Matkalla Port Elizabethiin maanantai-tiistai 4.-5.4.2016

Matkavalmistelut Suomessa sujuivat kohtuullisen hyvin, lukuun ottamatta totuttuun tapaan ennen kisoja  torstaina ilmestynyttä nuhaa. Onneksi starttiin oli silloin aikaa 10 päivää. Nyt tiistaina nuha alkaa olla jo kuivunut, mutta silti on toki vienyt voimavaroja. Edes D-vitamiinitankkaus ja sopiva stressitaso oppilaiden sunnuntaina esittämästä ”Rohkeutta on..”-musikaalista, eivät riittäneet jotta olisin välttänyt nuhan. Ilmeisesti tämä on minun kroppani tapa valmistautua tärkeään kisakoitokseen.

Matkustimme Suomesta kisapaikalle Port Elizabethiin Etelä-Afrikkaan kolmella lennolla. Heti Helsingistä bongasimme kolme muutakin Suomalaista (Turkulaista) triathleettia samassa koneessa. Meitä suomalaisia on tulossa ihan mukava joukko Etelä-Afrikan Ironmanille. Juha saakin heilutella sitten Suomen lippua ahkerasti maalisuoralla.

Johannesburgin välilaskulla erehdyin kysymään Afrikkalaiselta lentokenttävirkailijalta neuvoa,   Tiskillä tietysti jouduin maksamaan vielä hänellekin ison setelin. Emme siis olleet päässeet edes määränpäähämme, kun vaihtamamme matkakassa oli jo lähes putsattu olemattomista palveluksista. Tervetuloa Afrikkalaiseen palvelukulttuuriin. Seuraavalle kenkienkiillottaja-ehdokkaalle osasinkin sitten jo irvistää sopivasti.

kuinka tullata matkatavarat sisäiselle lennolle. Jouduimme poikkeuksellisesti ottamaan pyörän, golfbagin ja muut tavarat haltuumme ja tullaamaan ne viimeiselle lennolle itse. Virkailija lähti iloisesti ohjaamaan minua ja vinkkasi kaverinsakin auttamaan. Raahasin itse pyörää, toista ruumalaukkua, käsimatkavaroita ja käsilaukkua. 5 minuutin kävelyn jälkeen toinen heistä tarjoutui haluttomasti vetämään pyörääni. Hississä oikeaan terminaalin kerrokseen kaverit alkoivat vaatimaan tippiä. Totesimme tietysti että setelimme ovat auttamattoman isoja tipiksi. Tavaroista ei kuitenkaan irrotettu, ennen maksua molemmille. Kiehuin tietysti raivosta, olinhan itse raahannut tavaroitani. Kerros johon hissistä poistuimme, oli sekin vielä väärä, ja jouduin kysymään taas neuvoa. Palvelualtis uusi virkailija opasti meidät tiskille pyörääni vetäen, sellaisella kiireellä että pysyin hädin tuskin kannoilla, Juhan jäädessä auttamatta sata metriä jälkeemme.

Perillä Port Elizabethissä oli todella kova tuuli. Toivottavasti sunnuntaihin mennessä ehtii tyyntymään. Saimme taksin lentokentältä ja majoituimme edulliseen matkustajakotityyppiseen reppureissaajien paikkaan. Huone on vaatimaton, mutta lähellä kisa-aluetta ja rantaa, sekä aulasta löytyy toimiva wifi yhteydenpitoon. Kävimme syömässä tuhdin pasta-aterian ja pidimme sopivasti sadetta syödessämme. Aamupalatarvikkeet ostimme pienestä kaupasta, ja asioidessamme siellä satoi taas. Onneksi täällä sade on lämmintä, toisin kuin yleensä Suomessa.

Kaupungissa näkyi jo pyöräilijöitä ja juoksijoita kisa-asuissaan, ja itse asiassa kyllä triathleetin tunnistaa muutenkin normilenkkeilijöistä. Ainakin nämä isojen kisojen kävijät ovat yleensä niin kuivassa ja kiinteässä kunnossa, että erottuvat turisteista vaikka vaatetus olisi ihan mitä vaan. Haasteena itselläni on aina kisakaupungissa, että en ala paniikissa urheilemaan ja väsyttämään itseäni liikaa, nähdessäni toisten vetävän vielä tiukkoja treenejä. Tässä vaiheessa tapahtuvalla treenaamisella voi kyllä vielä pilata kisasuorituksen, mutta mitään merkittävää kehitystä sillä ei enää saa aikaiseksi. Henkiseen valmistautumiseen pienet tuntumaa antavat pyrähdykset kisareitillä, antavat toki tärkeää näkemystä taktiikan valintaa silmälläpitäen. Tänään tiistaina pidin vielä lepopäivän urheilusta, jotta nuha ehtii kunnolla parantua. Matkustaminenkin on yllättävän raskasta. Otin päikkärit heti huoneeseen päästyäni, enkä muista milloin olisin nukahtanut niille sijoilleni ilman peittoa, pään koskettaessa tyynyä. Tunnin kuluttua heräsin kylki kovasta patjasta puutuneena  ja kylmissäni. Olin varma että olin nukkunut ainakin kolme tuntia, niin syvältä uni oli tuntunut. Viisi päivää kisaan, olen perillä, nuha on pian voitettu ja tavarat ovat kaikki tallessa. Näyttää lupaavalta tässä vaiheessa.

Etelä-Afrikan Ironman lähestyy

Kisakausi alkaa osaltani tänä vuonna sunnuntaina huhtikuun 10. päivä Etelä-Afrikassa Port Elizabethissa pidettävässä ironman- triathlonkisassa. Lähden matkalle 6 päivää ennen kisaa ja toivon, että samalla aikavyhykkeellä kisattaessa ei aikaerokaan tuota haasteita. Mieheni Juha lähtee matkaseuraksi ja toivottavasti myös huoltojoukkoihin. Toki seudun golfkentätkin ovat hänelle varmasti kokeilemisen arvoiset.
Kävin ajamassa triathlon-treenikaverieni autotallissa kisareitin virtual trainer ohjelmaan yhdistetyllä pyörätrainerillä. Totesin polkutehojeni olevan melko alhaiset ja epäilin jo talven spinningtreenien olleen liian kevyitä. Onneksi sain jälkeenpäin kuulla trainerin painoasetusten olleen vahingossa painavemman polkijan säädöillä. Pyöräilytuntumaa maanteiltä, ei kisapyörällä poljettuna ole tullut muutamaan kuukauteen, mutta sama tilanne on ollut aiemmissakin keväisissä kisoissani.

Juoksutreenit ovat sujuneet tekniikkapainotteisesti, pitkiä lenkkejäkään unohtamatta. Olen keskittynyt (väsyneenä tapahtuvan) istuvan juoksuasennon muuttamiseen suoremmaksi ja eteenpäin vievämmäksi.

Uinnin osalta olen saanut paljon apua, triathlonseuran vaihtamisen myötä tulleista yhteistreeneistä, joissa valmentaja näyttää kädestä pitäen altaassa, mitä korjata. Pienillä muutoksilla otteen hakemisessa uinnin keskivauhtini on parantunut merkittävästi,  taloudellisuuden lisääntyessä. Märkäpuvulla uimisesta tosin ei ole tuntumaa, mutta sitä ehtinee vielä kerrata paikanpäällä kisareitillä tapahtuvissa valvotuissa yhteisuinneissa. Lähinnä märkäpuku-uintien puuttumisen huomaa niskanahassa, kun iho ei ole tottunut puvun hiertämiseen kaulalla. Vaseliinia kehiin, ja sillä siitä selviää.

Minulle sopii kolmen vuotuisen pitkän kisan rytmitys. Toivon että tämä kauden avauskisa toisi odotetun Hawaijin kisapaikan lokakuulle. Kesällä kisaan Suomessa ainakin Finntriathlonin viisi erimittaista kisaa. Usein ennen tärkeää kilpailua ilmaantuvan nuhan varalta olen dropannut D-vitamiinia ja onneksi koulumme 50-vuotismusikaalin ohjaamisessa säilyy stressitasokin sopivasti korkealla. Ensi-ilta onkin sopivasti juuri edellisenä päivänä ennen matkalle lähtemistäni.

Kisaan valmistautumisesta ja tunnelmista täyttelen blogia muutaman päivän välein. Liveseuranta on käytössä kisapäivänä 10.4.2016 klo 7- eteenpäin ironman.com sivuilla live-coverage nimikkeellä.

Kiitokset sponsoreilleni C.P.E.-Productionille, Frantsilan yrttitilalle ja Juoksuringin naisille

Triathlonkesä kuumimillaan

Vanajanlinnassa vedenlämpö oli vain 15 astetta

On hienoa huomata kuinka Suomen kesään on pulpahdellut mukavasti uusia Triathlontapahtumia, joihin osanotto on ollut iloisen virkeää. Osaltani kauden kotimaisena kisasarjana aion osallistua Finntriathlonin neljän kisan cupiin. Niistä takana ovat tässä vaiheessa jo Vanajanlinnan pikamatkan ja Vierumäen perusmatkan kisat. Lauantaina on edessä Joroisten Suomen triathlonkesän "The one and only"-puolimatkan SM-kisa. Sarjan päättää elokuun puolessavälissä Tahkon täyden matkan kisa. Yhteiskisassa lasketaan kaikkien osakilpailujen ajat yhteen. Tavoitteenani on olla yhteiskisassa kolmen nopeimman naisen joukossa. Tässä vaiheessa olen yhteenlasketuissa tuloksissa sijalla 6. Laskutavasta ja pitenevistä matkoista johtuen  erot ovat vielä tässä vaiheessa pieniä, seuraavien kilpailujen muodostuessa merkityksellisemmiksi matkan ja aikaerojen kasvaessa.


Vanajanlinnan pikamatkalla oli tyypillinen Suomalainen triathlonsää, viileää, hieman sateista ja silti tunnelma kilpailijoiden kesken katossa. Järjestelyt hoituivat Finntriathlonin luotettavalla varmuudella. Kilpailu oli harvinaista kyllä, myös ikäsarjojen osalta peesivapaa. Tämä asetti rajoituksia kisapyörille. Minä sain onneksi ostaa ystävältäni takaisin vanhan Bianchini jolla aloitin kilpailemisen vuonna 2009. Hyvinhän tuo vielä kulki, joskaan en päässyt nauttimaan peesiedusta kuin vasta viimeisellä pyöräkierroksella. Juoksin maaliin oman sarjani kakkosena ja päivän 10. nopeimpana naisena.


Vierumäellä sää oli harvinaisen helteinen kisapäivänä. Pyöräillessä kuumuuden kanssa vielä pärjäsi, mutta juostessa oli paikoitellen jopa tukalan lämmin. Onneksi perusmatkan kisassa hikoillaan vain reilut 2 ja puoli tuntia, mikä oli kisapäivän säähän riittävä suoritusaika. Tunnelmat maalissa olivat tyytyväiset, joskaan kolmas sija ei vastannut ihan odotuksiani. Lyhyemmät kisat toimivat hyvänä harjoituksena pitempiä matkoja silmälläpitäen. Joroisten ja Tahkon Finntriathlonkisojen jälkeen, kauden päättää osaltani Challenge Weymouthin EM-triathlon. Ensi keväälle suunnittelen Ironman sarjan karsintakisaa Etelä-Afrikkaan. Kolme seuraavaa täydenmatkan triathlonia on jo siis varattuna, siinä tavoitetta treeneihin

Menossa mukana sopnsorini C.P.E productions ja Juoksurinki

Kisa- ja matkareportaasi Ironman Taiwan- reissulta huhtikuussa 2015

Matkustin luottohierojani Fiian kanssa jo reilua viikkoa ennen kisaa Taiwaniin, sopeutuakseni sekä aika- että lämpötilaeroon. Halvimmat mahdolliset lennot tarkoittivat hitaasti etenevää matkaa. Lensimme Hollannin ja Kiinan kautta Taiwanille, tehden kaksi välilaskua.

Palauduimme vuorokauden lennoista Taoyuanissa lentokentän lähellä sijaitsevassa hotellissa yhden yön. Seuraavaksi viikoksi matkasimme yli 300 km/h kulkevalla luotijunalla maan entiseen pääkaupunkiin Tainaniin. Siellä kiertelimme "night market"- alueilla ja söimme ruhtinaallisesti.  Todella maukas ja runsas currykana-annos riisillä ja alkukeitolla irtosi  jopa alle kolmella eurolla. Käytössä tietysti oli paikallinen Taiwanin dollari.

Tainanin upeat pyöräilytiet

Tein pari pientä juoksulenkkiä ja kasasin pyörän ajokuntoon  lentolaukusta. Tainanin kaupunki oli rakentanut useamman kymmenen kilometria hienoja pyöräteitä kanavan ja paikallisten nähtävyyksien äärelle.
Viikon sopeutumisaika tuntui hyvältä, koska ilmasto on
Taiwanissa todella kuumaa ja kosteaa. Mielenkiintoiseksi pyöräretkistä teki hotellimme keskeinen sijainti; päästäkseni pyöräteille minun oli ajettava useampi kilometri muun liikenteen seassa. Maassa on monta miljoonaa skootteria, ja sen kyllä huomasi. Niinpä liikennevaloissa olin minä pyörineni lukuisten "kirurginmaskeihin" sonnustautuneiden mopoilijoiden kanssa. Hengityssuojain tuntui olevan useammille kypärääkin tärkeämpi varuste.

Pyörällä skoottereiden seassa

Skoottereiden jalkatilassa saattoi istua lapsi tai parikin ja useampi koira matkusti myös omistajiensa kyydissä seisten poikittain jalkatilassa. Sitä huvittavammalta eläimen matkustaminen näytti, mitä pitempiselkäinen koira oli kyseessä: pää heilui toisella puolella skootteria ja pylly toisella puolella.
Ihmettelimme iltaisin kuuluvaa jäätelöauton tunnarin tapaista kadulta kuuluvaa musiikkia. Musiikin kuuluessa kaupassa ollessamme, myyjä jätti meidät kylläkin kohteliaasti pahoitellen kassalle odottamaan. Seurasimme tietysti uteliaina kuinka hän tempaisi pari roskapussia kässinsä ja juoksi pihalle: ihmiset Taiwanissa huolehtivat  jätehuollosta niin, että roskauto kiertää musiikin soidessa ja asiakkaat heittävät itse roskansa auton lavalle auton ehkä pysähtyessä hetkiseksi. Ne jotka olivat valmiina odottamassa, tai nopeita liikkeissään, pääsivät roskistaan eroon. Tunnussävelmä tuli kyllä iltaisin kadulla kulkiessa sangen tutuksi.

Löysin nimeni kisaexpon seinältä

Mitä lähemmäksi maaliviiva kestävyysurheilussa tulee, sitä enemmän taistelua käydään omien korvien välissä. Huomasin jo lentokoneessa matkalla Suomesta, ensimmäisten epäilyksen aaltojen tulvivan mieleeni. "Mikä urheilija sinä kuvittelet olevasi? Luuletko pärjääväsi kansainvälisissä kisoissa. Tajuatko paljonko rahaa turhaan harrastukseesi kuluu, ja mitä sillä olet muka saavuttanut?" Vuosia kilpailleena tiedän jo varautua henkiseen kisaa edeltävään taisteluun, mutta aina pelko tai epäilykset eivät tule yhtä voimakkaana tai selvästi. Liekö sillä asian kanssa tekemistä, kuinka kauas matkustaa ja miten  kalliisti ja perusteellisesti on kisaa varten aikaansa, voimiansa tai varallisuuttaan sijoittanut. Panokset ovat silloin tietysti monella tavalla kovemmat. Sponsorien hankintani jäi vähän vaiheeseen ennen lähtöäni, joskin lupaavia tunnusteluja jo olin tehnyt. Myös kilpailijoiden keskinäinen paine nousee kisa-alueelle saavuttaessa. Kirjoittamaton pukeutumiskoodi ennen Ironman-kisoja on, että kokeneet konkarit "brassailevat" aiemmilla kisapaidoillaan. Mitä haastavamman kisan paita, sitä enemmän respektiä kanssakilpailijat häneen katseillaan luovat. Monet myös mainostavat oman kotiseutunsa triathlonkisoja muille, juuri näyttävien paitojen avulla. Toki paidat auttavat myös tutustumisessa toisiin urheilijoihin. Samoja kisoja kolunneet löytävät heti yhteistä puhuttavaa. Triathlonistit eivät yleensä turhia diivaile, vaan ovat rentoja ja tutustuvat mielellään toisiin yhtä outoihin kestävyysurheilijoihin, kuin mitä itsekin ovat. Olin minäkin lukuisten paitojeni joukosta valinnut tähän tarkoitukseen Ironman Lanzaroten paidan, vaikkakin kisana se oli kolmen rengasrikon jälkeen minulle aika pettymys. Reitti siellä oli kuitenkin haastava ja paita on mielestäni tyylikäs.

Painetta luodaan tai otetaan myös muutenkin varusteilla. Jossain kisaoppaassa oli jopa kirjoitettu erikseen, että kisaexpoon (tapahtuman yhteistyökumppanien myyntimessuille) sisälle ei saa tuoda triathlonpyöriä. Muuten triathlonistit yleensä kulkisivat kaikkialla kisa-alueella pyörä kainalossa, irrottamatta siitä muuta kuin pakon edessä. Olen tyytyväinen omaan Cervelo P2:eeni, mutta huomaan haikailevani hienojen kiekkojen (aikaa säästävien pienen ilmanvastuksen omaavien vanteiden) perään. Pyörästä jossa on hyvät kiekot kuuluu ihan erityinen ääni. Tämä "räpätys" osaltaan kertoo kanssakilpailijoille: "varokaa minua, olen nopea ja panostan välineisiini tehokkaasti". Toistaiseksi en ole kuitenkaan raskinut sijoittaa tuhatta euroa pelkkin vanteisiin. Ilokseni olen huomannut joka kisassa pystyväni ohittaamaan, monta hienoilla kiekoilla ajavaa väsynyttä mies-tai naispyöräilijää. Pelkät välineet eivät vie ketään loputtomasti eteenpäin.

Kroppani jostain syystä herkistyy kaikille vaivoille ennen kisaa. Nyt olin potenut kipeytyneitä penikoita säärissäni parikin viikkoa. Fia onnekseni taitavana hierojana, käsitteli niitä useaan otteeseen kisaa edeltävällä viikolla. Lentokoneessa istuin matkoilla pipo päässä ja tuubihuivi kaulassa, koska vilustun helposti ilmastoiduissa tiloissa. Torstai iltana huomasin kuitenkin varotoimenpiteistä huolimatta saaneeni taas nuhan juuri ennen kisaa. Liekö saateiden keskellä Tainanissa tehdyt pyöräretket olivat ärsyttäneet sen verran hengitysteitäni, että nuha iski. Ehkä kirurginmaskin käytölle olisi sittenkin ollut perusteita. Lepäilin pari päivää urheilematta ja laitoin pikaiset rukouspyynnöt ystävilleni nuhan toipumisen puolesta. Kerran olen kisannut Israelissa nuhaisena, mutta mikään ihannetilannehan se ei ole, startata pitkään kisaan vähääkään kipeänä.  Lauantaina kuitenkin iltaa kohden vointini koheni ja illalla uskoin olevani aamulla nuhan puolesta ihan valmis kilpailemaan. Oman jännitystekijänsä valmistautumiseen terveydentila kuitenkin lisäsi.

Kentingin ranta kisaa edeltävänä päivänä  

Sunnuntai aamuna kolmelta nautitun varhaisen aamupalan jälkeen, yritin vielä nukkua tunnin verran, ja sainkin levättyä. Valmisteluihin kisapäivän aamuna kuuluu aurinkovoiteen ja hiertymisrasvaan levittäminen, chipin ja numerotatuointien kiinnitys ja kisa-asuun pukeutuminen. Huomasin Suomen edustuspukuni kankaan hapertuneen talven aikana. Tähän hätään se nyt saisi vielä kelvata, mutta uuden hankinta on pian edessä. Lenkkarini samoin pääsisivät viimeiselle kisamatkalleen ennen eläkkeelle vetäytymistään, mistä kipeytyneet penikat jo olivat oireilleet. Sisäänajossa on jo ollut hyvän aikaa pari uutta tossuparia mutta nopean nauhoituksen takia päädyin vanhoihin lähes tuhat kilometria juoksemiini lenkkareihin. Kaikki varusteet kasattuani lajittelin ne kolmeen eri pussiin, ja kukin pussi täytyi viedä oikean rekan kyytiin. Näin kullakin vaihtopaikalla ja maalissa tarvittavat varusteet löytyisivät oikeasta paikasta. Paikat olin käynyt katsomassa jo aiemmin läpi. Kisassa on vaikea kiireen keskellä löytää omaa paikkaansa tuhannen muun numeron joukosta, ellei sen etsimistä ole tajunnut etukäteen kaikessa rauhassa käydä kylmäharjoittelmassa.

…ja kisa-aamuna

Ennen kuutta aamulla rannalle oli kokoontunut yli tuhannen urheilijan joukko kisa-asuissaan tai märkäpuvuissaan. Vedenlämpö oli edellisenä päivänä ollut 23 astetta joten ikäsarjalaiset saivat halutessaan käyttää märkäpukua. Päädyin tekemään niin. Yli tunti 23 asteisessa vedessä jäähdyttää liikkeestä huolimatta kehoa, ja mielestäni puvun riisumiseen kuluvan ajan saa takaisin nopeampana uintina, puvun kelluttaessa jalkoja nopeampaan uintiasentoon. Olin esimmäistä kertaa triathlonkisassa jossa oli käytössä niinkutsuttu "rolling start". Siinä urheilijat asettuivat lähtöporttien taakse kuuteen jonoon, viiden sekunnin välein etummaiset kuusi kilpailijaa juoksivat veteen. Merkkitaulut jonon sivussa kertoivat mihin uintiaikaan kohdalla seiovat uimarit suunnilleen tähtäävät. Tämä aloitustapa osoittautui loistavaksi. Veteen ei tullut hullunmyllynä pyörivää pesukone-efektiä niinkuin massalähdöissä, kaikkien rynnätessä yhtäaikaa veteen tapahtuu. Kenenkään ei tarvinut kuitenkaan uida yksin, vaan rinnalla uivat suurinpiirtein samaa vauhtia etenevät kanssakilpailijat. Vesi oli kirkasta ja uimme korallien päältä, ja muutama kalakin vilisti jossain syvemmällä korallin keskellä. Vedessä kellui myös ihmeellisiä sinisenä hohtavia fluorisoivia pilkkuja, ja luulin tuntevani joidenkin niistä pistelevän iholla. Uinti tehtiin kahtena 1,9 km kierroksena joiden välissä juostiin rannan kautta väliaikamaton ylitse. Uinti tuntui hyvältä, joskin toisella kierroksella tunsin vasemmassa olkapäässäni välillä vihlaisuja, jotka ovat vieläkin seurausta syksyllä suunnistamassa tapahtuneesta olkani varaan liukastumisestani. Mainingit meressä eivät olleet häiritseviä, mutta rantaan päin palatessa niistä oli jonkin verran apua. Uinnin aikani oli 1:11:25 ja sarjassani olin 6. nopein. Kisan aikana omaa sijoitustaan ei voi juurikaan tietää, mutta jälkikäteen tilastoista sen saa selville.

Pyörääni oli juuri vaihdettu takarenkaaseen uusi ulkokumi, koska entisessä oli jo havaittavia murtumia nähtävissä. En halunnut riskeerata mahdollisuudella rengasrikkoon. Edellisenä iltana olin peitellyt Cerveloni vaihtopaikalleen muovin alle, ja aamulla vielä tarkistanut renkaiden ilmanpaineet. Uinnista juoksin vaihtopaikalle ja puin varusteet pyöräilyyn. Pyöräreitillä oli kaksi erillistä kierrosta, ensimmäinen ajettiin kerran ja toinen kolmesti. Ensimmäisellä  lenkillä oli haastavia ja pitkiäkin nousuja, mutta myös vastaavasti serpentiinitiellä alamäkeen pujottelua. Reitin ollessa vieras, ei seuraavan kurvin jyrkkyyttä eikä pituutta voinut tietää etukäteen. Huippunopeus alamäissä nousi yli 60 km/h. Täysin jarruttelematta en kaikkiin kurveihin uskaltanut laskea, en toisten kilpailijoiden, muiden tielläliikkujien enkä toisella puolella aukeavan hurjan pudotuksenkaan takia. Ensimmäisen mäkisen lenkin olin päättänyt ottaa hieman himmaillen, jotta voimia säästyisi kolmelle lyhyemmälle ja korkeuseroiltaan helpommalle kierrokselle. Niille päästyäni annoinkin Cervelon laulaa täyttä vauhtia. Olin pyöräosuuteeni kaiken kaikkiaan erittäin tyytyväinen. Koska talven pyöräilen sisällä spinningpyörälläni, satulan erilaisuus tuntui lähinnä takapuolessa puutumisena, mutta jalat eivät olleet ollenkaan "tärinäkunnossa", niinkuin joskus kuuden tunnin pyöräilyn jälkeen voi olla.

 Pyörällä 180 km taittui aikaan 6:02:54, mikä oli 29 asteen helteessä ja tällä reitillä mielestäni loistava tulos. Harmia pyöräosuudella aiheuttivat liian pienet ja vain puolilleen täytetyt vesipullot. Juomien ojentajat seisoivat niin vierekkäin että kahden vesipullon noukkimiseen vauhdista ei ollut mitään mahdollisuuksia. Osassa pulloista korkkia ei ollut myöskään suljettu kunnolla, vaan kallistaessa juoma kaatuikin rinnuksille. Lisäksi käyttämäni aerokypärä on hyvä ilmanvastuksen kannalta, mutta se tarkoittaa että turhia ilmanvastusta lisääviä tuuletusaukkoja on karsittu. Päätä täytyisi jäähdyttää, kaatamalla kypärän parin aukon kautta vettä sisään. Ongelma muodostui siitä, että 25 km välein tarjotusta parista desilitrasta vettä ei riittänyt sekä omaan nesteytykseen että viilentämiseen. Tarvittavan hiilihydraattien saannin kisoissa varmistan nauttimalla erillisestä pullosta energiageeliä, jonka seuraksi tarvitsen kisajärjestäjiltä vettä. Paikoitellen siis pyöräreitillä oli kiljuva jano. Urheilujuomaa olisi kyllä ollut tarjolla, mutta geelin kanssa outo urheilujuoma hyvin todennäköisesti aiheuttaisi vatsavaivoja, viimeistään maratonin hölskytyksessä. Eikä ajatus kypärän sisälle kaadetusta tahmeasta urheilujuomasta sekään houkutellut.

T2:een eli toiseen vaihtoon lasketellessani huomasin ymmärtäneeni juoksun rataprofiilin täysin väärin. Olin päätellyt juoksun tapahtuvan suhteellisen tasaisella, mutta todellisuus poikkesi käsityksestäni reippaasti. Triathlonin päättävä maratoni (42,2 km) koostui kolmesta edestakaisin juostusta tieosuudesta. Ensin noustiin ylämäkeen 7 km ja sitten vastaavasti tultiin takaisin pääosin laskuvoittoisesti. Olin varannut aurinkosuojapaidan juoksuosuutta varten, koska edes 50 suojakerroin ei riitä suojaamaan selkääni 12 tunnin paahteessa urheillessa. Jalat olivat tönköt, kuten aina pyöräilyn jälkeen. Helle teki muutenkin juoksemisesta uuvuttavaa. Onneksi juoma- ja huoltopisteitä oli juoksuosuudella 2 km välein, ja nyt oli jäävettä saaveittain tarjolla, sekä juotavaksi että vilvoitteluun. Käytinkin tilaisuuden joka kerran hyödykseni. Ainoa käsitykseni omasta sijoituksestani, oli huomio jonka tein vaihtoon pyöräiltyäni: kilpasiskojeni pyöristä vain yksi oli parkkeerattu ruutuunsa, ennen minun saapumistani. Tästä päättelin olevani luultavasti toisena.
Kannustusta reitin varrelta löytyi. Edestakaisin juostavalla reitillä on myös mahdollisuus tiirailla vastaantulevien kisanumeroita, joista voi päätellä heidän edustamansa sarjan. Itse silmäilin erityisesti naisia joiden numerot olit 162 ja 184 välillä: he olivat myös N-40 sarjassa. Kestävyysurheilijoiden iän päätteleminen voi mennä välillä pahasti pieleen. Joku voi näyttää ikäistään huomattavasti nuoremmalta, ja joku taas paljon luultua vanhemmalta. Ero sarjani lopulta voittaneeseen Kate Rutherfordiin oli niin selvä, että hän juoksi juuri maaliin, kun itse lähdin juosten viimeiselle 14 km osuudelleni. Totesin myös juoksun aikana että ainakin yksi japanilainen nainen juoksi ohitseni, minun pystymättä samaan vauhdinpitoon. Aivoista joku ääni käskyttää aina ironmanin maratonosuudella lopettamaan, tai ainakin vaihtamaan juoksun kävelyksi. Tuo itsesuojeluvaisto, vai mikä lie onkaan, on vain vaiennettava ja juostava sisulla loppuun saakka. Siinä mielessä paremmuuden ratkaisee myös henkinen vahvuus; kuka parhaiten pystyy ohittamaan epämiellyttävyyden ja väsymyksen tunteen ja jatkamaan silti.

Vauhtini juostessa on viime kisoissa ollut säälittävän hidasta. Mieli teki jo nytkin  luovuttaa hyvään aikaan tähtääminen, ja tulla maaliin vain perillepääsy varmistellen. Aiemmin niin tehtyäni, morkkis jälkeenpäin on kuitenkin ollut kova, kun on tiennyt itse, että ihan kaikkea ei ole pistetty peliin. Pakotin jalkani jatkamaan juoksemista, kunnes olisi ihan pakko kävellä. Ainoana poikkeuksena annoin itselleni luvan kävellä huoltopisteellä ja ottaa jääsuihkuja ja pään kastelun aina parin kilometrin välein. Tavoitteitani olin asettanut itselleni useita, joista voisin valita päivään ja hetkeen sopivimman. Kaiken onnistuessa nappiin, tiesin voivani tavoitella sarjani voittoakin, halusin sijoittua myös vähintään viiden parhaan palkittavan joukkoon. Lisäksi tavoitteeni oli selvitä reitiltä ennen auringon laskua. Se on itselläni ollut rajana hyvän ironman-triathleetin kriteeriksi: selviää reitiltä ennen pimeän laskeutumista. Vaikka viimeisille kilpailijoille jaettavat vilkkuvalot, ovatkin ihan kiva matkamuisto, olin päättänyt tulla perille ennen pimeää. Niinpä iloitsin maaliviivan ylityksestä pitkän päivän jälkeen, juuri auringon viimeisten säteiden laskeutuessa rannalle. Maratoniin käytin aikaa 4:46:45 Kuulin korvissani niin monesta kisasta liikutukseen saakka tutut sanat "Congratulations, you are an ironman!"
Vielä maalissakaan minulla, eikä kisaa seuranneella Fiiallakaan ollut tietoa sijoituksestani. Vasta etsittyäni turhaan naisten suihkua, ja vaihdettuani vaatteet lennosta vessassa, laitoin viestiä kotipuoleen, josta sain tiedon olevani todennäköisesti kolmas. Netti kun toimii koti-Suomessa kaukomaita paremmin. Sarjassani oli 22 naista, kisaan osallistuessa toista tuhatta triathleettia. Olin kaikista (miehet mukaanluettuina) 178. maaliintulija.
Vaikka kokonaisaikani 12:13:29 jäi kauaksi ennätyksestäni, olin tyytyväinen. Olin pistellyt hyvän kisan, voittanut taistelun mielessäni ja kehossani tehden parhaani. Muiden paremmuudelle kun ei itse voi mitään. Siihenhän kilpailemisen hauskuus juuri perustuukin. Mitään mitä saa liian helpolla, ei osaa arvostaa.
Palkintojen jako oli vasta maanataina, ja siihen asti jouduin myös jännittämään Hawaijin MM-kisapaikan kohtaloa. Sarjassani oli jaossa vain yksi kisapaikka, jonka voittaja ansaitusti lunastikin itselleen. Pääsin nyt kuitenkin lähemmäksi unelmaani, kuin vielä koskaan aiemmin. Opin taas jotain lisää itsestäni, urheilemisesta ja elämästä yleensäkin. Oli taas tullut aika palkita itsensä cokiksella, jota juon vain Ironmankisan viimeisellä juoksukierroksella ja kisaa seuraavan vuorokauden aikana. Paluumatkalla kohti lentokenttää availin sähköposteja ja huomasin yhteydenoton mahdollisesta sponsoriyhteistyöstä lenkkarifirman kanssa. Katseen voi suunnata taas arkeen ja töihin, mutta silti horisontissa siintäävät jo uudet seikkailut ja tulevat kisakoitokset.

N-40 sarjan neljä parasta: sijoitukseni ollessa kolmas 12:13:29 ajalla

Ironman Taiwaniin valmistautumisesta

Bloggaavana triathleettina olen varmasti laiskimmasta päästä, ainakin mitä blogin kirjoittamiseen tulee. Nautin treenaamisesta ja aktivoidun vasta kisojen lähestyessä. Olin pienessä operaatiossa tammikuun lopulla, ja siitä toipuilin pari viikkoa urheilematta. sen jälkeen olen treenannut normaalit 12-14 tuntia viikossa. Viimeiset pari viikkoa olen juossut niukasti, saatuani penikat kipeiksi telinevoimistelemalla 30 kilometrin pitkiksen jälkeen muutamana seuraavana päivänä. Ei vanhan sääret enään kestä kovalla voikkasalin lattialla hyppimistä ilman vaimentavia lenkkareita. Eilen sain mukaani matkalle lähtevältä luotto-urheiluhierojaltani käsittelyn pohkeilleni, ja nyt elämä taas hymyilee.

Suunnitelmissa on 25 tunnin lentojen jälkeen yöpyä yksi yö Taipeissa. Sieltä suuntaamme HighSpeedRailwayllä Taiwanin vanhaan pääkaupunkiin Tainaniin, mistä käsin tutustumme maahan viikon ajan. Kisa-alueelle Kentingin luonnonsuojelualueelle suuntaamme viikon maassaolon jälkeen. Kisa pidetään sunnuntainan 12.4. startin tapahtuessa klo 6.00 paikallista aikaa, mikä Suomen aikavyöhykkeellä tarkoittanee klo 24:00 edellisenä iltana. Kisasuoritustani voinee seurailla www.ironman.com sivuilla livecoverege-seurannalla. Kisanumeroni on 0168. Sarjassani on vain 23 naista. Kovimmaksi rankkaamani kisakumppani on ansainnut edellisenvuoden Hawaijin paikkansa kuusi minuuttia ennätystäni paremmalla ajalla.
Tavoitteena on tehdä kisapäivänä paras mahdollinen suoritus, mihin se sitten riittääkään, se riippuu muistakin kuin itsestä: säästä, kisakumppaneista, olosuhteista jne. 1700 kilpailijaa samalla reitillä.
Lisää tunnelmia kisaan valmistautumisesta matkan varrelta. Nyt lentomme starttaa...

Almere-Amsterdam Challenge long distance European championchip 13.9.2014

Syksyn pääkisaani Almere-Amsterdamin pitkän matkan Euroopanmestaruus-triathloniin valmistautumiseni sujui ilman turhia paineita. Olin keskittynyt juoksun kohentamiseen tehden erityisesti pitkiä yli 30 kilometrin lenkkejä. Matkustin kisapaikalle yksin ja varaten kisamatkaan vain perjantai aamusta sunnuntai-iltaan kestävän pidennetyn viikonlopun. Töistä vapaata vain neljä tuntia, ja mikäpä siinä kun kisa kerran on näinkin lähellä. Sain varattua Tampereelta lähtevät lennot. Schipolin lentokentältä matkustin junalla Almereen. Raahasin uutterasti pyörälaukun ja matkalaukun hotellille ja sain samalla yleissilmyksen kaupungista. Hienoa arkkitehtuuria panin ainakin merkille, ja kaupoissa halvat hinnat. Sain heti rautatieasemalla bongattua myös paikallisen Primarkin, johon olin suunnitellut käyttäväni tuliaisvarat ja syksyn vaatehankintabudjettini.

Apollo hotelli oli ihan lähtöalueen tuntumassa, mikä tarjosi minulle harvinaista luksusta. Yleensä bongaan halvan ja silti jossain riittävän lyhyellä etäisyydellä olevan hotellin, mutta nyt päätin sijoittaa omaan mukavuuteeni varaamalla kisa-aluetta lähimmän hotellin. Kun tulin alueelle, käynnissä oli parhaillaan lasten triathlonkisa. Sijoitin heti High5 myyntikojulla 3 euroa viralliseen kisapulloon, jota saisi täyttää viikonlopun ajan rajattomasti. Käytinkin tarjousta rahan edestä hyväkseni, sekä tankkaamiseen että palautumiseen. Tutustuin hyvin kojun myyjiin kun täytin pulloani varmaan alun toistakymmentä kertaa.

Ihmettelin kun rekisteröinti jonossa ei ollut kuin muutama hassu jonottaja tullessani  siihen. Tajusin pian kaikkien olevan kisa-infossa, jonka siis missasin. Onneksi illalla pidettiin ”back-up info” ensimmäisen menettäneille. Kisakuortani ei löytynyt oikealta paikaltaan, ja ehdin jo pelästyä siirtyessäni ”erityistapausten”-jonoon. Näinköhän tänäkin vuonna olisi EM-kisa oikeudessani jotain epäselvää. Viime vuonna Ranskassa, jännitin loppuun saakka saanko kisaoikeuden minulta unohtuneen Triathlonliiton virallisen oikeudenvahvistuksen puuttuessa kuukautta ennen kisaa. Ongelma ratkesi silloin, ja niin nytkin. Kyseessä olikin iloinen yllätys. Olin saanut mailin jossa minulle oli luvattu palkinto jonka, joka 10. kisaan ilmoittautunut nainen saa. Ihmettelin keväällä, kun mitään lähetystä ei postissa kuulunutkaan. Kisakuoreni kummallinen sijainti johtuikin vain minua odottamassa olevasta pinkistä pussukasta, johon oli kerätty niinkin naisellisia varusteita kuin, valko-punainen challenge-pipo, kisalippis, hiustenhoitotuotenäytteitä, juomapullo, avaimenperä ja muutama tarra. Tuntui kivalta että naisurheilijoita tsempataan tässä miehisessä lajissa. Asenteen soisi tarttuvan miestriathleetteihin varsinkin uinti-osuudelle. Yleensä niin mahtavasti toisiaan kannustavat ja reitin varrella tsemppaavat urheilijat taantuvat uidessa toisiaan potkiviksi ja hakkaaviksi, ja tarvittaessa vaikka yli-päältäuiviksi pedoiksi. Luulisi miesten oppivan katsomaan minkävärisellä uimalakilla varustettuja kilpakumppaneita kannattaisi uinnissa torpata sivuun, jos niin on pakko tehdä. Tai sitten miesten suuntavaisto jotenkin sekoaa vedessä, kun uivat niin usein siksakkia meitä naisia päin. Tämä näin yleishuomiona kisasta kuin kisasta missä on naisten ja miesten yhteislähtö.

Etukäteissuunnitelmani kisataktiikaksi oli tehdä uusi ennätys. Kuntoni on aina parhaimmillaan syksyn kisoissa, ja nyt alla oli hyvin kestävyysharjoittelua. Uinnit olivat tosin jääneet vähän niukoiksi, kun seuravuorojen ajoiksi oli sattunut kaikenlaista uuta menoa, eikä ”ryhävalasuinnit” normaaleilla halliradoilla olleet minua kiehtoneet. (Jostain syystä, aina minun kanssani yhtä aikaa nopeiden kuntouimarien radalle, osuu joku maailman leveintä rintauintia potkiva mummeli, joka on omasta mielestään nopea, mutta täysin mahdoton turvallisesti ohitettavaksi. Tästä nimitys ”ryhävalasuinti”). Samoin pari tärkeää pitkää pyöräilyä olin joutunut jättämään tekemättä ensin flunssan, ja sitten leirikoulun takia.

Vaihtoalueiden valmistelut sujuivat helposti. Sijoittelu oli kompakti ja selkeä, kaikki tapahtuisi samassa paikassa. Eliitti starttasi lauantaina klo 7:00 ja me ikäkausiurheilijat kymmenen minuuttia sen jälkeen. Uinnin startti tuntui Lanzaroten jälkeen väljältä. On eri asia startata 500 kuin 1500 seurassa. (Luvut sinnepäin) Siitä huolimatta Hollannistakin löytyi sekopäisiä miesuimareita. Kummallisin tilanne oli jossain ekan uintikierroksen keskellä, kun pari minuuttia koko ajan varpaitani sohinut uimari lopulta ui pahki ja tuuppasi minua kahdella kädellä takapuolesta eteenpäin. En tiedä olisiko siitä pitänyt loukkaantua vai kiittää avusta. Uidessa on vaikea arvioida omaa vauhtia, eikä aikaa kellon vilkuiluun kannata käyttää. Järvi oli puhdas, joskin vesikasveja sai pyyhkiä ja irrotella muutaman kerran kasvoilta. Kaksi uintikierrosta sujui helposti ja oli kiva kun ei tarvinnut tehdä hyppystarttia ponttoonilta, eikä käydä kierrosten välillä rannalla. Pidän kyllä pää edellä hyppäämisestä, mutta en ole löytänyt toistaiseksi maailmasta kuin yhdenmerkkiset uimalasit, jotka eivät vuoda, ilmeisesti pahasti toispuoleisilla kasvoillani. Ja nekään lasit eivät pidä, jos hyppään pää edellä. Paitsi tietenkin, jos laitan ne niin tiukalle, että kannan vielä seuraavalla viikollakin uinnin jälkeen mustia pandasilmiä. Maailman ainoissa toimivissa uimalaseissani on sekin ongelma, että ne ovat jo kohta kolme vuotta vanhat ja pelkään niiden eräänä kauniina päivänä hajoavan. Olen hankkinut  varmaan kymmenet erimerkkiset uimalasit, jotka kaupassa tuntuvat toimivilta, mutta altaassa taas totutusti vuotavat ainakin toisen silmän osalta. Paras hankinta oli 50 € hienot sateenkaarisävylasit, jollaisia testasin ensin seurakaverilta. Niiden toimiessa tilasin itselleni samanlaiset, mutta vain todetakseni että omistani toinen linssi vuotaa totutusti. Mikä harmittavinta en näe ainoista toimivista laseistani niiden merkkiä. Mutta onneksi luottolasini vielä ovat hengissä. Kun aika niistä jättää, suuntaan urheiluliikkeeseen pesusaavin kanssa, ja teen testauksen pää vadissa huljutellen sivulta sivulle. Onhan se todettava uusien virheostosten välttämiseksi, vuotaako toinen linssi vai ei. Vai ottaisikohan plastiikkakirurgi potilaakseen triathlonistin, joka haluaisi korjauttaa naamansa niin että normaalit uimalasit pitäisivät. Näitä pohtiessa, uintiosuus olikin ohitse lähes huomaamatta, ja yllätyin iloisesti kellottaessani uuden osuusennätyksen 1:07. 

Vaihtokin sujui kerrankin loogisesti ja turhia säheltämättä. Puin irtohihat, kun sää näytti hieman viileätä, ja pitkällä ranta-osuudella saattaisi tuulla. Päätös oli viisas, tuuli osoittautui kovaksi, ja oli tietysti rannalla suoraan vastainen. Myötätuuli osuudet olivat suojaisemmalla alueella, joten niistä saatu hyöty jäi vähäiseksi.  Lähdin totutusti reipasta vauhtia, ja ihastelin kovia keskinopeuksiani. Kunnes rantaviiva vastatuulineen avautui, ja sain ensimmäisellä 40 kilometrillä jalkani hapotettua ihan tukkoon. Tajusin arvioineeni tasamaareitin täysin väärin. Olin ajatellut Lanzaroten vuoristoreitin jälkeen olevan lastenleikkiä päästellä koko 180 km pelkällä tasamaalla. Reitillä ei ollut ainuttakaan palautustaukoa suovaa alamäkeä, ja 30 km yhtäjaksoinen vastatuuliosuus jouduttiin ajamaan kaksi kertaa. Keskinopeus putosi osuudella 23 km tunnissa, mikä tuntui etanavauhdilta. Yritin roikkua 12 metrin peesikieltoalueen jälkeen jäävässä tuulensuojassa, mutta se osoittautui todella vaikeaksi. Joissakin kisoissa oleva 10 m kieltoalue, tarjoaa heti sen jälkeen vielä suojaa, josta on hyötyä perässä ajavalle. Mutta 12metriä sisältää vaaran, että ajautuu liian lähelle edellä ajavaa, tai sitten jää tylysti kyydistä. Olin päättänyt että viime vuoden Vichyn kisassa saamani penaltyn jälkeen, en sakkoja itselleni hanki. Sain kuitenkin valvojalta huomautuksen että välini edellä ajavaan ei ole ihan 12 metriä. Sen jälkeen totesin että ajaisin oman kisan, vaikkakin etanavauhdilla. Onneksi valvoja näki että tarkoitukseni ei ollut peesata, vaan 12 metrin arvioiminen liikkeessä on aika hankalaa. Tajusin jo ennen pyöräosuuden puoltaväliä, että ei olisi ennätyskisaa luvassa, niin ratkaiseva on pyöräosuuden aika, kokonaisuuden kannalta. En muista olenko koskaan polkenut kuutta tuntia, pyörittäen tauotta, ja saamatta yhtään kertaa edes syytä nousta polkemaan seisaaltaan putkelta.

Selvisin kuitenkin pyöräilystä, ja vauhdin hiljentäminen toisella 90 km kierroksella, auttoi hieman jalkojen palautumista. Olin niin onnellinen että rengasrikkoja ei tässä kisassa tapahtunut, vaikka 6:11:58 osuusaika ei ollutkaan kovin kummoinen saavutus. Selvisin toisestakin vaihdosta ilman kommelluksia. Jalat tuntuivat kyllä aika jäykiltä, ja maratonin ensimmäiset pari kilometriä tuntuivat ja varmasti näyttivätkin melkoiselta köpöttelyltä. Reitti kiersi tunnelmallisesti samaa järveä, jota oltiin jo uitu ympäri kahdesti, nyt juosten kuusi kertaa. Juomapisteitä oli alle kahden kilometrin välein, ja tuntui että juomapiste oli joka nurkan takana. En muista olleeni ikinä kisassa, jossa huolto olisi ollut näin tiheässä. Se oli suuri etu urheilijalle, mutta toisaalta myös houkutus pysähtyä tai hiljentää joka taukopaikalla. Juoksureitti oli tasainen ja pidin siitä kovasti. Huomasin että pitkät treenilenkit olivat kantaneet satoa, ja vauhtini pysyi suhteellisen tasaisena koko ajan. Onnistuin tekemään uuden triathlon maratonennätykseni 4:23:31, joskin vielä ollaan kaukana 3:37 ennätyksestäni pelkällä maratonilla.  Kilpakumppanien kierrosten määrän arvioiminen oli vaikeaa, koska mitään merkkirannekkeita ei lisätty kierrosten vaihtuessa. Osallistumiskuoressa oli kyllä kuusi kireää kuminauhaa, jotka halutessaan sai laittaa toisessa vaihdossa ranteeseensa, ja sitten riisua yhden joka kierroksella. En nähnyt rannekkeita kenelläkään, koska ne olivat niin kireät, että oma ranteenikin meinasi hirttyä, kun niitä hetken kokeilin edellisenä iltana. En siis tiennyt yhtään sijoitustani, enkä muiden naistriathleettien sarjoja. Niinpä en reagoinut mitenkään, kun viimeisellä kierroksella tulin yhden naisen ohittamaksi. Maalissa minulle selvisi, että olin hävinnyt pronssimitalin kolmella minuutilla ruotsalaiselle kilpasiskolleni. Neljäs sija on aina se harmittavin sijoitus.

Kokonaisuudessaan olin suoritukseeni tyytyväinen: ennätykset uinnissa ja juoksussa ja kokonaisaika 11:52:36 kaikkien aikojen kolmanneksi nopein pitkä triathlonini. 

Palautuminen sujui nopeasti; kävelin portaita iloisesti jo seuraavana päivänä, mikä ei aina ole niin pian mahdollista. Tuntuu että tankissa olisi vielä energiaa vetää yksi pitkä Ironman karsintakisa vielä tänä syksynä. Barcelonaan olisi kolme viikkoa aikaa. Tarvitsisin vain rohkeutta ja päättäväisyyttä ja sopivia suhteita kerätäkseni itselleni sponsoreita, kisakustannusten kattamiseksi. Näin ikäkausi-urheilijalle se ei kovin helppoa. Yritykset Suomessa eivät välttämättä näe saavansa suurta mainoshyötyä itselleen keski-ikäisen naistriathleetin kisaverkkareiden mainospaikalla. Almere-Amsterdamissa oli pitkän matkan kisaa seuraavana päivänä bisnestriathlon sarjan päätöskisa, perhetriathloni ja joukkuekisa. Kaikissa näissä supersprinttimatkan lähdöissä, näkyi yritysmaailman vahva mukanaolo sponsoreina. Meillä Suomessa ollaan vielä kaukana lajin Keski-Euroopassa saamasta mediahuomiosta, vaikka pääministerimme asiaa kovasti korjaakin omalla harrastuneisuudellaan. Harrastajien keskuudessa lajin suosio on kasvamassa, mikä näkyy lisääntyneinä kisojen ja osallistumismäärien kasvuna. Toivottavasti kestävyysurheilu yleensäkin saisi enemmän arvostusta ja huomiota kansallislajiemme, jääkiekon ja formulan ohessa, esimerkiksi tv:ssä. Laji on hauska, harrastus antoisa ja ihmiset (uintiosuutta lukuunottamatta) ystävällisiä ja rohkaisevia. Onneksi kokeile triathlonia-kisoja on ensi kesällekin tarjolla. Mitäpä jos sinäkin innostuisit?

Suomalaista triathlonkisailua

Osallistuin eilen Sääksitriathloniin Nurmijärvellä. Hyvinkään pyöräilijöiden järjestämään Pikatriathlonin SM- kilpailun ja perusmatkan kuntosarjan kisaan osallistuikin mukavasti porukkaa. Sää oli aika kylmä. Masters-sarjan naisten lähtöä jouduttiin siistämään reitin poikki kulkevan myöhässä olevan junan takia 20 minuutilla.  Onneksi en ollut ihan ehtinyt pukeutua märkäpukuun, kun tieto aikataulumuutoksesta ilmoitettiin. Oli mukava tutustua uusiin triathlontuttavuuksiin, ja jutella vanhojen tuttujen kanssa. Naiskisailijoiden kesken vallitsi ainakin oikein leppoinen yhteistyö- ja avunanto meininki jo ennen starttia. Lajilla on selvä nouseva trendi, mikä näkyi siinä että ensikertalaisiakin oli kivasti mukana. Reitti oli minulle viime vuodesta tuttu, ja järjestelyt tiedottamisen ja ratamerkintöjen osalta mainiosti toteutettu.

Kun vihdoin pääsimme starttaamaan, uinti sujui rauhallisesti (ilman tönimisiä), koska meidät naiset lähetettiin 10 minuuttia miesten masterslähdön jälkeen. Tämä oli erinomainen ratkaisu, ja lisäsi naisten turvallisuutta merkittävästi. Oli myös helpompi seurata omaa sijoitusta kun näki muut kilpailijat selkeämmin kuin yhteislähdöissä.
T1-vaihto oli minulla aika hidas, kun yritin tehdä liian monta asiaa yhtäaikaa. Pyörällä pääsin kuitenkin sarjani kärkeen. Tuuli oli Suomen oloihin ihan tuntuva, mutta kierroksen mittaan suunta kuitenkin vaihteli. Keskiviikkona puhjennut nuha tuntui siinä, että räkää valutti nenästä koko ajan pyöräillessä. Uudet ulkorenkaat tuntuivat ihan toimivilta, joskin muutaman sekunnin pyöräosuuteni oli viimevuotista hitaampi. En kuitenkaan saanut kiskottua pyörällä riittävästi eroa, Essi Olivesiin, joka parin kilometrin juoksun jälkeen ohitti minut. Juoksu tuntui auttamattoman hitaalta, mutta sekään ei ollut merkittävästi viimevuotista hitaampi ajan perusteella. Ehkä iskukykyä olisi ollut hieman enemmän jos toipumisaikaa nuhasta olisi ollut muutama päivä enemmän. No, joka tapauksessa N40 sarjan SM hopeaan olen tyytyväinen. Naisia oli mukana sarjassani 12.
Maalissa ei ollut tarjolla muuta kuin kanisterillinen urheilujuomaa, ja kaksi käytettyä kertakäyttömukia. Totesin että siltä osin tapahtuman anti oli kyllä aika  pohjanoteeraus. Kahvilasta tosin sai ostaa hernekeittoa ja muutakin pikkupurtavaa. Lopulta kun olin palkintojenjaon jälkeen valmis henekeitolle, soppatykkiä pyörittävä nainen totesi keiton olevan jo niin jähtynyttä, että sain annokseni ilmaiseksi. Eli en kuollut sittenkään nälkään. Suihkuille oli matkaa niin, että hoidin vaatteenvaihdon kuiviin bajamajassa. Käyhän se tosiurheilijalta niinkin. Sää oli niin kylmä että palkintojenjakoa odotellessa  minulla oli varmaan seitsemän vaatekertaa päällekkäin.
 Shoppailin myyntipisteestä uuden kauan himoitsemani uinnin turvapoijun. Jahka nuha on ohi, käyn testaamassa miltä kauas veneilijöille erottuvan säilytyskellukkeen kanssa uiminen tuntuu. Sen avulla voinkin syksyllä vaikka uida töihin, kun vaihtovaatteet kulkevat mukana turvapoijussa. Päätin myös testata uusia uimalaseja, koska ainoat silmilläni vuotamatta pysyvä lasit alkavat olla jo lähellä murtumispistettään nenäsillan kohdalta.

Mitalikolmikko tänä vuonna N40 SM sprinttitriathlonissa: 1.Essi Olives 2. Terhi Ranta-Ojala (minä) 3. Imke Höfling

Paluumatkalla iloitsin auton lämpimästä ja ohitin suuremmitta huomioitta alkumatkasta piipanneen vähäisenbensiinin varoitusäänen. Kuuntelin innoissani kiinnostavaa radio-ohjelmaa, ja soittelin kotiin että saisin saunan päälle. Mitali heilahteli iloisesti kaulassa ja raajoissa tykytti mukava kisan jälkeinen väsymys. Pohdin vielä, että ennen saunaa voisi pieni verryttely poistaa hyvin maitohappoja. Ohittelin iloisesti juuri autoletkaa vasemmalla kaistalla Ideaparkin kohdalla, kun autosta menivätkin tehot ja moottori sammui. Salamannopeasti tajusin unohtaneeni tankkausvaroituksen. Siinä sitten rullailin vapaalla tienreunaan mahdollisimman lähelle Ideaparkin ramppia. Hätävilkut päälle ja kanisteri peräkontista kauniiseen käteen. Onneksi juuri näin lähellä huoltoasemaa. Ainut ongelma oli tietä reunustava tukeva riista-aita. Mietin kehtaisinko kiivetä aidan yli, vai soittaisikohan joku ohikulkeva autoilija piipaa- auton paikalle. Kulkiessani aidan viertä kohti ramppia, ja arpoessani kiertäisinkö autotietä pitkin (vaikka linnuntietä matka tankille olisi varmasti kilometrin lyhempi), näinkin aukon aidan alla. Siitä sitten ujutin itseni aidan raosta kanistereineni, ja sain jopa kaulassani edelleen killuvan SM-mitalini irti aidanraosta.
Tankilla täytin kanisterin, ja totesin  edessäni olevan vielä toisenkin ongelman. Kanisteriin kuulunutta täyttötrattia oli tarvittu jossain muualla, joten joutuisin rakentelemaan jostakin suppilon saadakseni polttoaineen tankkiin saakka. Löysin paluumatkalla käytetyn juomapullon, josta laskin saavani hyvän tratin leikkaamalla pohjan pullosta pois. Sakset muistin nähneeni auton peräkontissa. Leikatessani pulloa autolla, sakset rikkoutuivat ja leikkaaminen vaati aikamoista sinnikkyyttä. Totesin että täytyy seuraavalle trathlonkisareissulle lisätä varusteiden joukkoon jonkinlainen linkkuveitsi, sellaista selviytymistä ja luovaa ongelmaratkaisua nämä kisareissuni tuntuvat vaativan. Loppu hyvin kaikki hyvin, selvisin kotiin ja saunaan, joskin aika nolo oli kertoa myöhästymiseni syy. Sainpahan tehtyä pienen verryttelyn ennen saunaa. Seuraava haasteeni onkin sitten Oulussa 28.-29.6. pidettävä Rokua geopark challenge 24h seikkailukisa, jossa kisataan kolmen hengen joukkueella.