Syksyn pääkisaani Almere-Amsterdamin pitkän matkan Euroopanmestaruus-triathloniin valmistautumiseni sujui ilman turhia paineita. Olin
keskittynyt juoksun kohentamiseen tehden erityisesti pitkiä yli 30 kilometrin
lenkkejä. Matkustin kisapaikalle yksin ja varaten kisamatkaan vain perjantai
aamusta sunnuntai-iltaan kestävän pidennetyn viikonlopun. Töistä vapaata vain
neljä tuntia, ja mikäpä siinä kun kisa kerran on näinkin lähellä. Sain varattua
Tampereelta lähtevät lennot. Schipolin lentokentältä matkustin junalla
Almereen. Raahasin uutterasti pyörälaukun ja matkalaukun hotellille ja sain samalla
yleissilmyksen kaupungista. Hienoa arkkitehtuuria panin ainakin merkille, ja
kaupoissa halvat hinnat. Sain heti rautatieasemalla bongattua myös paikallisen
Primarkin, johon olin suunnitellut käyttäväni tuliaisvarat ja syksyn
vaatehankintabudjettini.
Apollo hotelli oli ihan lähtöalueen tuntumassa, mikä
tarjosi minulle harvinaista luksusta. Yleensä bongaan halvan ja silti jossain
riittävän lyhyellä etäisyydellä olevan hotellin, mutta nyt päätin sijoittaa
omaan mukavuuteeni varaamalla kisa-aluetta lähimmän hotellin. Kun tulin
alueelle, käynnissä oli parhaillaan lasten triathlonkisa. Sijoitin heti High5
myyntikojulla 3 euroa viralliseen kisapulloon, jota saisi täyttää viikonlopun
ajan rajattomasti. Käytinkin tarjousta rahan edestä hyväkseni, sekä tankkaamiseen
että palautumiseen. Tutustuin hyvin
kojun myyjiin kun täytin pulloani varmaan alun toistakymmentä kertaa.
Ihmettelin kun rekisteröinti jonossa ei ollut kuin muutama
hassu jonottaja tullessani siihen.
Tajusin pian kaikkien olevan kisa-infossa, jonka siis missasin. Onneksi illalla
pidettiin ”back-up info” ensimmäisen menettäneille. Kisakuortani ei löytynyt
oikealta paikaltaan, ja ehdin jo pelästyä siirtyessäni
”erityistapausten”-jonoon. Näinköhän tänäkin vuonna olisi EM-kisa oikeudessani
jotain epäselvää. Viime vuonna Ranskassa, jännitin loppuun saakka saanko
kisaoikeuden minulta unohtuneen Triathlonliiton virallisen oikeudenvahvistuksen
puuttuessa kuukautta ennen kisaa. Ongelma ratkesi silloin, ja niin nytkin.
Kyseessä olikin iloinen yllätys. Olin saanut mailin jossa minulle oli luvattu
palkinto jonka, joka 10. kisaan ilmoittautunut nainen saa. Ihmettelin keväällä,
kun mitään lähetystä ei postissa kuulunutkaan. Kisakuoreni kummallinen sijainti
johtuikin vain minua odottamassa olevasta pinkistä pussukasta, johon oli
kerätty niinkin naisellisia varusteita kuin, valko-punainen challenge-pipo,
kisalippis, hiustenhoitotuotenäytteitä, juomapullo, avaimenperä ja muutama
tarra. Tuntui kivalta että naisurheilijoita tsempataan tässä miehisessä
lajissa. Asenteen soisi tarttuvan miestriathleetteihin varsinkin
uinti-osuudelle. Yleensä niin mahtavasti toisiaan kannustavat ja reitin
varrella tsemppaavat urheilijat taantuvat uidessa toisiaan potkiviksi ja
hakkaaviksi, ja tarvittaessa vaikka yli-päältäuiviksi pedoiksi. Luulisi miesten
oppivan katsomaan minkävärisellä uimalakilla varustettuja kilpakumppaneita
kannattaisi uinnissa torpata sivuun, jos niin on pakko tehdä. Tai sitten
miesten suuntavaisto jotenkin sekoaa vedessä, kun uivat niin usein siksakkia
meitä naisia päin. Tämä näin yleishuomiona kisasta kuin kisasta missä on
naisten ja miesten yhteislähtö.
Etukäteissuunnitelmani kisataktiikaksi oli tehdä uusi
ennätys. Kuntoni on aina parhaimmillaan syksyn kisoissa, ja nyt alla oli hyvin
kestävyysharjoittelua. Uinnit olivat tosin jääneet vähän niukoiksi, kun
seuravuorojen ajoiksi oli sattunut kaikenlaista uuta menoa, eikä
”ryhävalasuinnit” normaaleilla halliradoilla olleet minua kiehtoneet. (Jostain
syystä, aina minun kanssani yhtä aikaa nopeiden kuntouimarien radalle, osuu
joku maailman leveintä rintauintia potkiva mummeli, joka on omasta mielestään
nopea, mutta täysin mahdoton turvallisesti ohitettavaksi. Tästä nimitys
”ryhävalasuinti”). Samoin pari tärkeää pitkää pyöräilyä olin joutunut jättämään
tekemättä ensin flunssan, ja sitten leirikoulun takia.
Vaihtoalueiden valmistelut sujuivat helposti. Sijoittelu oli
kompakti ja selkeä, kaikki tapahtuisi samassa paikassa. Eliitti starttasi
lauantaina klo 7:00 ja me ikäkausiurheilijat kymmenen minuuttia sen jälkeen.
Uinnin startti tuntui Lanzaroten jälkeen väljältä. On eri asia startata 500
kuin 1500 seurassa. (Luvut sinnepäin) Siitä huolimatta Hollannistakin löytyi
sekopäisiä miesuimareita. Kummallisin tilanne oli jossain ekan uintikierroksen
keskellä, kun pari minuuttia koko ajan varpaitani sohinut uimari lopulta ui
pahki ja tuuppasi minua kahdella kädellä takapuolesta eteenpäin. En tiedä
olisiko siitä pitänyt loukkaantua vai kiittää avusta. Uidessa on vaikea
arvioida omaa vauhtia, eikä aikaa kellon vilkuiluun kannata käyttää. Järvi oli
puhdas, joskin vesikasveja sai pyyhkiä ja irrotella muutaman kerran kasvoilta.
Kaksi uintikierrosta sujui helposti ja oli kiva kun ei tarvinnut tehdä
hyppystarttia ponttoonilta, eikä käydä kierrosten välillä rannalla. Pidän kyllä
pää edellä hyppäämisestä, mutta en ole löytänyt toistaiseksi maailmasta kuin
yhdenmerkkiset uimalasit, jotka eivät vuoda, ilmeisesti pahasti toispuoleisilla
kasvoillani. Ja nekään lasit eivät pidä, jos hyppään pää edellä. Paitsi
tietenkin, jos laitan ne niin tiukalle, että kannan vielä seuraavalla
viikollakin uinnin jälkeen mustia pandasilmiä. Maailman ainoissa toimivissa
uimalaseissani on sekin ongelma, että ne ovat jo kohta kolme vuotta vanhat ja
pelkään niiden eräänä kauniina päivänä hajoavan. Olen hankkinut varmaan kymmenet erimerkkiset uimalasit,
jotka kaupassa tuntuvat toimivilta, mutta altaassa taas totutusti vuotavat
ainakin toisen silmän osalta. Paras hankinta oli 50 € hienot
sateenkaarisävylasit, jollaisia testasin ensin seurakaverilta. Niiden toimiessa
tilasin itselleni samanlaiset, mutta vain todetakseni että omistani toinen
linssi vuotaa totutusti. Mikä harmittavinta en näe ainoista toimivista
laseistani niiden merkkiä. Mutta onneksi luottolasini vielä ovat hengissä. Kun
aika niistä jättää, suuntaan urheiluliikkeeseen pesusaavin kanssa, ja teen
testauksen pää vadissa huljutellen sivulta sivulle. Onhan se todettava uusien
virheostosten välttämiseksi, vuotaako toinen linssi vai ei. Vai ottaisikohan
plastiikkakirurgi potilaakseen triathlonistin, joka haluaisi korjauttaa
naamansa niin että normaalit uimalasit pitäisivät. Näitä pohtiessa, uintiosuus
olikin ohitse lähes huomaamatta, ja yllätyin iloisesti kellottaessani uuden
osuusennätyksen 1:07.
Vaihtokin sujui
kerrankin loogisesti ja turhia säheltämättä. Puin irtohihat, kun sää näytti
hieman viileätä, ja pitkällä ranta-osuudella saattaisi tuulla. Päätös oli
viisas, tuuli osoittautui kovaksi, ja oli tietysti rannalla suoraan vastainen.
Myötätuuli osuudet olivat suojaisemmalla alueella, joten niistä saatu hyöty jäi
vähäiseksi. Lähdin totutusti reipasta
vauhtia, ja ihastelin kovia keskinopeuksiani. Kunnes rantaviiva
vastatuulineen avautui, ja sain ensimmäisellä 40 kilometrillä jalkani
hapotettua ihan tukkoon. Tajusin arvioineeni tasamaareitin täysin väärin. Olin
ajatellut Lanzaroten vuoristoreitin jälkeen olevan lastenleikkiä päästellä koko
180 km pelkällä tasamaalla. Reitillä ei ollut ainuttakaan palautustaukoa suovaa
alamäkeä, ja 30 km yhtäjaksoinen vastatuuliosuus jouduttiin ajamaan kaksi
kertaa. Keskinopeus putosi osuudella 23 km tunnissa, mikä tuntui
etanavauhdilta. Yritin roikkua 12 metrin peesikieltoalueen jälkeen jäävässä
tuulensuojassa, mutta se osoittautui todella vaikeaksi. Joissakin kisoissa
oleva 10 m kieltoalue, tarjoaa heti sen jälkeen vielä suojaa, josta on hyötyä
perässä ajavalle. Mutta 12metriä sisältää vaaran, että ajautuu liian lähelle
edellä ajavaa, tai sitten jää tylysti kyydistä. Olin päättänyt että viime
vuoden Vichyn kisassa saamani penaltyn jälkeen, en sakkoja itselleni hanki.
Sain kuitenkin valvojalta huomautuksen että välini edellä ajavaan ei ole ihan
12 metriä. Sen jälkeen totesin että ajaisin oman kisan, vaikkakin
etanavauhdilla. Onneksi valvoja näki että tarkoitukseni ei ollut peesata, vaan
12 metrin arvioiminen liikkeessä on aika hankalaa. Tajusin jo ennen
pyöräosuuden puoltaväliä, että ei olisi ennätyskisaa luvassa, niin ratkaiseva
on pyöräosuuden aika, kokonaisuuden kannalta. En muista olenko koskaan polkenut
kuutta tuntia, pyörittäen tauotta, ja saamatta yhtään kertaa edes syytä nousta
polkemaan seisaaltaan putkelta.
Selvisin kuitenkin pyöräilystä, ja vauhdin hiljentäminen
toisella 90 km kierroksella, auttoi hieman jalkojen palautumista. Olin niin
onnellinen että rengasrikkoja ei tässä kisassa tapahtunut, vaikka 6:11:58
osuusaika ei ollutkaan kovin kummoinen saavutus. Selvisin toisestakin vaihdosta
ilman kommelluksia. Jalat tuntuivat kyllä aika jäykiltä, ja maratonin
ensimmäiset pari kilometriä tuntuivat ja varmasti näyttivätkin melkoiselta
köpöttelyltä. Reitti kiersi tunnelmallisesti samaa järveä, jota oltiin jo uitu
ympäri kahdesti, nyt juosten kuusi kertaa. Juomapisteitä oli alle kahden
kilometrin välein, ja tuntui että juomapiste oli joka nurkan takana. En muista
olleeni ikinä kisassa, jossa huolto olisi ollut näin tiheässä. Se oli suuri etu
urheilijalle, mutta toisaalta myös houkutus pysähtyä tai hiljentää joka
taukopaikalla. Juoksureitti oli tasainen ja pidin siitä kovasti. Huomasin että pitkät
treenilenkit olivat kantaneet satoa, ja vauhtini pysyi suhteellisen tasaisena
koko ajan. Onnistuin tekemään uuden triathlon maratonennätykseni 4:23:31,
joskin vielä ollaan kaukana 3:37 ennätyksestäni pelkällä maratonilla. Kilpakumppanien kierrosten määrän arvioiminen
oli vaikeaa, koska mitään merkkirannekkeita ei lisätty kierrosten vaihtuessa.
Osallistumiskuoressa oli kyllä kuusi kireää kuminauhaa, jotka halutessaan sai
laittaa toisessa vaihdossa ranteeseensa, ja sitten riisua yhden joka
kierroksella. En nähnyt rannekkeita kenelläkään, koska ne olivat niin kireät,
että oma ranteenikin meinasi hirttyä, kun niitä hetken kokeilin edellisenä
iltana. En siis tiennyt yhtään sijoitustani, enkä muiden naistriathleettien
sarjoja. Niinpä en reagoinut mitenkään, kun viimeisellä kierroksella tulin
yhden naisen ohittamaksi. Maalissa minulle selvisi, että olin hävinnyt
pronssimitalin kolmella minuutilla ruotsalaiselle kilpasiskolleni. Neljäs sija
on aina se harmittavin sijoitus.
Kokonaisuudessaan olin suoritukseeni tyytyväinen: ennätykset
uinnissa ja juoksussa ja kokonaisaika 11:52:36 kaikkien aikojen kolmanneksi
nopein pitkä triathlonini.
Palautuminen sujui nopeasti; kävelin portaita iloisesti jo
seuraavana päivänä, mikä ei aina ole niin pian mahdollista. Tuntuu että
tankissa olisi vielä energiaa vetää yksi pitkä Ironman karsintakisa vielä tänä
syksynä. Barcelonaan olisi kolme viikkoa aikaa. Tarvitsisin vain rohkeutta ja
päättäväisyyttä ja sopivia suhteita kerätäkseni itselleni sponsoreita,
kisakustannusten kattamiseksi. Näin ikäkausi-urheilijalle se ei kovin helppoa.
Yritykset Suomessa eivät välttämättä näe saavansa suurta mainoshyötyä itselleen
keski-ikäisen naistriathleetin kisaverkkareiden mainospaikalla. Almere-Amsterdamissa
oli pitkän matkan kisaa seuraavana päivänä bisnestriathlon sarjan päätöskisa,
perhetriathloni ja joukkuekisa. Kaikissa näissä supersprinttimatkan lähdöissä,
näkyi yritysmaailman vahva mukanaolo sponsoreina. Meillä Suomessa ollaan vielä
kaukana lajin Keski-Euroopassa saamasta mediahuomiosta, vaikka pääministerimme
asiaa kovasti korjaakin omalla harrastuneisuudellaan. Harrastajien keskuudessa
lajin suosio on kasvamassa, mikä näkyy lisääntyneinä kisojen ja osallistumismäärien
kasvuna. Toivottavasti kestävyysurheilu yleensäkin saisi enemmän arvostusta ja
huomiota kansallislajiemme, jääkiekon ja formulan ohessa, esimerkiksi tv:ssä. Laji on hauska, harrastus antoisa ja ihmiset (uintiosuutta lukuunottamatta) ystävällisiä ja rohkaisevia. Onneksi kokeile triathlonia-kisoja on ensi kesällekin tarjolla. Mitäpä jos sinäkin innostuisit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti