sunnuntai 5. elokuuta 2018

Ironman Tallinn 2018

Herättyäni lauantaina 4.8. klo 4 valmistamaan itselleni kisaan valmistavan aamupalan, laitoin myös kisavarusteet ylleni. Vaihtoja varten tarvikkeet olikin jo viety kisapaikalle perjantaina. Vatsassa nipistelee aina totutusti jännitys ennen starttia. Mieheni Juha ajoi kisapaikalle, jossa laittaiduin valmiiksi ja moikkailin tuttuja. Edellisen päivän vedenlämpö oli noussut 14 asteesta 15.4 mutta moinen kylmyys kyllä tuntui jännittävän monia. Arvelin pärjääväni, koska olin onneksi ottanut neopreenisukat mukaan, joskin neopreeniuimalakki oli edelleenkin kotona Tampereella. Kaksi tavallista uimalakkia sai luvan riittää. Ensi vuoden kesäkuussa on luvassa Celtaman kisa Skotlannissa, joten tämä uinti saisi luvan toimia hyvänä totutteluna siellä luvassa olevaan 12-15 C lämpötilaan.

Rolling start- lähtö toimi maltillisesti kun sumusireenin jälkeen liikkeelle päästettiin 5 uimaria kerrallaan muutaman sekunnin välein. Eniten jännitin pitävätkö uimalasini vettä. Kamppailen aina toisen linssin vuotamisen kanssa. Jo  lähtösuoralla jouduin korjailemaan laseja kun vasen linssi imaisi  hieman vettä huolellisista esivalmisteluistani huolimatta. Kun sain lasit aseteltua niin että vettä ei tullut enää enempää lisää, päätin uida pienestä toisen silmän hölskyttelystä huolimatta. Kun olin varautunut hyiseen uintiveteen, olin tyytyväinen kun lämpötila tuntui ihan siedettävältä. Uin omaa tasaista vauhtiani, ja eniten mietin sitä miten B12 Brothersien tiimin uimari mahtaa huonosti erottuvat uimapoijut hahmottaa. Triathlonin avovesiuintiosuus on aina ensikertalaiselle jännä kokemus, ja nyt veden lämpötila ja melko mutkikas 15 poijua kiertävä reitti toivat siihen lisähaasteita. Itse uin reitin minulle tavanomaiseen 75 minuuttiin.

Vaihdossa pakkasin märät varusteet ja sipaisin aurinkovoidetta kasvoihin ja eikun 180 km pyöräilyn kimppuun. Sain sössittyä Polarillani itseni jotenkin jo juoksuosuudelle, minkä huomasin kun kello rupesi antamaan kilometrin välein huikeita juoksuväliaikoja. Siinä sitten samalla polkiessa oudolla reitillä kuoppaisia rantareitin ajoteitä yritin saada juoksun vaihdettua takaisin pyöräilymoodiiin. Ei ollut ensimmäinen kisa missä sählään jotenkin mittareiden kanssa. Nyt olin sentään ladannut patterit ja poistaneet turhat tiedostot muistia tukkimasta. Saatuani mittarin toimimaan pystyin keskittyä polkemiseen. Reitti oli ihanan tasaista ja yksi nopeimmista koskaan kisaamistani. Haasteen muodostavat minun tasoiselleni uimarille muut reitillä olevat kilpailijat. Suurin osa miehistä ui tuohon 1:15 aikaan, jolloin liikkeellä oli selkeitä letkoja, jotka eivät edes yrittäneet pitää 12m peesikieltoetäisyyttä. Ohi ajavat moottoripyörävalvojat eivät tuntuneet puuttuvan letkoihin mitenkään. Letka-ajo on paitse sen lisäksi että se on kiellyttyä kisoissa myös vaarallista triathlonpyörillä, missä jarrut eivät sijaitse lepuuttajissa, vaan käsien otetta pitää siirtää ennen jarruihin yltämistä. Ihan tuon peesikieltoetäisyyden takana ajettaessakin, edellä olevasta kilpailijasta saa etua, joten itse ainakin yritän ajaa juuri salllitun rajoissa sääntöjä rikkomatta, mutta edusta hyötyen. Letka-ajossa on sekin inhottava puoli, (silloinkin kun se treeneissä on luvallista), että vauhti tuppaa sahaamaan, jolloin välillä kiihdytetään ja sitten taas himmaillaan. Yritin siis löytää tasaisesti etenevän samaa vauhtia kanssani polkevan yksinäisen kuskin, josta pysytellä juuri 12 metrin päässä.
5.minuutin aikasakko ohituksesta joka ei tapahtunut 25 s sisällä


Löysinkin leveäselkäisen virolaisen Eddin joka polki hyvävauhtista omaa kisaansa eikä jäänyt "possujuniin" jojoilemaan. Jossain vaiheessa Eddi kuitenkin pysähtyi ja jatkoin matkaa vetäen omalla vauhdilla. Selkiä tuli mukavasti vastaan ja pyörä kulki todella vauhdikkaasti. Ukkoskuurot kastelivat kilpailijat ja hidastivat vauhtia jossain puolivälin etapin jälkeen. Reitillä ei mielestäni ollut mitään ihmeellisempiä nähtävyyksiä, vaan keskityin tien epätasaisuuksien tarkkailemiseen. Jännitin myös kastuttuani läpimäräksi, mitä tapahtuisi jos tulisi rengasrikko ja liikkeen lämmittävä vaikutus lakkaisi korjaamisen ajaksi. Onnekseni pyörä toimi todella loistavasti. 130 km jälkeen taas yksi miesten "possujuna"-letka ajoi ohitseni ja kun edessä oli ylämäki he jäivät hidastelemaan eteeni. Mietin mitä tehdä, hidastaako kävelyvauhtiin jotta saan 12 m eron aikaiseksi vai lähteäkö ohittamaan koko letkan, kun itselläni nuo ylämäet nousevat ylös huomattavasti raskaita miehiä kovempaa vauhtia.
Emmin kuitenkin liian kauan ja kun juuri päätin lähteä ohitukseen moottoripyörä vihelsi minulla ja totesi: "too late", näyttäen 5 minuutin sakkoa tarkoittavaa sinistä korttia. Kummallista siinä oli se että letkassa minut ohittaneita miehiä ei edes puhutettu, saati että heitä olisi sakotettu. Olin mielessäni ihmetellyt kisaa jossa peesataan tosi törkeästi, enkä ollut nähnyt kenenkään istuvan penaltyboxissa, sain ainakin vastauksen siihen kysymykseen määrätäänkö kenellekään penaltuja. Opin siis että rangaistuksia todella määrättiin. Ymmärsin toki että tuossa tilaisuudessa etäisyyteni oli alle sallitun, mutta hieman naiskilpailijaan kohdistuvalta erottelulta se tuntui, kun lyhyemmällä etäisyydellä edes ohittamista harkitsemattomammat miehet saivat jatkaa toimintaansa, ilman huomautusta saati sakkoa. Niinpä sitten pyöräosuuden lopuksi ajettuani 180 km aikaan 5:16 kärsin tuon 5 minuutin "kuritushuone"-rangaistuksen mukisematta. Tulipahan pakollinen venyttelytauko ennen maratonia. Siinä vaiheessa kuitenkin jo pissatti ja mietin olisinko kehdannut istua penaltyboxin laidalla nurmikolle ja pissiä siinä samalla housun läpi rangaistuksen kulumista odotellessa. En kuitenkaan tiennyt miten virkaintoisia boxin valvojat olisivat, joten en sitten halunnut ottaa riskiä että pissalammikko paljastaisi minut ja saisin uuden rangaistuksen "roskaamisesta". Siksi kai tuo maahan pissaaminen saatettaisiin tulkita.

Vihdoinkin juoksemaan rangaistuksen ja toiletin jälkeen
Kuitattuani allekirjoituksella rangaistuksen kärsityksi ja satuani numerolappuun ja pyörän numerolappuun merkinnät kärsitystä tuomiostani, juoksutin pyörän vaihdossa niitä vastaanottaville avustajille ja vaihdoin juoksukamat ja kävin ihan asiallisesti tarpeillani bajamajassa. Jaloissa ei ollut missään vaiheessa ollut hapottamista saati tärinöitä tai kramppeja, joten sen puolesta odotin onnistunutta juoksua. Penaltya kärsiessäni  kuulin olevani oman sarjani 2. joten sekin motivoi vauhdikkaasti matkaan. Eroa seuraavana tulevaan oli siinä vaiheessa monta minuuttia. Minun juoksuvauhtini on kuitenkin edelleenkin liian hidasta kovimpaan kärkeen. Reitti oli sekä teknisesti että korkeuseroiltaan kohtuullisen haastava. Ensimmäisellä neljästä kierroksesta ukkosti ja salamoi ja kadut tulvivat rankkasateen takia useassa kohdassa nilkkoihin asti. Olin juuri vaihtanut pyöräilyssä kastuneet märät sukat kuiviin, ja nyt tiesin sukkien kastumisen heti aluksi tietävän rakkoja ja kynsien irtoamisia tavallista maratonia enemmän. Onneksi en pelkää salamoita, vaikka mietin kyllä juostessani isojen puiden reunustamaa kujaa  ukkosen lyödessä ylläni, mitä tapahtuisi jos juoksen nilkkojani myöten vedessä ja salama löisi oikeasti jossain kohdalla.

Sadekuuron jälkeen aurinko kuitenkin pilkisti, ja ilma oli jopa kuumaa. Pian tarvittiin viilennystäkin. Sitä sai laittamalla jäätä vaatteiden sisään, kastelemalla lakkia, puristamalla vapaa-ehtoisten ojentamia märkiä pesusieniä tai juoksemalla vesisuihkujen alta. Kun ensimmäisen kerran ohitin viilennyspisteen satoi kaatamalla ja pienet tihkuttavat suikut lähinnä huvittivat. Myöhemmin olin niistä kiitollinen. Olin juonut Squeezyn enrgiageeliä pyöräosuudella pullosta jo lähes puoli litraa, ja juostessa otin kaksi SiS:n geeliä jokaisella 10 km kierroksella ja lisäksi vettä. Mahan kanssa ei ollut ihmeemmin ongelmia, ja energia tuntui imeytyvän hyvin. Reitin haastavuutta lisäsivät tiessä olevat kuopat, ylitettävät raiteet, hytkyvät tilapäisrakennetut sillat joita etenimme, sekä väisteltävät ja eri puolilta kierrettävät raitiovaunut. Olipa eräässä jyrkässä alamäessä betoniautokin valuttanut osan kuormaansa kummalliseksi kovettuneeksi epämuodostuneeksi paakuksi tielle. Kun juoksin siitä ensimmäistä kertaa mäessä virtasi vettä ja meinasin kompuroida sen alla piilossa olevaan kovettuneeseen betoniin.

 Reitin varrella oli paljon kannustajia, ja numerolapun lippusymboli ja printattu oma  nimi takasivat runsaan suomalaiskannustuksen. Sain hyvin tietoa väliajoista. Minulla ei juoksuosuudella ole kovinkaan mahdollisuuksia kiristää vauhtia, vaikka kuulenkin takaa lähestyvän kovia juoksijoita. Muiden vauhtiin ei voi vaikuttaa, ja yritin pitää omaa tasaista vauhtiani. Kyllähän tuo tyyliltään on taas kuvista päätellen aika pahasti istuvassa asennossa, mutta taistelin kuitenkin rankalla reitillä omaan päivän parhaaseeni. Valitettavasti sillä irtosi tässä kisassa vasta 4. sija. Sunnuntain Hawaijin maailmamestaruuskisa-karkeloiden paikkoja jaettaessa, olin jo kuumottavan lähellä kun sarjani 1. ja 2. eivät N45 sarjan ainutta paikkaa lunastaneet, ja kolmas ei ollut ilmestynyt edeltävään palkintojenjakoon paikalle. Hän kuitenkin oli saapunut kisapaikkojen jakoon ajoissa, ja haaveeni Konanpaikasta jäi 7 minuutin erolla saamatta. Aikani 11:34:45 on kuitenkin huonosta juoksusta huolimatta kaikkien aikojen toiseksi paras täydenmatkan kisatulokseni, joten ei syytä alakuloon. Pyöräaikaani paransin reilusti ja siinä kehitystä on tapahtunut muidenkin mittareiden mukaan koko ajan. Vielä kun jostakin löytyisi se valmentaja, joka saisi tuon kadonneen juoksuvauhtini hiottua kuntoon. 4:50 ironmanin  maratonaika tuntuu surkealta kun ennätykseni sileällä maratonilla on kuitenkin peräti 3:37 (vuodelta 2009.)

Onneksi triathlonissa voi kehittyä lisää ja harrastus avaa myös upeita sosiaalisia kontakteja ja yhteisiä kokeumuksia. Kiitokset ihanasta vertaistuesta, tsemppaamisesta ja rohkaisusta Jaanalle, Riikalle, Tealle, Teijalle, Mikolle, Matille, Heikille ja tietysti puolisolleni Juhalle, sekä monille muille  nimettömiksi jääneille mukaville keskustelukumppaneille ja uusille harrastuskavereille. Tämän lajin hienous tulee yhdessä koetuista ilon, kamppailemisen, haasteiden voittamisen tai joskus tehtyjen viisaiden lopettamispäätösten kestämisestä. Minulle jokainen pitkä triathlonkisa on opettanut jotain uutta itsestäni ja elämästä laajemminkin. Kisan jälkeen pari toipumispäivää ja sitten työt jatkuvat ja paluu urheilijan roolista opettajaksi on taas arkea. Kisakauteni päättää näillä näkymin perusmatkan SM-kisa Ahvenanmaalla muutaman viikon päästä ja ensi vuonna on siis haasteita tiedossa urheilun saralla ainakin Skotlannin Celtman extreme-triathlonkisan verran.
Kiitos sponsorilleni C.P.E.Productionille ja muille minua eri tavoin tukeneille.






perjantai 3. elokuuta 2018

Ironman Tallinnaan valmistautuminen

Matkustin Keskiviikkona 1.8. Viking Xprs:llä Tallinnaan auton kanssa. Yön vietin laivassa ja torstaiaamuna ajoin laivan buffet-aamupalan nautittuani Ironmankisan uinnin starttipaikalle fiilistelemään. Rekisteröitymisen auetessa vasta kymmeneltä, aikaa oli myös mukaan varaamani kirjan lukemiseen. Kumman paljon kisaan treenaavia urheilijoitakin oli liikkeellä. Itse en parin viimeisen päivän aikana enää harjoittele kuin henkisesti valmistautumalla.
Ilmoittautuminen sujui ongelmitta ja kierrettyäni suhteellisen pienen kisaexpoteltan nautin kuumasta hellekelistä auton perästä esiinnostamallani retkituolilla. Autossani on jokin vika kun moottorin lämpötila alkaa nousta mikäli tyhjäkäynti jatkuu pitkään. Keskustan hitaasti matelevissa ruuhkissa näin tapahtui, ja kun parkkeeraaminenkaan ei kaikkialla onnistunut (kummallisen tekstiviestimaksujärjestelmän osoittauduttua toimimattomaksi suomalaisella liittymällä, eivätkä vironkieliset summittaiset ohjeetkaan edesauttaneet maksamista) päätin ajaa hostellilleni kirjautumaan ennen kisainfoa.

Hostellini Viva Pirita, sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella, ja osoittautui aika mielenkiintoiseksi: omistajat puhuivat pelkkää venäjää ja siisteystasokin oli aika vaatimaton (yhtä likaiset hanat kotona, eivät kuitenkaan tunnu yhtä ällöttäviltä kuin maksettuasi yöstä käyvän hinnan). Päätin pyöräillä kymmenen kilometrin matkan takaisin keskustaan kisainfoon ja pastapartyyn, jolloin välttäisin moottorin kuumenemisen autossani. Laskin ehtiväni hyvin puolessa tunnissa, mutta onnistuin jäämään huoneeseeni lukkojen taakse juuri ollessani lähtövalmiina. Rämpytin oven lukkoa ja mietin jo ikkunan kautta toisen kerroksen huoneestani laskeutumista, mutta se idea tyssäsi siihen että sisälle kuljettamani pyörä ei mahtuisi ulos ikkunasta. Isäntäni kuuli onnekseni ryskytyksen ja tuli auttamaan iloisesti venäjää solkaten, ennenkuin olisin joutunut nöyrtymään avun huutamiseen. Viidessä minuutissa lukko oli ruuvattu irti ja pääsin vapaaksi. Niin tottuneesti lukittuun huoneeseen pääsy onnistui, että konstia oli varmaan tarvittu aiemminkin. Minulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan lukon korjaamista, joten luotin isäntäperheeseen niin paljon että jätin heidät korjaamaan lukon ja lukitsemaan oven puolestani. Hieman jännitin ystäväni pyörän puolesta jonka jouduin huoneeseen jättämään. Matkakin pyörällä oli huonon tienpinnan ja epäselvien kävelymoodilla annettujen iphonen ajo-ohjeiden takia hitaampi kuin olin kuvitellut, joten löysin perille vasta ihan viime minuutilla.


Kisa-infossa yritin kuikuilla tuttuja ja sainkin samaan pöytääni Levin Finntriathlonissa tutustumani Jaana Leminen-Lahdenperän ja hänen ystävänsä Riikka Harjulan. Yhdessä tuumin sitten vietimmekin mukavan iltapäivän kahvitellen ja kierrellen kisaexpossa sekä herkutellen pastapartyilla. Yhteinen harrastus avaa kivoja uusia ystävyyssuhteita ja nautin leppoisasta kisaan valmistavasta fiilistelystä mukavassa seurassa.

Perjantaina tarjouduin kuljettamaan ystäväni Mikko Rusaman ja hänen veljensä Heikin ja Matin jotka saapuivat aamulaivalla. He osallistuvat joukkuekisaan Matin uidessa, Mikon pyöräillessä ja Heikin juostessa. Mikon pyörän olinkin jo kuljettanut autoni perällä samalla kuin omanikin. Onneksi se oli säilynyt hostellihuoneessani kaikista lukkoseikkailuista huolimatta. Kiersimme kisapaikat ja kisaexpon (minä jo kolmatta kertaa) ja kävimme myös Lennumuseossa tutustumiskierroksella ja  brunssilla ennen pyörien ja varusteiden tsekkaamista. Miehet kisaavat ensimmäistä Ironmaniaan, joten neuvoin vinkkejä joita olin itse todennut hyviksi pitkissä triathlonkisoissa. Itselläni on jo 15. täydenmatkankisa tulossa (kun ei lasketa paria kisaa joissa reittiä on lyhennetty, syystä tai toisesta. Ironman brandin omaavia kisoja olen tehnyt 5. ja pari sellaista jotka saivat statuksen heti seuraavana vuonna.)

Perjantai-iltapäivänä mieheni Juha saapui laivalla, ja yhdessä jännitimme Emmi tyttäremme SM-kisoja netin seurannan kautta. Emmi pääsi pituudessa huomiseen loppukilpailuun tuloksella 534 cm ja korkeudessa paransi ennätystään 5 sentillä hypäten 169cm synnyttäen samalla TU-38 naisten uuden seuraennätyksenkin.  Harmittavasti kisan aiemmat pudotukset tipauttivat hänet ulos SM mitaleilta neljänneksi. Korkeudessa on haastavaa parantaa ennätystään noin paljon, joten me olimme todella ylpeitä Emmin hienosta kisapäivästä. Vietimme täällä samalla Juhan kanssa 27-vuotis hääpäiväämme herkutellen yhteisellä banaaniveneellä. Kävimme Tv tornissakin iltakahveilla. Puuhaa oli niin paljon etten juuri ehtinyt huomista kisaa jännittää. Herätys onkin jo neljältä ja kisapaikalle suuntaamme viiden aikaan. Aamulla paljastuu mikä on veden lopullinen lämpötila, ja joudutaanko matkaa lyhentämään mikäli eilisenkaltaiset lukemat 14.1 C eivät ole muuttuneet. Kisaani voi seurata Ironman.com Livetrackingin kautta ja kisanumeroni on 958.

Kiitokset sponsorilleni C.P.E. Productionille tästäkin mahdollisuudesta urheilla





sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kaksi niin erilaista juoksukisaa 8 päivän sisällä

Kevään juoksutekniikan hiomiseni huipentui toukokuussa kahteen erilaiseen juoksukilpailuun. Ensin "Helsinki Running Dayssä" juoksin työkaverieni kanssa puolimaratonin, ja siitä viikon kuluttua Kuusamossa Karhunkierros NUTS polkujuoksukisassa 53 km lenkin. Kirjaan molemmat kokemukset tähän samaan blogikirjoitukseen.

Helsinki City Run 21km

Viime vuosina juoksutekniikkani on ollut huono: asentoni lysähtää ja kuvista huomaan juoksevani aivan liian istuvassa asennossa. Olen kysellyt neuvoa sieltä ja täältä virheen korjaamiseksi, mutta en ole jujua tajunnut hyvistä neuvoista huolimatta. En ennen kuin yksissä Triathlonteam 226:n tekniikkatreeneissä seuran valmentaja  Marko Selin sai vihdoin sanoitettua minun (ja monen muunkin juoksijan) ongelman ja siihen liittyvät ohjeet niin, että ne kropassani ymmärsin: Jos askel tulee maahan liian eteen, juoksun mekaniikan mukaan oma kroppasi jarruttaa joka askeleella. Askel pitää iskeä maahan ihan kropan alapuolella, ja maakosketuksen on oltava lyhyt, jotta nopea frekvenssi tekee juoksusta kevyttä. Polvi osoittaa ikäänkuin alaspäin koko ajan. Juoksu tapahtuu enemmän kropan takapuolella kuin edessä. (Mikä tuntui minun naisen logiikkani mukaan jotenkin nurinkuriselta, kun kerran halutaan mennä nopeasti eteenpäin, miksi liikutaan enemmän takana?)

Olen muuttanut tekniikkaani ohjeiden ja harjoitusten mukaan, ja odotin Helsinki City Runin puolimaratonia, jotta pääsisin testaamaan uutta juoksutekniikkaani käytännössä. Kisapäivänä oli aurinkoinen ja mukavan lämmin sää. Tunnelma työkaverien kanssa autossa oli odottunut, innostunut, sekä hieman jännittynytkin, osan ollessa matkalla ensimmäiselle puolimaratonilleen. Keräsimme kisaexposta kaikki ilmaistuotteet myös viime hetkellä sairastuneelle kollegallemme ja keräännyimme hyvissä ajoin lähtöviivalle.

Juoksun taktiikaksi ja tavoitteeksi valitsin testata uutta askellustapaa mahdollisimman pitkän matkan fokusoiden siihen koko ajan. Asetin itselleni tavoitteeksi 1:50 ajan, johon en ole muutamaan vuoteen askelvirheeni takia pystynyt.  Säädin kisavauhdin sen mukaan Polar V800-kellooni ja sen mukaan lähdin heti liikkeelle. Aluksi sain ohitella 2h  lähtöryhmäni juoksijoita, mutta aika pian löysin kolmen leveäselkäisen miehen yhdessä juoksevan ryhmän, jonka peesiin liimauduin. Meren rannalla tuulee aina sen verran, että hento nainen hyötyy kummasti porukan takana. Sitä paitsi porukan jutut olivat ihan kiinnostavia, eikä aikaakaan kun juttelin jo sujuvasti mukana, kisoista ja triathlonharjoittelustakin. Kummasti yhteinen kiinnostuksenkohde yhdistää ihan tuntemattomiakin ihmisiä.

Juomapisteillä sain olla tarkkana etten kadota peesikolmikkoani, koska lähes kaikki kilpailun miehet olivat innostuneet pukemaan ylleen kisan possunpunaisen pinkin paidan. En muista koko aiemman elämäni aikana nähneeni yhteensäkään yhtä monta vaaleanpunaisiin pukeutunutta miestä, kuin nyt näin samanaikaisesti ympärilläni. Omassa turkoosissa asusssani, tunsin oloni yllättävän maskuliiniseksi moisen mieshempeilyn ympäröimänä.
Juoksu tuntui alusta asti vetävältä ja jopa lennokkaalta. Sykemittarini lukema oli oikein sopiva kisasykkeeksi parin tunnin suoritusta ajatellen ja vauhtikin sopi tavoitteeseeni. Koko ajan olin hieman mukavuusjuoksuvyöhykkeeni yläpuolella, mutta silti niin että pystyin tarvittaessa puhumaankin. Reitti vaikutti aika erilaiselta kuin viime vuosikymmenen puolella juoksemassani Helsinki City Maratonilla oli ollut. Ensimmäinen ja kolmas maratonini oli juuri HCM. Ihmekös tuo että reittiä on jo muutettu.
Kelloni gps näytti hieman pieleen, joten  juostuani sen mukaan tavoitteessani, totesin puoli kilometriä ennen kisa-areenaa, että maalin olisi pitänyt jo tulla. Jäin siis 1:50 aikatavoitteestani pari minuuttia. Pystyin kuitenkin juoksemaan hyvällä tekniikalla koko kisan, joskin juoksu tuntui hieman eri lihaksissa kuin aiempi lyllerrystyylini. Koulumme japanilainen harjoittelija oli maalissa muutaman minuutin minua aiemmin. Me saimme sitten yhdessä odotella loput kollegat maaliin. Kaikki pääsivät perille ja onnistuivat juoksemaan hyvävoimaisen juoksun.

NUTS Karhunkierros 53km (55,5)

HCR:n  jälkeen keskityin kropan palautumiseen ja lepoon, niin hyvin kuin opettaja nyt toukokuun puolivälin jälkeen yleensä pystyy tekemään. Pitkiä päiviä koneen ja työpöydän ääressä haaveillen perjantaista, jolloin saisin vastata monivuotiseen Kuusamonkutsuuni "kyllä". Viime vuodet minulla on joko ollut luokanvalvojana niin paljon työkiireitä, etten ole uskaltanut lähteä toukokuun viimeiseksi viikonlopuksi matkoille, tai sitten kisa on myyty loppuun ennen kuin olen saanut paikan itselleni varmistettua. Unelma Karhunkierroksen juoksemisesta on kuitenkin jäänyt kytemään ja niinpä nyt, kun olen viettänyt sapattivuotta luokanvalvojuudesta, uskalsin tehdä ilmoittautumispäätöksen lokakuussa. Jos se olisi jäänyt toukokuulle, olisi matka jäänyt tekemättä, niin kipeästi toukokuun viimeinen viikonloppukin olisi lopulta ollut työkiireissä tarpeen.
Haasteena oli myös pitkä ajomatka Kuusamoon. Olimme saaneet sovittua Holiday Clubin lomaesittelystä lahjaksi saamamme Kuusamon troopikin kalustetun lomamökin juuri kisaviikonlopuksi käyttöömme.

Viikkoa ennen mieheni kuitenkin ilmoitti ettei hän jaksa lähteä ajamaan Kuusamoon saakka parin päivän takia. Käytin omaa autoani katsastuksessa ja sain korjattavan vikalistan samoihin aikoihin. Korjattavaa löytyi paljon, mm jousi joka kuopissa vastaa auton runkoon saakka, eli totesin että en saisi autoani viikossa korjatuksi (edullisesti).  Niinpä googlailin ja laskeskelin eri matkustusvaihtoehtoja, ja yritin houkutella lapsiani, ystäviäni ja lopulta lähes ketä vaan kaveriksi reissuuni. Vastineeksi yhteisestä automatkasta voisin tarjota majoituksen ilmaiseksi.
Kaikilla oli jo kuitenkin viikonlopuksi muita suunnitelmia.  Helsingistä lähtevä yhteiskuljetus lähtisi jo perjantai- aamuna, jolloin joutuisin olemaan päivän töistä pois. Ei hyvä! Sain kaksi viimeistä tuntiani vaihdetuksi, niin että pidin ne jo maanataina, mutta silti lähtöni Tampereelta olisi mahdollinen vasta kahdeltatoista. Lentoja Tampereelta ei ollut muuta kuin aamulla, ja liput olivat kalliita. Junalla pääsisi toki Ouluun, tai linja-autolla samoin.  Tajusin katsottuani majapaikkani sijaintia kartalla että etäisyys kisakeskukseen oli yli 20 km, joten kulkemiseeni siellä päässä tarvittaisiin autoa. Mietin kyllä ensiksi, että josko tuon välin pyöräilisi tai rullaluistelisi, mutta onneksi joku järjenhippunen aika parkkiintuneessa kestävyysurheilijan mielessäni kuitenkin puhui minulle järkeä: Onko viisasta lähteä kisa-aamuna kuudelta pyöräilemään 24 km päästäkseen juoksemaan 53 km jotta pääsisisi sen jälkeen vielä pyöräilemaan samat 24 km takaisin ennen pesua ja suihkua. Tai vielä pöhkömpää olisi jos sen tekisi rullaluistellen.  Ja miten siinä samalla roudaisi kaikki tavarat. Ei hyvä! Auton lainaaminen tai vuokraaminen Tampereelta toisi sen ongelman että joutuisin ajamaan yksin koko yhdeksän tuntia, ja nukkuisin varmaankin rattiin jo ennen puoliväliä. Ei hyvä! Lopulta päädyin Onnibussiin Tampereelta Jyväskylän kautta Ouluun ja sieltä vuokrattuun autoon, jolla ajaisin majapaikkaani.

Voisihan sitä kokonaisessa huvilassa yksin ollessaan levittäytyä kaikessa rauhassa muista välittämättä; liikkua ympäriinsä vaikka ilman rihmankiertäämää, nukkua parisängyssä poikittain, käydä vessassa  sulkematta ovea tai pitää valoja sängyssä vaikka läpi yön. Perusteluuni siihen  että olisi rahansäästöä jos samalla kalliissa ja hienossa majoituksessa olisi yöpynyt muitakin, nauroin kun keksin että olinhan saanut majoittumisen ilmaiseksi. Miksi siis kantaa siitäkään syyllisyyttä. Aikamoista säätöä kuitenkin tarvittiin, jotta sain itseni starttiviivalle. Harvoin ulkomaankisan logiistiikkakaan on näin monimutkainen kuin päästä kisaamaan toisella puolella kotisuomea.

Perjantaina kaikki sujui kuitenkin logistisesti kuin rasvattu: Sain kyydin töistä Tampereen linja-autoasemalle mieheltäni, ja sieltä Onnibussi vei sujuvasti Jyväskylään. Bussissa ehdin hyvin yrittää saada työkaverilta ostamani puhelimen synkronoitua vanhan tietoihin. Urakka osoittautui mahdottomaksi,  64Gb:tä ei vaan saa mitenkään mahdutettua 16Gb:n puhelimeen. Urakka ärsytti muutenkin, kun oma entinen puhelimeni toimii muuten moitteettomasti, mutta puhelut katkeilevat kummallisesti jatkuttuaan 15 minuuttia pitempään. Pitkään olen sitä kestänyt, mutta viime viikon tunnin puhelun aikana jouduin soittamaan 11 kertaa uudelleen ja päätin että minun on ilmeisesti vaihdettava puhelinta.  Työkaverini auttoi minua turhien tietojen poistamisessa, mutta jossain Tampereen ja Jyväskylän välillä totesin, että minun on otettava puhelin uutena käyttöön, koska muuten tiedot eivät mahdu. Siinä sitten matka kului rattoisasti, niin että edessäni oli avoin läppäri, kuuntelin iPadistä äänikirjaa ja tietokoneeseen johti kahden iPhonen synkronointipiuhat. Saattoi joku luulla minua "teknologia-addiktiksi", vaikka urheilemaanhan tässä ollaan matkalla.

Jyväskylässä vaihdoin Ouluun menevään onnibussiin. Kuuntelin innoissani onnibussin kuukauden mittaisena ilmaistarjouksena olevaa BookBeatia, josta sai ladattua kiinnostavia äänikirjoja tai eBookeja. Aloitin Kimmo Takasen "Tunne lukkosi"-kirjaa, ja tajusin reagoivani aivan liian monien tunnelukkojen mukaan, ja mikä pahinta siirtäneeni haitallista toimintaani myös lasteni kärsittäväksi. Siinä itsetutkistellessa mieli kuitenkin siirtyi työkiireistä vähitellen kohti Pohjoisen kauneutta. Oulussa hieman myöhässä olevasta Onnibussista huolimatta tapasin rautatieaseman portailla juuri oikeaan aikaan sekä vuokra-autoani tuovan autovuokraamon miehen, että Oulussa asuvan sisareni. Olin yrittänyt houkutella häntäkin seuraksi reissuuni.  Pitkään en ehtinyt Oulussa viipyä koska kello oli jo yli kahdeksan ja ajettavaa oli vielä 250 km. Kia oli mukava ajettava, ja olin vihdoin saanut puhelimenkin jotakuinkin toimimaan. Kaikkia sovelluksia siinä ei vielä ollut, joten jouduin virittelemään vanhan puhelimeni yhteyden kautta uuteen, jotta sain Hesburgerin sovelluksella tilattua Kiimingin abc:lle itselleni syötävää. Lounaan jälkeen olin vain mutustellut eväitä, ja ennen ultrakisaa ruokaileminen on tärkeä juttu. Pikaruoka ei ole sitä parasta tankkausruokaa, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Normaalisti syön niin terveellisesti että matkoilla olevat poikkeukset eivät toivottavasti kaada seuraavan päivän kisavenettä.  Siinä ruokaa tilatessani en kuitenkaan huomannut vaihtunutta 60 rajoitusta tarpeeksi ajoissa, ja havahduin vasta valotolpan salamaan. Siinäkö se nyt tuli se meikäläisen lähes 30 vuotisen autoilijanuran ensimmäinen ylinopeussakko, ja vielä kännykkä kädessä. Minähän olen niin tarkka etten koskaan puhu puhelimeen autossa muutoinkuin handsfreellä, mutta ei kai nyt parin sekunnin Hesen tilausta lasketa...Ja vielä kuvan kanssa. Sekin harmi kuitenkin unohtui kun nappasin Kiimingistä tilaukseni mukaan ja ajelin äänikirjaa kuunnellen kohti pohjoista. Samalla muistin rukouksin  johtamani Tampere Vineyard seurakunnan kokousta, jossa nyt matkani takia en voinut itse olla paikalla.

Villa osoittautui upeaksi ja kaikilla mukavuuksilla varustetuksi. Joskaan en muistanut heittäytyä alastomaksi kun pääsin perille. Keittelin teet, valmistelin seuraavan päivän varusteet valmiiksi ja katsoin uusimmat Vain Elämää- jaksot Yle areenalta. Kun lopulta laitoin herätyskellon soimaan, huomasin uuden Iphoneni ilmoittavan kuinka monta tuntia ja minuttia on herätykseen aikaa: 4h 35min. Riittää mainiosti, onhan sen nyt vaan riitettävä.

Hermoilen ennen kisoja siitä, että en ole ajoissa starttiviivalla. Toisinaan näen jopa ihan painajaisia siitä että kisatorvi soi ja istun silloin vessassa, jonka ovi on jumittunut lukkoon, tai että nimeäni ei löydykään ilmoittautuneiden listasta, tai että olen eksyneenä johonkin sokkeloiselle torille, josta kukaan ei osaa neuvoa minua lähtöpaikalle. Tästä unesta on jo niin monta versiota, että siitä tiedän henkisesti valmistutuvani tärkeään kisaan. Tämä polkujuoksu ei kuitenkaan ilmeisestikään ole minulle tuollainen "tärkeä kisa", koska nukuin sikeästi ja aamulla heräsin virkeänä illalla viimeisenä tekonani ostamaani uuteen linnunlaulu-herätysääneen.  Pakkasin tarvikkeet kassiin, olin aamupalajonossa odottamassa kylpylähotellin ravintolan ovien aukenemista seitsemältä. Puuron ja jugurtin syötyäni, otin voileivät mukaani autossa syötäviksi. Kahta tuntia ennen kisaa, en enää syö tai juo, jotta vältän matkan varrella vessareissut. Minun starttini olisi vasta kymmeneltä, mutta bussi Oulangan lähtöpaikalle lähtisi 8:30.

Rukalla jätin auton parkkihalliin, ja pääsin ihan torilla olevalle ilmoittautumispisteelle suoraan hallista. Varustereppuni tarkistettiin, että kaikki polkujuoksukisassa pakolliset varusteet ovat varmasti mukana: vähintään litra juotavaa, 250kcal varaenergiaa, avaruuslakana, pilli, ladattu ja vesisuojattu matkapuhelin, vesitiivis takki, kartta, muki, (hanskat, otsalamppu). Hanskat otin, mutta edellisyönä vielä yhden aikaan ollutta valoisuutta katsellen, totesin että otsalamppua en tule tarvitsemaan.  Mukinkin jätin pois koska minulla oli kaksi juomapussia, joita voisin käyttää mukina. (En kylläkään ihan tajunnut että muki olisi pitänyt lukea: syvä lautanen. Opin tämän kantapään kautta kun lopulta huoltopistellä tajusin kaikkien keräävän näihin kulhoihinsa rusinoita, banaanin puolikkaita, suklaapaloja ja keksejä, jotta niitä voi sitten tästä "mukista" juostessa syödä. Sullo nyt sitten Salomonin juomapussiin rusinoita tai suklaata.)

Ennen Oulangan starttiin lähtevien bussien starttaamista, ehdimme nähdä 160 km juoksun voittajan maaliintulon. Oli ihana seurata kun GPS pallo liikkui tulostaulun kartalla kohti maalia ja kärjessä juoksevan Antti Itkosen (ilmeisten) vanhempien odottavan poikaansa maalisuoran lopussa. Tuuletusten jälkeen halaus äidiltä ja haatattelu juontajan kanssa. Uusi reittiennätyskin syntyi. Mieletöntä miten joku pistelee luonnonpuiston maastossa 160 km 20h 20 min. Ei voi kuin ihmetellä.


Meitä oli 53km matkalla lähes 800 kilpailijaa, joista suurin osa kuljetettiin kisabusseilla Oulankaan. Naisten suhde miesosallistujiin on kasvanut ja nyt näytti siltä kuin heitä olisi ollut jopa miehiä enemmän. En tiedä oliko niin, mutta maaliinpäässeitä miehiä oli tuloslistassa kuitenkin naisia enemmän.  Tässäkin kisassa ehdin juuri vessajonossa tutustumaan moneen uuteen kilpakumppaniin. Sain myös ystävälliseltä kanssasiskolta vaseliinia lainaksi, kun olin aamulla unohtanut rasvata varpaani. Latasin 1,5 l juomarakon reppuuni ja kaksi 0,5 l juomapussia, Toisen energiageelillä ja toisen suolaisella vesi-energiageeliseoksella.  Arvioin että 2 litraa riittäisi ensimmäiselle huoltopisteelle.  (Joka oli kylläkin vasta 32 km kohdalla). Lähdin liikkeelle lähtökarsinan puolivälistä. Arvioin että olen todennäköisesti maalissakin noin puolenvälin tienoilla, tai siihen olisin tässä kisassa tyytyväinen. Polkujuoksu on minulle lähinnä seikkailua, rentoutumista ja itsensä haastamista kauniissa luonnossa, eikä tuloksen hakemista.


Polkujuoksu poikkeaa sosiaalisuuden suhteen muista juoksukisoista siinä, että rinnakkain juokseminen ja jutteleminen kasvotusten on useimmiten mahdotonta. Leveimmissäkin kohdissa reittiä katse on pidettävä koko ajan polulla, jotta aivot osaavat ennakoida maaston kuprut ja muhkurat. Niinpä keskustelukumppanien kasvot voivat jäädä täysin arvoitukseksi. Päivän mittaan tutustuin ja juttelin lukuisten uusien tuttavuuksien kanssa. Koska nimiä ei kyselty, eikä kasvoja kurkittu, muistan heidät muista ulkoisista merkeistä. Olalla olleen juomavyön kanssa juttelin siitä miten vaikeaa on lasten ollessa pieniä löytää aikaa harrastamiseen. Raidallisten polvisukkien kanssa keskustelimme muutaman sanan sopivasta juoksuvauhdista. Oranssin Salomonin juomarepun  kanssa juttelimme hänen viimevuonna Juumaan päättyneestä kisastaan ja imeytymättömistä energioista. Omani kaltainen Salomonin violetti juomaliivi kysyi vointiani, kun olin ihan nuppi sekaisin kaaduttuani kuperkeikan kanssa 21 km kohdalla. Möreä miesääni jolle en saanut mitään ulkoista kuvausta, totesi jostain takaani tämän reissun ikimuistoisimman kommentin: "Kyllä se vaan o niin että, josei täsä kisasa oo kaatunu kunnolla vähintäänkin kahta kertaa, ni sillo ei oo ottanu tarpeeks tosissaan." Tuon kuullessani olin jo ennen  kuperkeikkaani tehnyt tantereelle myös täysin tyylipuhtaan pesis-syöksynkin. Tulipahan sekin kerrankin kokeiltua, kun en ole sitä koskaan pesiksessä vielä uskaltanut tehdä.

Huomasin varsin pian että parempi lyhytaskeleinen juoksutekniikka aiheuttaa minulle maastossa arviointivirheitä juuri jalan nostokorkeuden suhteen. Kompastelin varpaitani vähän väliä kantoihin ja kiviin. Vaellusreitti kulki niin huikean kauniissa maastossa, että mieli teki vilkuilla maisemia pelkän polun sijaan. Joki virtasi koko alkumatkan reitin vieressä Oulangasta Ansakämpälle saakka ja sain ihailla Kiutaköngästä ja muita kauniita nähtävyyksiä.

Minulla oli ostamani vaelluskartta kädessä ja yritin samalla seurata missä kulloinkin olen menossa. Vettä join juomarakosta letkun kautta, aina kun vähänkin janotti, ja geeliä pikku kulauksin sekaan. Jossain Ansakämpän ja Jussinkämpän puolivälissä totesin vatsassa kiertävän sen verran että pysähdyin vaellusreitillä olevaan huussiin, johon ei onneksi tarvinut jonottaa.

Venäänniemen nuotiopaikkaa ennen polku kääntyi yhtäkkiä ihan rantaan ja häkellyin upeasta näkymästä tajutessani joen olevan metrin päässä niin että kaaduin polulle ihan kunnon kuperkeikan kautta. Kyynärpää ja polvi ottivat vähän maakontaktia, mutta ei sen vakavampaa. Yritin jatkaa, mutta juostessa alkoi tulla huono olo. Pysähdyin hetkeksi istumaan, kastelin lippikseni raikkaassa joessa ja tankkasin energiageeliä. Laskelin että jos jatkan samalla juoksuvauhdilla kaadun todennäköisesti vielä monta kertaa, saattaen olla tuloslistalla muutaman sijan ylempänä, mutta pilaten samalla kesän tulevat kisat jos loukkaantuisin. Nauttimaanhan tänne tultiin, joten tein päätöksen kävellä tarvittaessa, jotta selviäisin enemmittä kaatumisitta maaliin. Noukin roskan polulta, aina sellaisen nähdessäni ja kuvailin maisemia kun siltä tuntui.

 Kun reitti tuli Pienen Karhunkierroksen kohdalle, polulle liittyivät myös 31 km kisaajat. Jossain vaiheessa kisareitti poikkesi autotielle Karhunkierrokselta ja totesin olevani ulkona kartalta, niinpä laitoin sen välillä juomaliivin taskuun häiritsemästä tasapainoani. Kartalla helpolta näyttävä maasto saattoi käytännössä olla aika haastavaa polkua juostavaksi mikä turhautti kartanlukuintoani, ja lopulta jätin kartan taskuun loppumatkaksi. Siinä vaiheessa olin jo juonut kaiken veteni ja lähes kaiken suolageeliliuokseni. Kilometrit 27-32 juoksin ilman vettä ja ne tuntuivat todella pitkiltä.

Basecamp huoltopisteen vihdoin tullessa eteeni täytin juomasäiliöni ja totesin lautasen puutteeni. Sulloin sitten kuorittuja mandariinin puolikkaita juomaliivin taskuihin ja niitä oli kiva sieltä juoksun edetessä imeskellä. Ai miksikö kartta sai kumman oranssin sävyn itseensä?



torstai 8. maaliskuuta 2018

Ennätystehtailuun sopiva Tenerife OceanLava-triathlon

Useana vuonna olen aloittanut triathlonkauden jo keväällä matkustamalla jonnekin lämpimään missä uintivedet ovat sopivan lämpöiset triathlonin suorittamiseen. Tänä vuonna meitä oli mieheni kanssa pyydetty puhumaan Kanariansaarten Teneriffalla sijaitsevaan suomalaiseen turistikirkkoon. Vierailun ajankohta sovittiin minulle parhaiten sopivan hiihtoloman ajaksi. Huvin vuoksi googlailin olisiko silloin lähistöllä mitään triathlonkisaa tarjolla, ja ilokseni samalta saarelta löytyikin paikallinen OceanLava sarjaan kuuluva puoli- ja perusmatkantriathlonkisa Santa Cruzissa. Kisasivustolla oli kyllä englannninlippu-kuvake, mutta siitä aukesi vain viimevuoden kisakuvia. Kääntäjällä espanjasta suomennetut sivut huvittivat, mutta uskalsin silti ilmoittautua puolimatkan kisaan, joka ei maksanutkaan kuin 130€.

Puerto de la Cruzin aaltoihin ei ollut uimarilla asiaa
Arvoin pitkään vuokraisinko pyörän paikanpäältä, vai lennättäisinkö oman rakkaan Cerveloni mukanani. Päätin lopulta pelata varman päälle ja maksaa oman pyörän kuljetuksesta. Norwegian lensi suoran lennon Tenerifan eteläkentälle Helsingistä ja bussilla pääsimme Puerto de La Cruziin, missä turistikirkko toimi ja mihin majoituimme viikon ajaksi. Turistikirkon pastori Jarmo Heiti oli pysäkillä meitä vastassa, ja koimme itsemme toivotuiksi vieraiksi. Saavuimme maahan tiistaina ja kisa pidettiin vasta sunnuntaina. Aikaa oli siis hyvin totutella Suomen -22 asteen jälkeen yli 20 asteen lämpöön.
Aamuisin kävin juoksulenkeillä ja keskiviikkona kasasin pyörän käyden pienellä testilenkillä. Haaveilin pyöräretkestä Orotavan kautta Teidelle jolloin nousua tulisi n 2500m, mutta tulin onneksi järkiini muistaessani kisan läheisyyden. Sen verran autolla Teidelle toteutettu ajomatka jäi kuitenkin kaivelemaan, että jos palaan saarelle uudelleen, yritän toteuttaa tuon kauniin ja upean nousun vielä joskus pyöräillen.



Meduusat ovat kauniita, kunhan niihin ei törmää uidessa
Saavuttuamme oli pari päivää lähes myrskytuuli, jolloin mm ulkovesiuimaltaat olivat turvallisuussyistä suljetut. Puerto de La Cruzin mereen ei ole mitään asiaan pidemmille avovesiuinneille edes hyvällä säälläkään voimakkaiden ristivirtausten takia. Valmistautumiseni oli lähinnä lämpöön sopeutumista sekä pari pientä aamuista juoksulenkkiä.  Kävelyä matkoilla tulee kuitenkin huomaamatta runsaasti ja teimme retkiä mm Loro Parqiin eläimiä ihastelemaan, sekä kauppakeskukseen keskustan ulkopuolelle.

Perjantain kokouksessa turistikirkossa mieheni Juha Ranta-Ojala puhui, ja tutustuimme turistityötä tekevään tiimiin jo aamulla kodissa pidetyssä tapaamisessa. On uskomatonta miten sama kieli, kulttuuritausta ja meidän tapauksessamme myös usko yhdisti meitä suomalaisia vaikka kaukanakin kotimaasta. Sunnuntaina pidettävään naistenpäivään en pääsisi kisani takia, mutta vaimojen virkistyessä omassa tapahtumassaan, useampi mies kirkosta lupasi tulla kannustamaan minun kisaani.

Kisainfo pidettiin Santa Cruzin Nivaria kauppakeskuksessa
Lauantaina vuokrasimme auton ja ajoimme Santa Cruziin kisa-infoon ja rekisteröitymiseen. Osallistujapaketti sisälsi hienon teknisen paidan lisäksi pyöräilyjakun ja pannan. Ainoastaan espanjankielellä olevaa kisan sääntö- ja vastuuvapaussitoumusta tavaillessani, mielessä kävi kyllä lapsena opittu turvallisuussääntö siitä, että mitään mitä ei ymmärrä, ei kannattaisi allekirjoittaa. Sutaisin kuitenkin nimeni paperiin ja jäin odottamaan kisainfoa, joka luvattiin myös takiani kääntää englanniksikin. Hauskaa oli kuitenkin kuunnella kun jotain asiaa oli selitetty espanjaksi 5 minuuttia, kuinka se tulkattiin englanniksi kahdella lauseella. No minä tyttö tein sitten paljon kysymyksiä.

Vaihtopaikalle pääsisi tuomaan tavaroita vasta aamulla klo 6:30, joten kävin illalla katsastamassa paikan pintapuolisesti ja varmistimme, että osaamme ajaa sinne ja tiedämme mihin auton saisi parkkiin. Reitti vaikutti etukäteen todella nopealta ja valmistauduin henkisesti elämäni parhaaseen puolenmatkan triathlonkisaan. Tiesin olevani kerrankin kunnossa ilman niin monta kisaa häirinnyttä nuhaa. Kisaan otettiin aamulla 8:30 starttaavalle puolimatkalle vain 300 osallistujaa, ja iltapäivän perusmatkan lähtöön saman verran.
Meidän naisten uinnin startti tapahtuisi piakkoin miesten startin jälkeen. Tämä oli iloinen yllätys, kun olin valmistautunut henkisesti vellomaan 300 muun kisaajan kanssa pyörivää pesukonetta muistuttavassa uinnin startissa. Nyt meitä olikin viivalla vain kolmisenkymmentä naista.

Lähdön tapahduttua, huomasi uivani ihan kärkinaisten vauhdissa. Päätin että uin vain mukana ja keskityn hyvään peesin antaen huippujen suunnistaa. Rannalla annetuista espanjankielisisä sekavista suunnistus- ja poijunkierto ohjeista olin kyllä tajunnut että kaksi poijua ohitettaisiin oikealta ja sitten kaksi vasemmalta. Haaste muodostui vain siitä, kun vedessä oli käytännössä kolmisenkymmentä poijua, enkä tiennyt mitkä olisivat niitä kulmapoijuja joiden kiertosuunnalla olisi väliä.  Onnistuin välttämään usein ongelmana olleen uimalasien vuotamisen sillä, että olin pessyt naamani pesunesteellä rutikuivaksi, ja jättänyt kasvojen aurinkovoiteen laittamatta. Lisäisin sen kasvoille vasta T1-vaihdossa, mikä osoittautui huomattavasti nopeammaksi, kuin jatkuva vuotavien lasien korjaaminen vedessä.  300m uintimatkan jälkeen tajusin olevani edelleen nopeimpien naisten vauhdissa ja vieläpä ihan helposti, kunnes huomasin vierelläni uivan kärkinaisen suuntaavan ihan minne sattuu. Edellämme lähteneiden miesten pärskeistä tajusin, että näillä naisilla ei ollut reitistä aavistustakaan, ja otin ihan oman suunnan kohti edellä vetävää miesten rintamaa, ja lopulta esiin pilkistävää kulmapoijua.
Uinti tapahtui satamassa, ja kisan aikana iso valtamerialus ohitti meidät uimarit samaa uomaa pitkin.  Parempi olisi siis pysyä omalla reitillä. Kun saavutin miesten jälkijoukot, en nähnyt edelläni yhtään keltalakkista naista. Nautin uimisesta; ei pahemmin aaltoja, siedettävä lämpötila, ei päälle uivia kilpakumppaneita ja enemmän naisia takana kuin edessä. Vedestä noustessani kuulin kannustusjoukoilta edelläni olevan vain kaksi naista (ilmeisesti he olivat suunnistaneet alun ryhmässä tekemäni harharetken aikana paremmin) ja pääsisin pyörälle kolmantena naisena.

Otin vaihdon reippaasti mutta toimenpiteitä oli silti niin monta, että kaksi muutakin naista tuli vaihtoon lopulta kanssani samaan aikaan.  Märkäpukuni alkaa vedellä jo viimeisiään, ja se tarttuu revenneistä kohdista riisuttaessa sekä kelloon että nilkan ajanottochipiin. Laitan aina sukat jo pyöräilyyn, lisäsin kasvoihin aurinkovoidetta, kiinnitin pyöräilyhanskat, ajolasit, kypärän sekä iwatchin jota en voi uidessa pitää. Numerolapun laittaisin vasta juoksuun, koska se ei ollut vielä pyörällä pakollinen. Olen yliherkkä kaikelle kosketukselle, ja kisasykkeillä edetessä niinkin pieni kosketus, kun selässä lepattava numerolappu ärsyttää suhteettoman paljon. Oli niin nautittavaa kun tuota läpsytysta ei nyt tarvinnut kokea.
Upeissa maisemissa ajattu tasainen pyöräreitti oli nopea
Pyörä kulki heti todella kevyesti ja viitenä kierroksena ajettava edestakainen pyöräreitti tasaista mutta sivutuulista rantaviivaa pitkin oli vauhdikasta menoa. Nelikaistaisesta tiestä kaksi kaistaa oli suljettu vain kisaajien käyttöön, ja sunnuntaina muuta liikennettä oli vähän tien toisella puolellakaan. Tajusin olevani ennätysvauhdissa, kun nopeus vaihteli hitaimpien osuuksien 30km/h nopeimmillaan  lähemmäs 40km/h keskinopeuksiin. Toivoin niin säästyväni tällä kertaa usean kisan hidastaneelta rengasrikolta. Bongasin toisella kierroksella reitiltä kohdan jossa oli tiellä rikottu lasipullo. Opettelin väistämään sitä seuraavilla kierroksilla. Puolenmatkan kisassa oli 12m peesikielto, jota olikin helppo noudattaa, kun edessä oli vain minua hitaammin ajavia miehiä, joita sain ohitella tasaisesti koko ajan. Minun nopeudellani ajavat olivat jo kaukana edelläni, joten kiusausta letkassa ajamiseen ei edes ollut. Muutenkin kisa oli siistiä yksinajoa, vaikkakin ainut paikallinen "possujuna" ohitti minut espanjaa solkottaen juuri kun olin lasinsiruja väistäessäni ajoratani vasemmassa eli väärässä reunassa. No tilaa ohittamiseen heillä oli, mutta katsoivat asiakseen valistaa minua paikastani tien oikeassa reunassa. Edestakainen reitti mahdollisti muiden kilpakumppanien tarkkailemisen. Pian sain ohitella myös naisia, mutta tiesin heidän olevan jo muutenkin kierroksen takanani.

Uutterat kannustajani: Jarmo, Antti ja Pentti, sekä Juha kuvaajana
Suomalaiset kannustajat olivat kahvilla käytyään sinnikkäästi reitin varrella koko päivän, huutaen kannustuskommentteja sekä suomeksi että espanjaksi. T2-vaihdossa tajusin naisten rekissä olevan vasta yhden pyörän, joten olin ohittanut pyöräosuudella kakkosena olleen naisen. Kuulin naisten kärjen olevan edelläni  jo 11minuutin päässä, mutta minuutti takanani tulisi seuraava naispuolinen uhkaaja. Vaihdossa näinkin jo hänet ja lähdin liukkaasti juoksemaan. Kerrankin tuntui siltä että olisin pyöräillyt vielä pidemmästikin. Minkäänlaista tärinää tai voimattomuutta jaloissa ei tuntunut. Tiedän kuitenkin juoksuni olevan se heikoin lenkki, ja aloin jo aavistella kuulevani kohta takaani naisellista puuskutusta. Minulla on kuitenkin periaate, että taakse katsominen ennen maalisuoraa, on heikkouden merkki, enkä halunnut siihen sortua. Niinpä pelkästään kuuntelin ja joka kerta jonkun miehen puuskuttaessa takaani ohitse, olin varma että kolmas nainen siltä olisi tulossa ohittamaan minua.

Juoksureittikin kulki useana kierroksena edestakaista reittiä pitkin, joten kääntöpaikalla näkisin hyvin miten pitkä ero välillämme olisi. Päätin että en ilmeellänikään näytä takanani juoksevalle naiselle kuinka surkea juoksija todellisuudessa olen, joten otin aina kääntöpaikalta häntä lähestyessäni parhaan juoksuasentoni ja päättäväisimmän ilmeeni. Helpotuksekseni huomasin hänen olevan minun vertaiseni lyllertäjä. Nyt olisi kyseessä siis tahtojen taistelu, jos taitomme juoksijoina olisivat samantasoiset. Päätin etten pysähdy ennenkuin maalissa, ja otan käsillä koko ajan normaalia juoksurytmiäni hieman nopeamman tempon. Kyllä ne jalat väsyneenäkin seuraavat käsien vetämää rytmiä; niin musikaalinen en sentään ole, että osaisin juosta käsillä ja jaloilla eri tahtia.

Edelläni näin punapukuisen naisen noin sadan metrin päässä. Otin tavoitteekseni saada hänet kiinni ennen maalia ja päätin pitää huolta että minuutin takanani vaihdosta lähtenyt nainen ei saisi minua kiinni. Huomasin reitillä olevan myös todella kovia juoksijoita ja kärkinainen ohitti minut jossain vaiheessa juoksua jo kierroksella. Huolestuin kun huomasin että parikin naista ohitti minut kevyesti. Pelkäsin jääväni taas niin tutuksi tulleelle neljännelle sijalle. Kannustajiltani kuulin kuitenkin olevani edelleen kolmantena, koska osa minut ohittaneista naisista olikin kierroksen takanani. Aina kääntyessäni huomasin eron pahimpaan uhkaajaani kasvaneen minuutista joka kierrokselta hieman pidemmäksi edelliseltä kääntöpaikalta. Ei muutakuin tiukka ilme ja lantio eteenpäin aina kohdatessa.
Kisaan kulunut aika 5:03:49 yllätti iloisesti (kunnes reitin mitta paljastui)

Lipitin energiageeliä tasaisesti ja juomapisteitä oli 21 km matkalla 16, eli viilennystä ja energiaa sai usein. Aurinko porotti todenteolla onneksi vasta toisen juoksukierroksen jälkeen. Juoksimme 4 täyttä kierrosta ja yhden 3/4 kierroksen kunnes maali oli vihdoin edessä. Sain muutamaa sataa metriä ennen maalia punapukuisen naisen kiinni (jonka taisin ohittaa kierroksella) ja tulin kuin tulinkin maaliin naisten kolmantena. Minua haatateltiin heti maalissa ja juontaja ihmetteli kuinka helposti siirtyminen kotimaani pakkasista Espanjan helteisiin oli sujunut. Lähes järkytyin kun huomasin maalissa kellottaneeni sairaan hyvän ajan 5:03:49, mikä paransi ennätystäni lähes 15 minuutilla. Jossain vaiheessa kuitenkin rupesin kummastelemaan muidenkin huippuaikoja, ja kysyessäni, reitistä selvisi, että pyöräilyosuus olikin vain 80 km. Ei siis uutta ennätystä, mutta reitti oli siitä huolimattakin sairaan nopea. Mikään ei päihitä sitä tunnetta kun nappiin menneen kisan jälkeen saa ylittää hyvävoimaisena maaliviivan Suomen lippu kourassa ja kuunnella rakkaiden ihmisten hurraamista. Olin niin kiitollinen kaikille minua tukeneille: perheelleni sekä sponsorilleni C.P.E. Productionille reissun mahdollistamisesta.

Naisten ja Miesten Ocean Lava Tenerifen 2018 voittajat
Palkintojenjaossa sain hervottoman marmorijalustaisen pokaalin, jonka kuljettaminen Suomeen ei toivottavasti toisi  lentolaukkuun maksullisia liikakiloja. Reissun kruunasi vielä maanantaina pitämäni turistikirkon kokous, jossa sain puheestani paljon palautetta. Omakohtaiset esimerkit minun selviytymistaipaleestani olivat rohkaisseet kuuljoita, ja yksikin Jumalan kanssa sovinnon tehnyt kuulija jo itsessään, olisi tehnyt matkasta kaiken vaivan arvoisen ilman saamaani kolmospalkintoakin.

Suosittelen Ocean Lava Tenerifeä ehdottamasti muillekin ennätystään hakeville ja hyvää keväistä treenikisaa etsiville triathlonisteille. Kanarian saarille on halpa matkustaa, siellä on ihanteelliset treeni- ja kisaolosuhteet. Perusmatkan kisa oli peesivapaa, ja vakiomittainen, joten sillä tehdyt ennätykset ovat ihan virallisia ja kyllähän tuossa "puolimatkan" 1,9 uinnissa, 80 km pyöräilyssä ja 21 km juoksussakin ihan hyvän treenikisan saa tehtyä, vaikka virallista kisamittaa se ei vajaan pyöräilynsä takia tarjoakaan. Mikäli sietää hieman epävarmuutta tuon espanjan kielisyyden kanssa, niin toivottavasti seuraavana vuonna viivalla näkyy muitakin suomalaisia. Itse jo lupailimme vähän tulevamme saarelle  ensi vuonna uudestaankin.