sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kaksi niin erilaista juoksukisaa 8 päivän sisällä

Kevään juoksutekniikan hiomiseni huipentui toukokuussa kahteen erilaiseen juoksukilpailuun. Ensin "Helsinki Running Dayssä" juoksin työkaverieni kanssa puolimaratonin, ja siitä viikon kuluttua Kuusamossa Karhunkierros NUTS polkujuoksukisassa 53 km lenkin. Kirjaan molemmat kokemukset tähän samaan blogikirjoitukseen.

Helsinki City Run 21km

Viime vuosina juoksutekniikkani on ollut huono: asentoni lysähtää ja kuvista huomaan juoksevani aivan liian istuvassa asennossa. Olen kysellyt neuvoa sieltä ja täältä virheen korjaamiseksi, mutta en ole jujua tajunnut hyvistä neuvoista huolimatta. En ennen kuin yksissä Triathlonteam 226:n tekniikkatreeneissä seuran valmentaja  Marko Selin sai vihdoin sanoitettua minun (ja monen muunkin juoksijan) ongelman ja siihen liittyvät ohjeet niin, että ne kropassani ymmärsin: Jos askel tulee maahan liian eteen, juoksun mekaniikan mukaan oma kroppasi jarruttaa joka askeleella. Askel pitää iskeä maahan ihan kropan alapuolella, ja maakosketuksen on oltava lyhyt, jotta nopea frekvenssi tekee juoksusta kevyttä. Polvi osoittaa ikäänkuin alaspäin koko ajan. Juoksu tapahtuu enemmän kropan takapuolella kuin edessä. (Mikä tuntui minun naisen logiikkani mukaan jotenkin nurinkuriselta, kun kerran halutaan mennä nopeasti eteenpäin, miksi liikutaan enemmän takana?)

Olen muuttanut tekniikkaani ohjeiden ja harjoitusten mukaan, ja odotin Helsinki City Runin puolimaratonia, jotta pääsisin testaamaan uutta juoksutekniikkaani käytännössä. Kisapäivänä oli aurinkoinen ja mukavan lämmin sää. Tunnelma työkaverien kanssa autossa oli odottunut, innostunut, sekä hieman jännittynytkin, osan ollessa matkalla ensimmäiselle puolimaratonilleen. Keräsimme kisaexposta kaikki ilmaistuotteet myös viime hetkellä sairastuneelle kollegallemme ja keräännyimme hyvissä ajoin lähtöviivalle.

Juoksun taktiikaksi ja tavoitteeksi valitsin testata uutta askellustapaa mahdollisimman pitkän matkan fokusoiden siihen koko ajan. Asetin itselleni tavoitteeksi 1:50 ajan, johon en ole muutamaan vuoteen askelvirheeni takia pystynyt.  Säädin kisavauhdin sen mukaan Polar V800-kellooni ja sen mukaan lähdin heti liikkeelle. Aluksi sain ohitella 2h  lähtöryhmäni juoksijoita, mutta aika pian löysin kolmen leveäselkäisen miehen yhdessä juoksevan ryhmän, jonka peesiin liimauduin. Meren rannalla tuulee aina sen verran, että hento nainen hyötyy kummasti porukan takana. Sitä paitsi porukan jutut olivat ihan kiinnostavia, eikä aikaakaan kun juttelin jo sujuvasti mukana, kisoista ja triathlonharjoittelustakin. Kummasti yhteinen kiinnostuksenkohde yhdistää ihan tuntemattomiakin ihmisiä.

Juomapisteillä sain olla tarkkana etten kadota peesikolmikkoani, koska lähes kaikki kilpailun miehet olivat innostuneet pukemaan ylleen kisan possunpunaisen pinkin paidan. En muista koko aiemman elämäni aikana nähneeni yhteensäkään yhtä monta vaaleanpunaisiin pukeutunutta miestä, kuin nyt näin samanaikaisesti ympärilläni. Omassa turkoosissa asusssani, tunsin oloni yllättävän maskuliiniseksi moisen mieshempeilyn ympäröimänä.
Juoksu tuntui alusta asti vetävältä ja jopa lennokkaalta. Sykemittarini lukema oli oikein sopiva kisasykkeeksi parin tunnin suoritusta ajatellen ja vauhtikin sopi tavoitteeseeni. Koko ajan olin hieman mukavuusjuoksuvyöhykkeeni yläpuolella, mutta silti niin että pystyin tarvittaessa puhumaankin. Reitti vaikutti aika erilaiselta kuin viime vuosikymmenen puolella juoksemassani Helsinki City Maratonilla oli ollut. Ensimmäinen ja kolmas maratonini oli juuri HCM. Ihmekös tuo että reittiä on jo muutettu.
Kelloni gps näytti hieman pieleen, joten  juostuani sen mukaan tavoitteessani, totesin puoli kilometriä ennen kisa-areenaa, että maalin olisi pitänyt jo tulla. Jäin siis 1:50 aikatavoitteestani pari minuuttia. Pystyin kuitenkin juoksemaan hyvällä tekniikalla koko kisan, joskin juoksu tuntui hieman eri lihaksissa kuin aiempi lyllerrystyylini. Koulumme japanilainen harjoittelija oli maalissa muutaman minuutin minua aiemmin. Me saimme sitten yhdessä odotella loput kollegat maaliin. Kaikki pääsivät perille ja onnistuivat juoksemaan hyvävoimaisen juoksun.

NUTS Karhunkierros 53km (55,5)

HCR:n  jälkeen keskityin kropan palautumiseen ja lepoon, niin hyvin kuin opettaja nyt toukokuun puolivälin jälkeen yleensä pystyy tekemään. Pitkiä päiviä koneen ja työpöydän ääressä haaveillen perjantaista, jolloin saisin vastata monivuotiseen Kuusamonkutsuuni "kyllä". Viime vuodet minulla on joko ollut luokanvalvojana niin paljon työkiireitä, etten ole uskaltanut lähteä toukokuun viimeiseksi viikonlopuksi matkoille, tai sitten kisa on myyty loppuun ennen kuin olen saanut paikan itselleni varmistettua. Unelma Karhunkierroksen juoksemisesta on kuitenkin jäänyt kytemään ja niinpä nyt, kun olen viettänyt sapattivuotta luokanvalvojuudesta, uskalsin tehdä ilmoittautumispäätöksen lokakuussa. Jos se olisi jäänyt toukokuulle, olisi matka jäänyt tekemättä, niin kipeästi toukokuun viimeinen viikonloppukin olisi lopulta ollut työkiireissä tarpeen.
Haasteena oli myös pitkä ajomatka Kuusamoon. Olimme saaneet sovittua Holiday Clubin lomaesittelystä lahjaksi saamamme Kuusamon troopikin kalustetun lomamökin juuri kisaviikonlopuksi käyttöömme.

Viikkoa ennen mieheni kuitenkin ilmoitti ettei hän jaksa lähteä ajamaan Kuusamoon saakka parin päivän takia. Käytin omaa autoani katsastuksessa ja sain korjattavan vikalistan samoihin aikoihin. Korjattavaa löytyi paljon, mm jousi joka kuopissa vastaa auton runkoon saakka, eli totesin että en saisi autoani viikossa korjatuksi (edullisesti).  Niinpä googlailin ja laskeskelin eri matkustusvaihtoehtoja, ja yritin houkutella lapsiani, ystäviäni ja lopulta lähes ketä vaan kaveriksi reissuuni. Vastineeksi yhteisestä automatkasta voisin tarjota majoituksen ilmaiseksi.
Kaikilla oli jo kuitenkin viikonlopuksi muita suunnitelmia.  Helsingistä lähtevä yhteiskuljetus lähtisi jo perjantai- aamuna, jolloin joutuisin olemaan päivän töistä pois. Ei hyvä! Sain kaksi viimeistä tuntiani vaihdetuksi, niin että pidin ne jo maanataina, mutta silti lähtöni Tampereelta olisi mahdollinen vasta kahdeltatoista. Lentoja Tampereelta ei ollut muuta kuin aamulla, ja liput olivat kalliita. Junalla pääsisi toki Ouluun, tai linja-autolla samoin.  Tajusin katsottuani majapaikkani sijaintia kartalla että etäisyys kisakeskukseen oli yli 20 km, joten kulkemiseeni siellä päässä tarvittaisiin autoa. Mietin kyllä ensiksi, että josko tuon välin pyöräilisi tai rullaluistelisi, mutta onneksi joku järjenhippunen aika parkkiintuneessa kestävyysurheilijan mielessäni kuitenkin puhui minulle järkeä: Onko viisasta lähteä kisa-aamuna kuudelta pyöräilemään 24 km päästäkseen juoksemaan 53 km jotta pääsisisi sen jälkeen vielä pyöräilemaan samat 24 km takaisin ennen pesua ja suihkua. Tai vielä pöhkömpää olisi jos sen tekisi rullaluistellen.  Ja miten siinä samalla roudaisi kaikki tavarat. Ei hyvä! Auton lainaaminen tai vuokraaminen Tampereelta toisi sen ongelman että joutuisin ajamaan yksin koko yhdeksän tuntia, ja nukkuisin varmaankin rattiin jo ennen puoliväliä. Ei hyvä! Lopulta päädyin Onnibussiin Tampereelta Jyväskylän kautta Ouluun ja sieltä vuokrattuun autoon, jolla ajaisin majapaikkaani.

Voisihan sitä kokonaisessa huvilassa yksin ollessaan levittäytyä kaikessa rauhassa muista välittämättä; liikkua ympäriinsä vaikka ilman rihmankiertäämää, nukkua parisängyssä poikittain, käydä vessassa  sulkematta ovea tai pitää valoja sängyssä vaikka läpi yön. Perusteluuni siihen  että olisi rahansäästöä jos samalla kalliissa ja hienossa majoituksessa olisi yöpynyt muitakin, nauroin kun keksin että olinhan saanut majoittumisen ilmaiseksi. Miksi siis kantaa siitäkään syyllisyyttä. Aikamoista säätöä kuitenkin tarvittiin, jotta sain itseni starttiviivalle. Harvoin ulkomaankisan logiistiikkakaan on näin monimutkainen kuin päästä kisaamaan toisella puolella kotisuomea.

Perjantaina kaikki sujui kuitenkin logistisesti kuin rasvattu: Sain kyydin töistä Tampereen linja-autoasemalle mieheltäni, ja sieltä Onnibussi vei sujuvasti Jyväskylään. Bussissa ehdin hyvin yrittää saada työkaverilta ostamani puhelimen synkronoitua vanhan tietoihin. Urakka osoittautui mahdottomaksi,  64Gb:tä ei vaan saa mitenkään mahdutettua 16Gb:n puhelimeen. Urakka ärsytti muutenkin, kun oma entinen puhelimeni toimii muuten moitteettomasti, mutta puhelut katkeilevat kummallisesti jatkuttuaan 15 minuuttia pitempään. Pitkään olen sitä kestänyt, mutta viime viikon tunnin puhelun aikana jouduin soittamaan 11 kertaa uudelleen ja päätin että minun on ilmeisesti vaihdettava puhelinta.  Työkaverini auttoi minua turhien tietojen poistamisessa, mutta jossain Tampereen ja Jyväskylän välillä totesin, että minun on otettava puhelin uutena käyttöön, koska muuten tiedot eivät mahdu. Siinä sitten matka kului rattoisasti, niin että edessäni oli avoin läppäri, kuuntelin iPadistä äänikirjaa ja tietokoneeseen johti kahden iPhonen synkronointipiuhat. Saattoi joku luulla minua "teknologia-addiktiksi", vaikka urheilemaanhan tässä ollaan matkalla.

Jyväskylässä vaihdoin Ouluun menevään onnibussiin. Kuuntelin innoissani onnibussin kuukauden mittaisena ilmaistarjouksena olevaa BookBeatia, josta sai ladattua kiinnostavia äänikirjoja tai eBookeja. Aloitin Kimmo Takasen "Tunne lukkosi"-kirjaa, ja tajusin reagoivani aivan liian monien tunnelukkojen mukaan, ja mikä pahinta siirtäneeni haitallista toimintaani myös lasteni kärsittäväksi. Siinä itsetutkistellessa mieli kuitenkin siirtyi työkiireistä vähitellen kohti Pohjoisen kauneutta. Oulussa hieman myöhässä olevasta Onnibussista huolimatta tapasin rautatieaseman portailla juuri oikeaan aikaan sekä vuokra-autoani tuovan autovuokraamon miehen, että Oulussa asuvan sisareni. Olin yrittänyt houkutella häntäkin seuraksi reissuuni.  Pitkään en ehtinyt Oulussa viipyä koska kello oli jo yli kahdeksan ja ajettavaa oli vielä 250 km. Kia oli mukava ajettava, ja olin vihdoin saanut puhelimenkin jotakuinkin toimimaan. Kaikkia sovelluksia siinä ei vielä ollut, joten jouduin virittelemään vanhan puhelimeni yhteyden kautta uuteen, jotta sain Hesburgerin sovelluksella tilattua Kiimingin abc:lle itselleni syötävää. Lounaan jälkeen olin vain mutustellut eväitä, ja ennen ultrakisaa ruokaileminen on tärkeä juttu. Pikaruoka ei ole sitä parasta tankkausruokaa, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Normaalisti syön niin terveellisesti että matkoilla olevat poikkeukset eivät toivottavasti kaada seuraavan päivän kisavenettä.  Siinä ruokaa tilatessani en kuitenkaan huomannut vaihtunutta 60 rajoitusta tarpeeksi ajoissa, ja havahduin vasta valotolpan salamaan. Siinäkö se nyt tuli se meikäläisen lähes 30 vuotisen autoilijanuran ensimmäinen ylinopeussakko, ja vielä kännykkä kädessä. Minähän olen niin tarkka etten koskaan puhu puhelimeen autossa muutoinkuin handsfreellä, mutta ei kai nyt parin sekunnin Hesen tilausta lasketa...Ja vielä kuvan kanssa. Sekin harmi kuitenkin unohtui kun nappasin Kiimingistä tilaukseni mukaan ja ajelin äänikirjaa kuunnellen kohti pohjoista. Samalla muistin rukouksin  johtamani Tampere Vineyard seurakunnan kokousta, jossa nyt matkani takia en voinut itse olla paikalla.

Villa osoittautui upeaksi ja kaikilla mukavuuksilla varustetuksi. Joskaan en muistanut heittäytyä alastomaksi kun pääsin perille. Keittelin teet, valmistelin seuraavan päivän varusteet valmiiksi ja katsoin uusimmat Vain Elämää- jaksot Yle areenalta. Kun lopulta laitoin herätyskellon soimaan, huomasin uuden Iphoneni ilmoittavan kuinka monta tuntia ja minuttia on herätykseen aikaa: 4h 35min. Riittää mainiosti, onhan sen nyt vaan riitettävä.

Hermoilen ennen kisoja siitä, että en ole ajoissa starttiviivalla. Toisinaan näen jopa ihan painajaisia siitä että kisatorvi soi ja istun silloin vessassa, jonka ovi on jumittunut lukkoon, tai että nimeäni ei löydykään ilmoittautuneiden listasta, tai että olen eksyneenä johonkin sokkeloiselle torille, josta kukaan ei osaa neuvoa minua lähtöpaikalle. Tästä unesta on jo niin monta versiota, että siitä tiedän henkisesti valmistutuvani tärkeään kisaan. Tämä polkujuoksu ei kuitenkaan ilmeisestikään ole minulle tuollainen "tärkeä kisa", koska nukuin sikeästi ja aamulla heräsin virkeänä illalla viimeisenä tekonani ostamaani uuteen linnunlaulu-herätysääneen.  Pakkasin tarvikkeet kassiin, olin aamupalajonossa odottamassa kylpylähotellin ravintolan ovien aukenemista seitsemältä. Puuron ja jugurtin syötyäni, otin voileivät mukaani autossa syötäviksi. Kahta tuntia ennen kisaa, en enää syö tai juo, jotta vältän matkan varrella vessareissut. Minun starttini olisi vasta kymmeneltä, mutta bussi Oulangan lähtöpaikalle lähtisi 8:30.

Rukalla jätin auton parkkihalliin, ja pääsin ihan torilla olevalle ilmoittautumispisteelle suoraan hallista. Varustereppuni tarkistettiin, että kaikki polkujuoksukisassa pakolliset varusteet ovat varmasti mukana: vähintään litra juotavaa, 250kcal varaenergiaa, avaruuslakana, pilli, ladattu ja vesisuojattu matkapuhelin, vesitiivis takki, kartta, muki, (hanskat, otsalamppu). Hanskat otin, mutta edellisyönä vielä yhden aikaan ollutta valoisuutta katsellen, totesin että otsalamppua en tule tarvitsemaan.  Mukinkin jätin pois koska minulla oli kaksi juomapussia, joita voisin käyttää mukina. (En kylläkään ihan tajunnut että muki olisi pitänyt lukea: syvä lautanen. Opin tämän kantapään kautta kun lopulta huoltopistellä tajusin kaikkien keräävän näihin kulhoihinsa rusinoita, banaanin puolikkaita, suklaapaloja ja keksejä, jotta niitä voi sitten tästä "mukista" juostessa syödä. Sullo nyt sitten Salomonin juomapussiin rusinoita tai suklaata.)

Ennen Oulangan starttiin lähtevien bussien starttaamista, ehdimme nähdä 160 km juoksun voittajan maaliintulon. Oli ihana seurata kun GPS pallo liikkui tulostaulun kartalla kohti maalia ja kärjessä juoksevan Antti Itkosen (ilmeisten) vanhempien odottavan poikaansa maalisuoran lopussa. Tuuletusten jälkeen halaus äidiltä ja haatattelu juontajan kanssa. Uusi reittiennätyskin syntyi. Mieletöntä miten joku pistelee luonnonpuiston maastossa 160 km 20h 20 min. Ei voi kuin ihmetellä.


Meitä oli 53km matkalla lähes 800 kilpailijaa, joista suurin osa kuljetettiin kisabusseilla Oulankaan. Naisten suhde miesosallistujiin on kasvanut ja nyt näytti siltä kuin heitä olisi ollut jopa miehiä enemmän. En tiedä oliko niin, mutta maaliinpäässeitä miehiä oli tuloslistassa kuitenkin naisia enemmän.  Tässäkin kisassa ehdin juuri vessajonossa tutustumaan moneen uuteen kilpakumppaniin. Sain myös ystävälliseltä kanssasiskolta vaseliinia lainaksi, kun olin aamulla unohtanut rasvata varpaani. Latasin 1,5 l juomarakon reppuuni ja kaksi 0,5 l juomapussia, Toisen energiageelillä ja toisen suolaisella vesi-energiageeliseoksella.  Arvioin että 2 litraa riittäisi ensimmäiselle huoltopisteelle.  (Joka oli kylläkin vasta 32 km kohdalla). Lähdin liikkeelle lähtökarsinan puolivälistä. Arvioin että olen todennäköisesti maalissakin noin puolenvälin tienoilla, tai siihen olisin tässä kisassa tyytyväinen. Polkujuoksu on minulle lähinnä seikkailua, rentoutumista ja itsensä haastamista kauniissa luonnossa, eikä tuloksen hakemista.


Polkujuoksu poikkeaa sosiaalisuuden suhteen muista juoksukisoista siinä, että rinnakkain juokseminen ja jutteleminen kasvotusten on useimmiten mahdotonta. Leveimmissäkin kohdissa reittiä katse on pidettävä koko ajan polulla, jotta aivot osaavat ennakoida maaston kuprut ja muhkurat. Niinpä keskustelukumppanien kasvot voivat jäädä täysin arvoitukseksi. Päivän mittaan tutustuin ja juttelin lukuisten uusien tuttavuuksien kanssa. Koska nimiä ei kyselty, eikä kasvoja kurkittu, muistan heidät muista ulkoisista merkeistä. Olalla olleen juomavyön kanssa juttelin siitä miten vaikeaa on lasten ollessa pieniä löytää aikaa harrastamiseen. Raidallisten polvisukkien kanssa keskustelimme muutaman sanan sopivasta juoksuvauhdista. Oranssin Salomonin juomarepun  kanssa juttelimme hänen viimevuonna Juumaan päättyneestä kisastaan ja imeytymättömistä energioista. Omani kaltainen Salomonin violetti juomaliivi kysyi vointiani, kun olin ihan nuppi sekaisin kaaduttuani kuperkeikan kanssa 21 km kohdalla. Möreä miesääni jolle en saanut mitään ulkoista kuvausta, totesi jostain takaani tämän reissun ikimuistoisimman kommentin: "Kyllä se vaan o niin että, josei täsä kisasa oo kaatunu kunnolla vähintäänkin kahta kertaa, ni sillo ei oo ottanu tarpeeks tosissaan." Tuon kuullessani olin jo ennen  kuperkeikkaani tehnyt tantereelle myös täysin tyylipuhtaan pesis-syöksynkin. Tulipahan sekin kerrankin kokeiltua, kun en ole sitä koskaan pesiksessä vielä uskaltanut tehdä.

Huomasin varsin pian että parempi lyhytaskeleinen juoksutekniikka aiheuttaa minulle maastossa arviointivirheitä juuri jalan nostokorkeuden suhteen. Kompastelin varpaitani vähän väliä kantoihin ja kiviin. Vaellusreitti kulki niin huikean kauniissa maastossa, että mieli teki vilkuilla maisemia pelkän polun sijaan. Joki virtasi koko alkumatkan reitin vieressä Oulangasta Ansakämpälle saakka ja sain ihailla Kiutaköngästä ja muita kauniita nähtävyyksiä.

Minulla oli ostamani vaelluskartta kädessä ja yritin samalla seurata missä kulloinkin olen menossa. Vettä join juomarakosta letkun kautta, aina kun vähänkin janotti, ja geeliä pikku kulauksin sekaan. Jossain Ansakämpän ja Jussinkämpän puolivälissä totesin vatsassa kiertävän sen verran että pysähdyin vaellusreitillä olevaan huussiin, johon ei onneksi tarvinut jonottaa.

Venäänniemen nuotiopaikkaa ennen polku kääntyi yhtäkkiä ihan rantaan ja häkellyin upeasta näkymästä tajutessani joen olevan metrin päässä niin että kaaduin polulle ihan kunnon kuperkeikan kautta. Kyynärpää ja polvi ottivat vähän maakontaktia, mutta ei sen vakavampaa. Yritin jatkaa, mutta juostessa alkoi tulla huono olo. Pysähdyin hetkeksi istumaan, kastelin lippikseni raikkaassa joessa ja tankkasin energiageeliä. Laskelin että jos jatkan samalla juoksuvauhdilla kaadun todennäköisesti vielä monta kertaa, saattaen olla tuloslistalla muutaman sijan ylempänä, mutta pilaten samalla kesän tulevat kisat jos loukkaantuisin. Nauttimaanhan tänne tultiin, joten tein päätöksen kävellä tarvittaessa, jotta selviäisin enemmittä kaatumisitta maaliin. Noukin roskan polulta, aina sellaisen nähdessäni ja kuvailin maisemia kun siltä tuntui.

 Kun reitti tuli Pienen Karhunkierroksen kohdalle, polulle liittyivät myös 31 km kisaajat. Jossain vaiheessa kisareitti poikkesi autotielle Karhunkierrokselta ja totesin olevani ulkona kartalta, niinpä laitoin sen välillä juomaliivin taskuun häiritsemästä tasapainoani. Kartalla helpolta näyttävä maasto saattoi käytännössä olla aika haastavaa polkua juostavaksi mikä turhautti kartanlukuintoani, ja lopulta jätin kartan taskuun loppumatkaksi. Siinä vaiheessa olin jo juonut kaiken veteni ja lähes kaiken suolageeliliuokseni. Kilometrit 27-32 juoksin ilman vettä ja ne tuntuivat todella pitkiltä.

Basecamp huoltopisteen vihdoin tullessa eteeni täytin juomasäiliöni ja totesin lautasen puutteeni. Sulloin sitten kuorittuja mandariinin puolikkaita juomaliivin taskuihin ja niitä oli kiva sieltä juoksun edetessä imeskellä. Ai miksikö kartta sai kumman oranssin sävyn itseensä?




Pitkän kisan aikana sitä ehtii monenlaista mietettä käydä päänsä sisällä, ja tunteetkin saattavat vaihdella laidasta toiseen. Viikko sitten HCR:ssä kokemani lennokas askel, olikin taas palnnut kömpelöksi kompuroinniksi ja hitaaksi hölköttelyksi.  Aluksi kritisoin itseäni ja mietin kuinka  rankaisisin itseäni hitaasta vauhdista. Kuunneltuani matkalla äänikirjaa tunnelukoista tajusin että "Kriitikko" ja "Rankaisija" minussa yrittää pilata odottamani elämyksen. Niinpä rohkaisin itsekriittistä "lasta" sisälläni vakuuttaen että hidaskin vauhti riittää, kun tänne on kerran tultu iloitsemaan liikkumisesta eikä kilpailemaan. "Vaatija" minussa yritti piiskata kiristämään tahtia, mutta vastuullinen aikuinen vakuutti että muutaman sijan nopeamman suorituksen takia ei kannata ottaa riskejä. Tunteita joita itsessäni kisan aikana tunnistin, olivat ihailu 160 ja 80 km taivaltajia kohtaan, ja ehkä hieman kateuskin. Nautintoa tunsin maisemista ja hyvästä säästä, iloa siitä että hyttyset eivät olleet onnekseni vielä kuoriutuneet ja tyytyväisyyttä siitä että tänä vuonna reitillä ei ollut lunta. Haikeutta, surua ja vähän yksinäisyyttäkin siitä, että en saanut ketään ystävääni matkalle mukaan. Yhteenkuuluvuuden tunnetta koin muiden juoksijoiden kanssa. Eniten minua harmitti ja vähän hävettikin, kun kuvittelin miltä mahtoi niistä muutamasta vastaan tulleesta patikoijasta tuntua heidän kuviteltuaan pääsevänsä koskemattomaan luonnonrauhaan ja vastaan rynniikin tuhatpäinen hikoilevien, pölistävien ja puuskuttavien juoksijoiden vyöry, joita on väisteltävä. Nöyryyttä tunsin polkujuoksun ultramatkoja kohtaan. Ylimielisenä näihin pippaloihin ei ole asiaa ja omat rajansa on tunnistettava ajoissa.

Ennen toista huoltopistettä olin taas ehtinyt juoda kaiken veteni loppuun ja matka tuntui janoisena pitkältä. Olin ajatellut että ehtisin hotellille kylpylään ennen kahdeksaa, mutta loppukilometrien vaatiessa tarkkuutta joka askeleella, siirsin kiintopisteeni odottamaan maalialueella olevaa paljua. Tapaan tsempata itseäni väsymyksen alkaessa tuntua, jollain mukavalla mitä odottaa. Kun Valtavaaran laella alkoi tuuli tuntua viileältä, kuvittelin itseni kohta kuumaan paljuun lillumaan. Hidas vauhtini takasi sen että kun lopulta pääsin Rukan huipulle ja maasto helpottui juostavaksi alamäeksi, minulla olisi ollut vielä runsaasti voimia jäljellä.

Maalissa sain mitalin (joka käy hyvin korusta) kaulaani ja lämmintä kanakeittoa. Pikaisesti hommasin itseni talkoolaisina toimivien nuorten poikien ihanteelliseksi kuumentamaan paljuun. Asiakkaita heillä ei ollut kuin pari muuta lisäkseni, mitä kyllä ihmettelin. Paljuja oli sentään kaksi ja saunakin lämpimänä. Liekö pukuhuoneen puuttuminen rajoittanut arimpia. Shortsit ja urheilurintsikat ylläni hemmottelin itseäni ansaitulla kylvyllä. Siinä lekotellessani ja katsellessani jatkuvana virtana maaliin tulevia kilpakumppaneitani, totesin kuinka mukavaa oli etten ollut sittenkään valinnut sitä "rullaluistellen tai pyöräillen takaisin majapaikkaan"- vaihtoehtoa, vaan pääsisin autolla ihan oven eteen.
Majapaikassa pesukone pyörimään ja sauna päälle, ruokaa nassuun ja runsaasti vettä. Pitkät unet ja aamulla aamupalalle ja kylpylään. Paluumatka Ouluun sujui ilman salamavalon räpsyjä  äänikirjaa kuunnellen. Onnibussissa sitten kirjoittelin tätä blogia ja yritin kasailla viikonlopun tunteita.  Monivuotisen unelmani toteutuminen oli vaivannäön ja aiheutuneiden kustannusten arvoinen kokemus, joskin minussa heräsi toivo siitä, että jonain päivänä tulisin uudestaan ja kiertäisin koko 80 km kierroksen tavalla tai toisella. Nälkä taitaa kasvaa syödessä. Kahdeksan päivän sisällä tapahtuneet kisani olivat hyvin erilaiset ja tuntuu kuin viikkoon olisi mahtunut tapahtumia ainakin kolmen viikon edestä. Nyt enää viisi tiukkaa työpäivää ja sitten keski-ikäinen naistriathleetti jää ansaitulle kesälomalle...ja ehtii keskittyä urheiluun.

Kiitokset tästäkin mahdollisuudesta sponsorilleni C.P.E. Productionille

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti