Matkustin Keskiviikkona 1.8. Viking Xprs:llä Tallinnaan auton kanssa. Yön vietin laivassa ja torstaiaamuna ajoin laivan buffet-aamupalan nautittuani Ironmankisan uinnin starttipaikalle fiilistelemään. Rekisteröitymisen auetessa vasta kymmeneltä, aikaa oli myös mukaan varaamani kirjan lukemiseen. Kumman paljon kisaan treenaavia urheilijoitakin oli liikkeellä. Itse en parin viimeisen päivän aikana enää harjoittele kuin henkisesti valmistautumalla.Ilmoittautuminen sujui ongelmitta ja kierrettyäni suhteellisen pienen kisaexpoteltan nautin kuumasta hellekelistä auton perästä esiinnostamallani retkituolilla. Autossani on jokin vika kun moottorin lämpötila alkaa nousta mikäli tyhjäkäynti jatkuu pitkään. Keskustan hitaasti matelevissa ruuhkissa näin tapahtui, ja kun parkkeeraaminenkaan ei kaikkialla onnistunut (kummallisen tekstiviestimaksujärjestelmän osoittauduttua toimimattomaksi suomalaisella liittymällä, eivätkä vironkieliset summittaiset ohjeetkaan edesauttaneet maksamista) päätin ajaa hostellilleni kirjautumaan ennen kisainfoa.
Hostellini Viva Pirita, sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella, ja osoittautui aika mielenkiintoiseksi: omistajat puhuivat pelkkää venäjää ja siisteystasokin oli aika vaatimaton (yhtä likaiset hanat kotona, eivät kuitenkaan tunnu yhtä ällöttäviltä kuin maksettuasi yöstä käyvän hinnan). Päätin pyöräillä kymmenen kilometrin matkan takaisin keskustaan kisainfoon ja pastapartyyn, jolloin välttäisin moottorin kuumenemisen autossani. Laskin ehtiväni hyvin puolessa tunnissa, mutta onnistuin jäämään huoneeseeni lukkojen taakse juuri ollessani lähtövalmiina. Rämpytin oven lukkoa ja mietin jo ikkunan kautta toisen kerroksen huoneestani laskeutumista, mutta se idea tyssäsi siihen että sisälle kuljettamani pyörä ei mahtuisi ulos ikkunasta. Isäntäni kuuli onnekseni ryskytyksen ja tuli auttamaan iloisesti venäjää solkaten, ennenkuin olisin joutunut nöyrtymään avun huutamiseen. Viidessä minuutissa lukko oli ruuvattu irti ja pääsin vapaaksi. Niin tottuneesti lukittuun huoneeseen pääsy onnistui, että konstia oli varmaan tarvittu aiemminkin. Minulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan lukon korjaamista, joten luotin isäntäperheeseen niin paljon että jätin heidät korjaamaan lukon ja lukitsemaan oven puolestani. Hieman jännitin ystäväni pyörän puolesta jonka jouduin huoneeseen jättämään. Matkakin pyörällä oli huonon tienpinnan ja epäselvien kävelymoodilla annettujen iphonen ajo-ohjeiden takia hitaampi kuin olin kuvitellut, joten löysin perille vasta ihan viime minuutilla.
Kisa-infossa yritin kuikuilla tuttuja ja sainkin samaan pöytääni Levin Finntriathlonissa tutustumani Jaana Leminen-Lahdenperän ja hänen ystävänsä Riikka Harjulan. Yhdessä tuumin sitten vietimmekin mukavan iltapäivän kahvitellen ja kierrellen kisaexpossa sekä herkutellen pastapartyilla. Yhteinen harrastus avaa kivoja uusia ystävyyssuhteita ja nautin leppoisasta kisaan valmistavasta fiilistelystä mukavassa seurassa.
Perjantaina tarjouduin kuljettamaan ystäväni Mikko Rusaman ja hänen veljensä Heikin ja Matin jotka saapuivat aamulaivalla. He osallistuvat joukkuekisaan Matin uidessa, Mikon pyöräillessä ja Heikin juostessa. Mikon pyörän olinkin jo kuljettanut autoni perällä samalla kuin omanikin. Onneksi se oli säilynyt hostellihuoneessani kaikista lukkoseikkailuista huolimatta. Kiersimme kisapaikat ja kisaexpon (minä jo kolmatta kertaa) ja kävimme myös Lennumuseossa tutustumiskierroksella ja brunssilla ennen pyörien ja varusteiden tsekkaamista. Miehet kisaavat ensimmäistä Ironmaniaan, joten neuvoin vinkkejä joita olin itse todennut hyviksi pitkissä triathlonkisoissa. Itselläni on jo 15. täydenmatkankisa tulossa (kun ei lasketa paria kisaa joissa reittiä on lyhennetty, syystä tai toisesta. Ironman brandin omaavia kisoja olen tehnyt 5. ja pari sellaista jotka saivat statuksen heti seuraavana vuonna.)
Kiitokset sponsorilleni C.P.E. Productionille tästäkin mahdollisuudesta urheilla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti