Vaikuttava Ironman Wales

Kisapäivän aamu alkoi ennen neljää, huoneessani nautitulla mustikkapuurolla. Olin saanut kimppakyydin järjestettyä tapahtuman facebook-ryhmästä. Niin kolme ensikertalaista ironman- kisaajaa ja minä kokenut konkari, ajelimme halki pimeän ja hiljaisen Pembrokeshiren maaseudun Tenbyyn. Vaihtoalueella sijaitsivat sekä T1 että T2: n, mutta vaihdon etäisyys rantaan oli yli kilometrin. Normaalien kahden varustepussin lisäksi, rantaan oli otettava ns pinkki-pussi, jossa kengät vaihtoon johtavalle kilometrin taipaleelle odottaisivat. Ukaasi oli kova niille jotka unohtaisivat pussinsa rantaan: välitön hylkääminen kisasta.

Urheilijat ryhmittyivät uinnin tavoiteaikaa vastaavien kylttien kohdalle vaihtoalueen eteen, josta marssittiin halki vähitellen valkenevan kaupungin rantaan. Yli 2000 triathleettia muodostikin pitkän letkan. Siinä vaiheessa, kuin olin vasta pinkin pussini kanssa oman naulani kohdalla, rannassa pro- sarjalaisten lähtö oli jo tapahtunut. Walesin kansallislaulu kajahti ympäröivistä kalliosta valtaisana kuorona ja tuntui että koko kaupunki oli  herännyt paikalle kannustamaan. Aiemmista vuosista poiketen, uinti tapahtui suhteellisen tyynessä meressä. Vedenlämpötilakaan ei tuntunut liian kylmältä. Poijut näyttivät olevan aivan liian lähellä toisiaan ollakseen täyden matkan kisaan vaadittavasti. Poijujen valtaisa koko ( kerrankin ne erottuivat kunnolla) ja meren laajuus, vain hämäsivät silmän mittakaavaa. Päätin laittaa kerrankin uimalasini neopreenisen kypärälakin alle, koska yleensä ne ovat vuotaneet avovesiuinnissa. Lakin päälle kisalakki ja väliin gps- lähetin. Ylitettyäni ajanottomaton käynnistin sykemittarin, josta olin muistanut piilottaa muut kuin triathlonin lajit, jotta saan nopeasti mittauksen siirrettyä lajista toiseen. Olin myös siirtää tiedostot koneelle, mutta en poistaa niitä mittarista. Niinpä painettuani mittaulmoittikintin olevan täynnä. Pikkupaniikissa jo mietin että kisaisinko ilman kelloa, kun ajano eirran lähde käyntiin. Samalla juoksin koko ajan kohti merta. Vyötäröäni myöten vedessä päätin poistaa pari tiedostoa, jotta tallennus käynnistyisi. Siinä kisa-adrenaliinin  virratessa kaa vyöryvän massan työntäessä minua syvemmälle veteen, en meinannut yhtäkkiä muistaakaan mite tiedostot poistetettaisiin. Hetken sählättyäni, sain kuin sainkin pari tiedostoa nollattua ja ajanoton käyntiin. Ajattelin, että toivottavasti se Hawaijinpaikka ei jää ainakaan tästä, heti lähtöviivan jälkeen haaskatusta minuutista kiinni.

Heittäytyessäni veteen,  muistin äkkiä kuinka suolaista valtameren vesi onkaan, Suomenlahden ja Perämeren veteen verrattuna. Vesi oli kirkasta ja uinnin rolldown todella toimi, eli saatoin uida heti omaa reittiäni rauhassa. Kerrankin uimalasini pitivät vettä, eikä niitä tarvinnut kohennella kesken  kisan. Kajakeilla liikkuvia toimitsijoita oli kummallakin puolella uimareita, ohjaamassa reitiltä harhautuvia oikeaan suuntaan. Kilpailijat levittäytyivät laajalle, koska virtaus ja tuuli ilmeisesti vaikuttivat jonkin verran. Olen hyvä suunnistamaan vedessä ja uin suoraan poijulta toiselle. Uinti oli nautittavaa ja vauhtikin pysyi koko ajan hyvänä matkavauhtina. Eka 1,9 km kierros oli kelloni mukaan 34 min, mutta viralliseen aikaani sisältyi myös kellon muistin kanssa sekoileman aika. Toinen kierros ei tuntunut sen hitaammalta, mutta oli toki sitä koska uintiaikani oli lopulta 1:16:51. Rannalla laitoin avantouintitossut jalkaani joilla juoksin halki hurraavien katsojien muodostaman kunniakujakilometrin vaihtoon. Ennätys syntyi tässä kisassa siitä, että "uintimatka" lähtöviivalta rannalla pyörän starttiviivalle oli peräti 5,5 km.
 
Pyörällä lähdin rennon vauhdikkaasti keelle. Väkeä oli reitillä runsaasti, koska uintiaikani oli taaskin miesten pahimman ruuhkahuipun tasoi. yöräily koostui kahdesta kierroksesta,  joista ensimmäinen teki pitemmän kierroksen rannikolla, aina Pembrokessa ja Anglessa saakka. Maasto oli kivan kumpuilevaa koko ajan. Kovalta tuulelta suojasivat hieman tienvarren korkeat pensasaidat. Aina pensasaidan aukon kohdalla, tuuli meinasi kuitenkin nakata pyörän kuskeineen ojaan, vaikka vanteeni olivatkin matalat. Kisajärjestäjä olikkaan tuulivaroituksen takia, suositellut kaikkia välttämään korkeaprofiilisia kiekkoja ja varsinkin umpikiekkoja.
           
Pyöräreitti oli ehdottomasti jännittävin, millä olen koskaan kisannut. Mutkia, mäkiä, vaihtelevia olosuhteita ja kaunista luontoa. Ylämäet eivät onneksi olleet kovin pitkiä (varsinkaan Swissmanin  jopa 40 km mittaisiin nousuihin verrattuna), mutta jostain syystä alamäkiä tuntui olevan reitillä rutkasti enemmän ja pitempään. Tuulinen, ajoittain sateinen märkä tienpinta ja suhteellisen kylmä sää saivat alamäet tuntumaan haastavilta ja tarkkuutta vaativilta ajettavilta. Tiehen maalatut kaistaviivat,  isot nuolimerkinnät ja kaikkialla olevat isot neliskanttiset kaivonkannet olivat petollisen liukkaita alamäen kurveissa. Laskujen jyrkkyydestä kertoi se, että huippunopeuteni reitin  pyöräosuudella oli 79,8 km/ h. Tietämättä mitä kurvin takana odottaisi, reitti vaati melkoisesti hurjapäisyyttä ja teknistä pyöränkäsittelytaitoa ajajaltaan.

Pyöräilyn alusta alkaen tuli selväksi, että reitin valvonnasta vastaavat tuomarit olivat "sokeita" peesmiselle. Vaikka aikarangaistusten ohjeistus ja 12 metrin peesikieltoraja, olivat hyvin informoitu, tuomarit ajelivat välinpitämättömästi letkoissa ajavien ryhmien ohitse. Niinpä porukka-ajoa oli runsaasti. Varsinkin alamäissä se näytti hengenvaaralliselta ja yllätyin miten näin isossa kisassa peesausta katsottiin törkeästi läpi sormien. Ensimmäisen kierroksen loppuosa ja toinen kierros kokonaan  Narberthissä ja Saundersfootissa olivat tosi mäkisiä. Kolmessa kohdassa kisareitin jyrkissä ja kapeissa alamäissä, oli palokunta paikalla imeyttämässä tiellä olevaa öljyä hiekalla, ja reitti oli kavennettu ja paikalla oli toimitsijoita viheltämässä pilleihin ja heiluttamassa "hidasta"- kylttejä. Ensimmäisen kotitekoisen " Oil"- kyltin nähdessäni ajattelin, että mikähän pyörän öljyämispiste täällä on paikallisena kisaekstrana, mutta kahden muunkin öljytyn alamäen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla tarkoituksellinen vandalismi. Öljytty ja hiekoitettu alamäki voi olla hengenvaarallinen näillä kisanopeuksilla. Liekö asialla ollut joku teiden sulkemisesta suivaantunut.

Huomasin pyöräni rullaavan uskomatonta vauhtia juuri alamäissä, ja niinpä ohittelin kevyesti niiden aikana muita kilpailijoita. Yhdessä alamessä oli kurvi, ja tilannenopeuteni oli liukkaalla ja maalauksia sisältävällä asfaltilla risteyksessä vielä liian suuri, ja huomasin että risteävän kadun toisen puolen olevan liikenteelle avoinna autoli käytössä. Kisasäännöissä kielletään ehdottomasti keskiviivan ylittäminen, mutta välttääkseni kaatumisen tai lukkojarrutuksen, minun oli vedettävä alamäen kurvi pitkäksi vastaantulijoiden kaistallekseni pysyin pystyssä ja 50 metrin päässä lähestyvä auto, ei ollut vielä minun kohdallani. Parissa muussakin alamäen kurvissa, tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pito takarenkaan alta meinasi kadota märällä asfaltilla.
             
Sateen kastelemana ja märkänä ylämäissä polkiessani, seurasi ajoon yllättäen ratkaisevasti vaikuttava näkemisongelma. Raskaiden nousujen nostaman hien,  korkean ilmankosteuden ja sateen yhteisvaikutus, saivat ajolasit huurustumaan läpinäkymättömäksi. En ollut tajunnut tehdä ajolaseille samaa huurustumattomuus-käsittelyä, minkä olin uimalaseilleni kyllä tehnyt. Niin sitten yritin ajohanskoillani saada survotuksi sen verran sormia lasien sisäpuolelle, että hanska pyyhkisi eninpiä huuruja. Samalla oli tietenkin  poljettava ja ohjattava rankoissa nousuissa. Alamäissä tuuletus helpotti hieman näkyvyyttä. Muutenkin " miinus ykkösen"- näköni on siinä rajoilla, pitisikö ajolasieni olla voimakkuudella varustetut, ja nyt näköni oli sitten täysin sumea. Ikinä pyöräosuus ei ole vaatinut sellaista uskallusta kuin Ironman Walesissa. Kesän kaksi mäkistä täysmatkaani; Swissman Sveitsissä ja Tahkon Finntriathlon Kuopiossa, ja niihin valmistautuminen,  olivat kuitenkin aikaansaaneet hyvän ja vahvan  pyöräilytuntuman ja reisissä tuntui riittävän potkua 180 km loppuun saakka. Wisemans Bridgen- nousun kylläkin talutin molemmilla kierroksilla, koska se  on todella lyhyt, mutta jyrkkä nousu, ja tunsin jaloissa alkavien kramppien merkkejä. Seuraavassa alamäessä sain rohkealla ajollani,  minut taluttaessani ohittaneet pyöräilijät helposti kiinni. Kaikki keinot minun ongelmanani olevan huonon juoksun parantamiseksi, on syytä ottaa käyttöön.

T2-vaihdossa riisuin uinnissa ja pyöräilyssä ylläni olleen märän aurinkosuojapaidan ja vaihdoin sen kuivaan pitkähihaiseen, sekä jalkaan kuivat sukat läpimärkien tilalle. Totesin olevani yltäpäältä aika kurainen ja märkä. Juoksun omahuolto- pussiini olin laittanut jo etukäteen varalle sadetakin ja hanskat. Illan pimetessä ja energian huvetessa,  alan helposti palella. Huoltopussi oli saatavilla jokaisen neljän juoksukierroksen loppupuolella. Juoksu ei tuntunut missään vaiheessa pahalta. Tiesin odottaa mäkistä reittiä, mutta silti se yllätti,  että missään vaiheessa ei ollut maalisuoraa lukuunottamatta tasista, vaan reitti joko nousi tai laski koko ajan, välillä jyrkemmin,  välillä loivemmin. Vauhtini oli alusta  saakka  kuitenkin tajuttoman hidasta. Pystyin päättelemään vaihtoalueen rekissä, ikäryhmäni  naist kohdalla  tangolla  olevista harvoista pyöristä, että kovinkaan montaa ikäsarjani  naista ei voi olla edelläni juoksun alkaessa. Ensimmäisellä kierroksella juostessa tunne oli  ikävä, kun väkeä meni heittämällä koko ajan ohitseni. Yritin keskittyä siihen että kuitenkin juoksen koko ajan, että asentoni olisi mahdollisimman suora, eikä lonkkani painuisi istuvaan lyllertämiseen. Otin käsilläni nopempaa rytmiä ja tietoisesti lyhensin askeleitani ja yritin saada nopean askelkontaktin tiehen. Energiageeliä tankkasin järjestäjän Powerbareilla lähes joka huoltopisteella,  juotuani jo pyörällä puoli litraa suosimaani Squeezyn pullotettua geeliä. Mikään ei ole turhauttavampaa pyörällä, kun yrittää tuusata jähmeillä sormilla geelejä auki, saaada sisältö ruiskutetuksi suuhun eikä sormille ja talletettua roskat  johonkin vaatteiden uumeniin, ettei kisasta hylkääminen ole seurauksena roskamisesta tielle lentäneen geelipaperin takia.  Ja samalla pitäisi keskittyä myös polkemiseen ja tiellä pysymiseen. Jos joku muu valmistaja keksii myös ottaa käyttöön puolen litran energiageelipullot, minusta saa ainakin asiakkaan.
           
Juoksun kuluessa vuorotellen puin ja riisuin, pysähtyen joka kierroksella omalle huoltopussilleni, kävin myös kahdesti vessassa ja sekoilin takkuilevan Stravan tallennuksen kanssa. Kannustin kimppakyytini kavereita ja Chrissie Wellingtonin kirjan nimikirjoitusjonossa tutustumaani  Sufferlandrian ritarikolleegaa,  aina heidän juostessaan vastakkaiseen suuntaan. Ironmanin maratonilla taistelu käydään kuitenkin omien korvien välissä. Tässä kisassa yleisön kannustus oli valtaisaa. Paikoitellen tunnelma oli samanlaista kuin Tour de Francesta kuvatuissa videoklipeissä; katsojat huutavat välistään ajaville pyöräilijöille niin että sylki lentää naamalle saakka ja pyöräilijään lähes kosketaankin. Juostessa lapsia oli kannustuskyltteineen: "kosketa tähän, niin saat lisävoimaa". Jotkut aikuiset  olivat pukeutuneet naamiaisasuihin ja kannustivat olutlasit kourassa kaittimien tulviessa tsemppaavia hittejä. Olipa eräs pariskunta ajanut traktorinsa pihatiensä päähän ja roudannut sohvan sen ylöskohotettuun kauhaan. Korkealla olevasta kauhasta käsin,  he sitten kannustivat kummallakin pyöräkierroksella. Paikoitellen meteli oli kaikessa  korviahuumaavuudessaan  tällaiselle ääniherkkikselle,  jopa lähes liikaa.

Maalissa sain mitalin kaulaani ja lämpöiset onnittelut kaupunginjohtajalta. Hain oman varustepussini,  jotta saisin pian kuivaa ylle. Juostessakin oli tuulen lisäksi ollut sadekuuroja, mutta myös auringonpaisettta upean sateenkaaren verran.  Naisten pienessä pressulla rajatussa nurkkauksessa,  päivän energiageelikiintiön ylittäminen purkautui kuitenkin vuolaana oksennuksena siihen asfaltille. Missään en ole aiemmin ollut edes oksennuksen partaalla, mutta nyt tuli tämäkin kaikkensa antaneen urheilijan mittari koetuksi.  Minulla on jo kokemusta niin, että tiedän aina selviäväni maaliin, mutta hidas juoksuvauhtini ei tällä hetkellä riit mitalitaisteluihin saakka. On kuitenkin ainakin selvää mitä ensi kaudella tarvitsee kehittää. 5:17 juoksuaika taitaa olla hitain täysmittainen maratonini.

Maalissa olisi ollut mahdollisuus hierontaan, mutta lihakset tuntuivat niin aroilta,  että ajatuskin niitä runnovista sormista,  tuntui mahdottomalta. Keräilin ruokapisteeltä eväät mukaani ja lähdin selvittämään mistä saisin kyydin majapaikkaani. Aamulla mielessä vielä kangastellut mahdollisuus pyörällä palaamisesta, kaatui jo ensimmäiseen muistikuvaan lihakset kramppaavasta Wisemans bridgestä, eikä sen laskeminen märkien varustepussien kanssa pimeässä tuntunut edes turvalliselta. Edellispäiväisessä urheilijoiden rukoushetkessä olin tutustunut kaveriin, joka pyysi laittamaan viestiä kyytiä tarvitessani,  kun olisin maalissa. Olo tuntui kuitenkin niin  pesua kaipaavalta kaiken hikoilemisen, kurassa polkemisen ja oksentamisen jälkeen, että päätin odottelun sijaan turvautua taksiin. Rahaa minulla oli mukana vain 15 puntaa, ja kaikki kortitkin olivat hostellilla. Taksikuski kertoi kyydin maksavan yli  20 puntaa, koska teitä oli vielä suljettuna ja matkaa kertyisi kiertoteiden takia pitempään. Arvelin että kolikoita olisi majapaikassani lisää, joten lähdimme matkaan.
   
Matkan edetessä huomasin kauhukseni että taksamittarin summan  nousevan  lähes kolmeenkymppiin. Lopulta ehdotin kuskille,  että hän tulisi noutamaan minut aamulla yhdeksältä tavaroineni palkintoseremoniaan ja maksaisin sitten loput kyytimaksusta samalla kun hoitaisin uuden kyydin hinnan.  Herättääkseni luottamusta,  esitin hänelle ajokorttini, jota hän halusi katsoa paremmassa valossa, nostellessani pyörän osia autosta. Sovittuamme aamutreffistä, roudasin kantamukseni hostellini toiseen kerrokseen kierreportaita ja purin haisevat varusteet kuivumaan edes vähän. Yritin  pyörän pesemisen ja suihkun jälkeen (siinä järjestyksessä) saada syödyksi ja olon tasaantumaan kropan lämmetessä. Tajusin kuitenkin etten ollut laittanut ajokorttiani takaisin lompakkoon. Tarkistin kaikki tavarat ja huoneeseen levittelemäni vaatteet taskuineen. Kaivoin turhautuneena otsalampun esille ja lähdin takaisin  ulos pimeään ja tuuleen tarkistamaan,  olisiko kortti pudonnut auton viereen,  missä olin sitä kuskille esitellyt. Kontattuani turhaan myös nurmikon lähialueet, totesin ajokorttini kadonneen, ja maalailin jo mielessäni kuvaa parhaillaan identiteettivarkautta suorittavasta taksikuskista, jonka nimeä en edes ollut kirjannut mihinkään ylös. Palattuani ulkoa takaisin sisälle hikisten vaatteiden takia " kuolemalta" haisevaan huoneeseeni, asettauduin pahoista aavistuksistani huolimatta lepäämään. Nukuin tosin  sikeästi kolmeen, jolloin kisan jälkeinen pään surraaminen yhdistettynä kadonneeseen ajokorttiin saivat minut hereille. Päätin pakata pyörän lentolaukkuun ja muutkin tavarat haisemasta laukkuihin. Saatuani huoneen siistiksi jatkoin unia. Aamupalan jälkeen  jo katoamistemppuun valmistautuneen mieleni yllättyi iloisesti tutun taksikuskin odotellessa pihalla. Kysyessäni olisiko tämä löytänyt autostaan kadonnutta ajokorttiani, hän hymyili vinosti ja taputti iloisesti rintataskuaan. Automaatin kautta tehty kierros johti viimeisen kerran kisa-alueelle, josta suuntasin viimeisten tuliaisostosten jälkeen palkinto/Hawaijin paikkojen jakotilaisuuteen. Vaikka oma unelmani,  ei tässä kisassa kahdeksannella sijallani toteutunutkaan,  oli hienoa seurata paikan saaneiden riemua kun heille sitä julkisesti tarjottiin.

Seikkailuja täynnäoleva Ironman Wales- kisa oli 15. pitkän matkan triathlonini ja suosittelen tapahtumaa uskaliaille ja haasteita pelkäämättömille triathleeteille. Osallistujista tosin 40% oli ensikertalaisia, joten kisa on ehdottomasti mahdollinen myös vähemmän kokeneille.

Terhin menossa mukana myös C.P.E.Productions

Ironman Walesin valmistelupäivä

Saavuin eilen perjantaina 8.9.1017 Tenbyyn Walesissä matkustettuani lähes 19 tuntia. Kisa ei ollut alkuperäinen suunnitelmani, mutta jouduin vaihtamaan Italian kisaviikonlopun päällekkäisyyksien takia Ironman Walesiin. Oli viisasta saapua Lontoosta junalla, koska pikkuteiden ajaminen vasemmanpuoleisessa liikenteessä vuokra-autolla ei ajatuksena houkutellut. jäin Saunderwoodin asemalla, mistä majapaikkani isäntä nouti minut tavaroineni autolla.
Tänään lauantaina sittensöin tukevan aamiaisen ja nousin pyörän selkään navigaattorin opastamana. Ajettuani kaksi kilometriä kisareittiä, mieleni täytti melkoiset epäilykset huomisen osalta. Pyöräosuus tuntui niin haastavalta Wisemans bridgen kohdalla, että ajattelin olevani pulassa jos koko reitti on yhtä haastavaa nousua ja laskua. Vaikka matka majapaikastani oli vain kymmenen kilometriä, se hapotti jo kunnolla reisissä.
Kävin rekisteröitymässä ja sain varustepussit ja muut varusteet pakatuksi. Nautin päivän ensimmäisen hieronnan pyytäen erityispainelua ja hoitoa vasempaan kantapäähäni, joka on oireillut luupiikin tapaista kipuilua jo yli kuukauden. Hieronta auttoikin hieman, ja kantapään alla käyttämäni silikoni pohjalliset vaimentavat askeleen tuomaa kipua.

Vein pyörän ja vaihtopussukat vaihtoalueelle ja kevennettyäni näin kantamuksiani, kävin katsomassa reitin uimapaikalle. Siirtymä rannasta vaihtoon on yli kilometrin mittainen, ja sitä varten rantaan saa ottaa ekstra kengät, juoksun helpottamiseksi. Itse ajattelin hilpaista tuon välin avantouintitossuilla. Kisan uunnissakin saa käyttää neopreenisukkia. Onneksi sellaiset viime kesänä tulikin jo ostetettua.

Perinteisen fish'n chips aterian jälkeen, kävin jonottamassa Chrissie Wellingtonin kirjaan häneltä
nimmarin. Jonossa tutustuin myös toiseen Sufferfest ritariin. En olisi muuten keskustelua aloittanutkaan, mutta huomasin hänellä pohkeeseen tatuoidun Sufferlandrian vaakunan ja
. Kaveri tekee huomena ensimmäistä Ironmaniaan, ja löysimme paljon puhutt
avaa. Hänen mukava vaimonsa myös ikuisti minun " once in a lifetime"- hetkeni Chrissien kanssa.

Ehdin vielä katsomaan Ironkids- kilpailua. Voi suloisuutta kun pienet pari-kolmevuotiaaat juoksivat huoltajiensa kanssa puoli kilometria, isompien jaksaessa jo hetken kuluttua omissa lähdöissään pitemmänkin matkan.

Kisainfossa oli tärkeää tietoa säännöistä ja kisan erikoisuuksista kuten siitä että varvastossujen unohtaminen rannalle tai kypärän irrottaminen ennen vaihtoteltan sisäpuolta johtavat hylkäämiseen. On vaan toivottava että pää muistaa väsyneenäkin kaiken tarvittavan.

Illan kruunasi Ironprayer- tapahtuma paikallisessa babtistikirkossa. Ylistäjät ja puhujat olivat eri seurakunnista ja tutustuin kisapappiin. Hän muisti minut jo tulopäivältä, oli kuulemma nähnyt minut asemalla. Hawaijin MM- kisaan muutaman viikon päästä matkaava naispuhuja kertoi karsintkisastaan täällä viimevuonna, kuinka oli meinnnut luovuttaa juuri siinä Wisemans bridgen mäessä jota aamulla olin peloissani polkenut. Hän oli pysähtynyt ja rukoillut pääsemättä liikkeelle. Lopulta joku oli tullut taluttaen omaa pyöräänsä ja houkutellut naisen askel askeleelta jatkamaan mäen huipulle, ja sitten avulias vaeltaja oli äkisti kadonnut. Juoksuosuudellakin häntä oli kannustettu ja lopulta hän oli sarjansa ainoa maalinpäässyt saaden himoitun Hawaijin kisalipun.  Kisapappi taas kertoi kuinka on valmiina vaihtoalueella rukoilemaan tarvitsevien puolesta, ja edellisen vuoden rukousvastauksista näihin rukouksiin. Itse vilkuilin kelloa, koska olin huolissani miten pääsen ilman vaihtoalueella paikallaan olevaa pyörääni majapaikkaani. Junalta joutuisin kävelemään lähes kolme kilometriä, joten rukoilin että kyyti järjestyisi. Kysyin tilaisuuden päätyttyä kisapapilta pääsisinkö kenenkään kyydissä Saundersfootiin. Hän ei tiennyt ketään, mutta siinä samassa häntä tuli kiittämään toinen kilpilija, joka keskustelun kuluessa paljastui olevn menossa juuri pienen matkan päähän majapaikastani. Sain siis heti kisan ensimmäisen rukousvastauksen. Kävimme yhdessä syömässä ja rohkaisin häntä ensimmäiseen Ironmaniinsä valmistautumisessa. Voipa olla että saan myös huomena kyydin majapaikaani kisan jälkeen. Aamulla minut noutaa toinen kanssakilpailija. On hieno mikä yhteys ja auttaminen voi lähes tuntemattomien keaken vallita kun on yhteisiä intressejä jaettavana. Huomena herätys neljän aikaan ja pitkä päivä tulossa. Kisanumeroni on 432 ja kisaa voi seurata ironman.com sivujen livetracking osiossa.
Toivottavasti huomena on blogissa runsaasti hyvää kirjoitettavaa.
(En saanut vielä kuvia liitetyksi)

Swissmanin jännittävät käänteet Sveitsissä

Juhannuslauantaina osallistuin kolmen hengen tiimini kanssa Sveitsin Alpeilla pidettävään Swissman-xtreme triathloniin. Kyseessä oli ns. täydenmatkan triathlon jossa reitin kokonaispituus on 226 kilometriä. (3,8km uintia, 180 km pyöräilyä ja 42 km juoksua).  Reitillä on runsaasti korkeuseroja, joten olin harjoitellut paljon ylämäkien pyöräilemistä treinerillä ja juoksumatolla jyrkkien ylämäkien juoksemista ja kävelyä 15% nousuissa.

Lensimme Tampereelta Riikan kautta Milanoon, josta vuokrasimme auton Sveitsin Asconaan päästäksemme. Kisassa oli ideana, että kullakin osallistujalla on oma tiimi huoltaen kilpailijaa auton kanssa reitin varrella. Autoon oli mahduttava neljä ihmistä, pyörä, ja kaikkien varusteet. Saimme kaiken mahtumaan, mutta ylimääräistä tilaa ei juuri jäänyt. Kisan aikana tietysti paikalleni saattoi lastata muuta tavaraa. Koska kyseessä oli lähtöpaikasta yli 200 km päähän päättyvä kisa, kaikki matkatavarat ja laukut täytyi raahata mukana koko ajan.

Minun tiimiiini kuului kuljettajamieheni Juha Ranta-Ojala ja ystäväpariskunta Maria ja Markku Ihonen. Markku oli lupautunut seurakseni koko maraton-osuudelle, mikä ei häneltä ultramatkojakin juosseena kokeneena maratoonarina vaatinut juurikaan erityistä harjoittelua. Maria oli kartturina kuljettajamiehelleni ja huolehti varusteista sekä ruoka-ja juomahuollosta. Meille kaikille oli uutta tällaiseen tapahtumaan osallistuminen, missä huoltotiimi on olennaisena osana kisasuoritusta. Tiimini oli innostunut ja jaksoi rohkaista minua kaikissa käänteissä. Kisa-infossa edellisenä päivänä sain aiemmin kisaan osallistuneilta urheilijoilta hyviä neuvoja tiimiäni varten: kisasta tulee äärimmäisen raskas myös tiimiläisille, ja heidän on syytä varata itselleen yhtä paljon syötävää ja juotavaa, kuin urheilijallekin. (Kuljettajalle kertyikin autolla ajoa klo 03:sta seuraavan vuorokauden puolelle yhteen saakka=22h) Niinpä ostimme syötävää ja polttoainetta trangiaan ruoan laittamiseksi vuorilla. Löysin myös nopeasti letkusta täytettäviä vesi-ilmapalloja, joilla kehon viilentäminen tapahtuisi helposti pallot rikkomalla. Varustetta oli runsaasti, ja auto täyttyi pussukoista ja pulloista.

Kisa-aamuna nousimme kaikki aamupalalle 02:30, ja syötävä oli, maistui tai ei. Itse hermoilin hieman edessä olevan vuoristoisen reitin haasteita ja pyörän kestämistä, koska tiesin että tulossa olisi myös mukulakiviosuuksia, mitä eivät ole triathlonpyörällä kovinkaan kivoja ajettavia. Hotellimme ei kelpuuttanutkaan korttimaksuja, mikä vähän harmitti ja häiritsi keskittymistä.  (Onneksi tiimillä oli aikaa selvitellä maksuasioita, kun olivat saaneet minut laivaan.) Valmistelin T1 vaihtopaikan pyörineen ja varusteineen valmiiksi, ja kävelimme noin kilometrin päähän laivasatamaan. Klo 4:00 meidät kilpailijat lastattiin laivaan, joka ajoi Brissagon saarille neljän kilometrin päähän rannasta.  Laivassa juttelimme edessä olevasta kisasta kahden muun suomalaiskilpailijan kanssa kotoisasti suomen kielellä. Sain myös juotavaa, jonka olin itse jättänyt rannalle. Yleensä märkäpuvussa ei viitsi kovinkaan kauaa odotella, tai tulee kuuma. Olin päätynyt laittamaan kompressioshortit ja aurinkosuojapaidan jo märkäpuvun alle, joskaan märkäpuvun yläosaa en vetänyt päälle kuin vasta vähän ennen veteen menemistä.

T1 vaihdon valmistelua aamulla

Uinti sujui suoraviivaisesti kohti rannalla keltaisena vilkkuvaa valoa. Vedenlämpö olikin yllättäen helteiden jälkeen lähes 22 astetta, mikä tuntui tosi lämpimältä. Tein uuden uintiennätykseni uiden 3,8 km (4,1 GPS:n mukaan) tasan 70 minuuttiin. Vananjanlinnan kisoista ostamani uudet uimalasit toimivat hyvin, eikä minulle tyypillistä toisen lasin vuotamista tapahtunut. Linssit pysyivät myös huurustumatta koko uinnin ajan. Vaihdossa en pitänyt mitään kiirettä, koska tämän triathlonin aikana ajalla ei ole juurikaan merkitystä. Kilpailijoiden aikoja ei mitata tai vertailla, vaan kokonaissuoritus ja loppuun suorittaminen on tärkeintä. Toki osuuksille oli annettu cut-off ajat, joiden sisällä tarkastuspisteeltä tuli edetä seuraaville osuuksille. Olin laatinut tiimilleni taulukon, joka perustui siihen että ehtisin sovituille huoltopisteille reilusti ennen noita aikoja. 

Pyörällä meno tuntui aluksi sangen kevyeltä. Alkuosuus oli tasaista ja helppoa. Huomasin kuitenkin, että satulani kiinnitys oli jäänyt liian löysälle, ja istuin laskeutui liikkuessani. Kun kisassa ei kerran ajalla ollut merkitystä, päätin pysähtyä korjaaman asian ennen ylämäkiosuuksien alkamista. Huoltotiimini osui juuri kohdalle ja satula saatiin nopeasti säädettyä kuntoon. Joka tauolla otin myös liivini juomasäiliöön juotavaa. Ilman lämpötila oli reitin matalilla osuuksilla reilusti yli 25 astetta ja nestettä täytyi nauttia runsaasti. Lisäksi minulla oli liivin etuosassa pari energiageelipussukkaa, jotta energiaa olisi helppo nauttia pyörällä säännöllisesti. Tiukkaan vetämissäni kisoissa energiankulutukseni on yli 600kcal/tunnissa, eikä vajetta energian saannissa juurikaan saisi muodostua. Jossain vaiheessa pitkää kisaa energiageeli kuitenkin  "alkaa tökkimään", ja sen nauttimiseen vaaditaan tahdonvoimaa.

Noin viidenkymmenen kilometrin kohdalla Faidossa pidimme huoltotiimin kanssa pienen tauon. Jyrkimmät ylämäet  olivat alkamassa maltillisen 300 nousumetrin ollessa jo kiivettynä. Lämpötila oli kuuma ja tarvitsin lisää hankauksen-estovoidetta haaroihin hiertymien välttämiseksi. Vesi-ilmapallot olivat loistava keksintö ja tiimini huvittelikin rikkomalla niitä vaatteilleni ja päähäni. Tiimistäni yksi seisoi tienvarressa heijastinliivi päällään, jotta varmasti huomaan huoltoni sijainnin. Tiimilleni punaiset kompressiosäärystimeni osoittautuivat tärkeäksi huomion herättäjäksi, jolla he erottivat minun lähestymiseni muista kilpailijoista. 

75 km pyöräilyn kohdalla Airolossa oli taas tauko tarpeen. Huolimatta onnistuneesta talviharjoittelusta pyörätreinerillä, jalkojen lihakset osoittivat jo kiristymisen merkkejä kiipeämisestä. Kymmenen minuutin pysähdys 1500m korkeudessa oli tarpeen voimien keräämiseksi loppunousuun. San Gottardon nousu kesti lähes 40 kilometria  2100metriin saakka. Huipulla pyöräilyosuus oli matkan puolesta kuitenkin puolessa välissä. Koska ajoin reittiä ensimmäistä kertaa, minulla ei ollut aavistustakaan montako serpentiinin mutkaa vielä edessä olisi. Kymmenisen kilometriä ennen huippua nousu muuttui vielä raskaammaksi koska tien asfaltointi vaihtui hitaaksi mukulakiveykseksi. Yritin epätoivoisesti ajaa jopa reunan tasaista sadevesikourua pitkin, mutta siinä taas uran leveys ei meinannut riittää. Serpentiinitiet tuntuivat houkuttelevan paikallisia motoristeja ja "James Bondeja" avo-autoillaan melkoiseen hurjasteluun. Useita vaaratilanteita aiheutui heistä kun kisareitti oli tavalliselle liikenteelle avoimena. GPS:ni hukkasi välillä  yhteyden satelliittiin, joten en tiennyt tarkkaan paljonko huipulle olisi matkaa. Olin jo uupunut ja jaloissa tuntui ensimmäisiä kramppien merkkejä ja odotin hartaasti joka mutkan takaa huippua näkyväksi. Kysyin eräältä kannustajalta matkaa huoltopisteelle, enkä ollut uskoa korviani kuullessani että olin vielä 8 kilometrin päässä Gotthardpassin huipulta.

Taisteltuani itseni autolle, minut käärittiin torkkupeittoon ja nostin jalat ylöspäin, päässä huippasi ja olo oli ällöttävä. Pidin 20 minuutin tauon, mutta totesin että matkaa olisi jatkettava ennen kuin kylmä iskisi enkä pääsisi enää liikkeelle. Puin lämmintä vaatetta alamäkiosuudelle, mikä olikin todella hurjaa laskemista. Autot etenivät serpentiinitiellä huomattavasti meitä kilpailijoita hitaammin. Pääsinkin poikkeuksellisesti ohittamaan joitakin mutkissa letkaan juuttuneita autoja oikealta puolelta tien reunaa pitkin. 

Markku latautui maratoniin huikeissa Furkan maisemissa

Tajusin että huoltoautoni ei mitenkään ehdi edelleni, vaan minun on kuljetettava ylimääräisiä lämpimiä vaatteita mukanani tasainen osuus ennen seuraava nousua. Kun huoltoautoni lopulta saavutti minut, luovutin vaatteita heille, sain hedelmiä ja vesi-ilmapalloja. Taistelin itseni Furkapassin huipulle, joskin vesi loppui matkalla ja olo oli uupunut. Huipulla pidimme 20 minuutin tauon ja energiavarastojani täydennettiin.  Tiimini ei informoinut minua myöhemmällä tieosuudella tapahtuneesta onnettomuudesta, koska he halusivat minun keskittyvän omaan suoritukseeni. Furkapassin huipulla huoltotiimini ehti itsekin syömään ja lepäämään. Ilma 2400 metrissä oli viileää ja raikasta.

Viimeinen pyöräilyn nousu Grimsellpassin huipulle oli tuskallista. Jalat kramppailivat ja jouduin taluttamaan välillä. Kilpailijoita oli enää harvakseltaan ja henkisesti oli masentavaa tajuta että jalkojen lihasvoimaa ei ollut enää nimeksikään jäljellä. Reilun 9 tunnin pyöräosuuden jälkeen kuitenkin olin vihdoinkin kolmannella huipulla valmiina viimeiseen 40 kilometrin alamäkiosuuteen. Siinä jalat ehtisivät palautua ennen maratonin alkua Brientzistä. 

Reittimuutos pakkaamisineen harmitti 

Hupulla meidät kilpailijat kuitenkin tyrmättiin tiedolla, että reitillä tapahtuneiden ulkopuolisten osapuolten ajamien vakavien onnettomuuksien takia tieosuus olisi suljettuna, ja meidän täytyisi siirtyä kiertotietä autolla Brientziin. (Pyöräilijä ja moottoripyörä olivat kolaroineet minkä seurauksena toinenkin moottoripyöräilijä oli ajanut seinämään.) Siirtymäosuuteen autolla kuluisi liikenteestä riippuen kahdesta kolmeen tuntiin. Autoon mahtuakseni minun oli pakattava pyörä lentolaukkuun ja tiimin kasailtava muutenkin varusteita. 

Koko ajan kello tikitti seuraavaan cut-off aikaan hurjaa vauhtia. Autossa toki jalat saivat hieman palautua, mutta useat tietyöt hidastivat siirtymisen lähes kolmeen tuntiin. Breintzissä meidät käännytettiin edelleen kohti Iseltwaldia, koska muutoin emme ehtisi juosta osuutta autoiluun kuluneen ajan takia. 

Minua suututti, ärsytti ja huoletti ehtisimmekö siltikään juosta ajoissa ennen cut-offeja. Juoksu lähti kuitenkin reippaasti liikkeelle ja Markku osoittautui loistavaksi tsemppariksi. Hänen jutellessaan ja tehdessään huomioita häikäisevän kauniista maisemista iloisesti, huomioni kiinnittyi muuhun kuin omaan väsymykseeni. Mihinkään ei sattunut juostessa, energiageeliäkin sai vielä hyvin niellyksi, sää oli lämmin mutta ei silti liian kuuma. Juoksimme alkumatkan tasaisesti 6:15-6:30 kilometrivauhtia. Välillä kastelimme polun varren vesilähteissä lakkejamme, ja viilensimme siten oloamme.  Huoltotiimin kaksi muuta jäsentä hoitivat hotellikirjaukset ja meidän vuoristopakkauksemme Grindellwalliin missä cut off-aika olisi klo 22. Laskimme koko ajan Markun kanssa nopeuttamme, ehtisimmekö siihen ajoissa. Juoksureitti noudatti suurelta osin Jungfrau-maratonin maisemia ja tunnelma oli tyytyväinen, koska vaikeuksienkin jälkeen olimme silti vielä kisassa mukana. Minulla olisi mennyt puuttuvaan alamäkipyörä osuuteen reilun tunnin verrran, mutta nyt olimme autoilleet kiertävää osuutta kolmisen tuntia. 

Burglauenenin huoltopisteellä meidät ohjattiin järjestäjän pikkubussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät suoraan Grindelwaldiin, jotta ehtisimme sinne ennen klo 22 cut-offia. Emme vastustelleet, vaan helpotuimme, koska silloin meillä olisi tarvittavasti aikaa loppunousua varten. Tämän triathlonin maratonosuus siis osaltamme leikattiin 26 kilometriin. Toki näissä olosuhteissa ja jyrkkyyksillä siinäkin oli tekemistä. 

Grindelwallissa varusteemme tarkistettiin eikä kukaan kilpailijoista saanut edetä reitillä yksin, vaan jokaisen huoltotiimistä oli oltava saattaja viimeiselle 8 kilometrille. Reput tarkistettiin ja merkittiin hyväksytyiksi. Mukana oli oltava pipo ja hanskat, takki, housut, otsalamppu, juotavaa ja energiaa sekä avaruuslakana (folio joka pitää tarvittaessa loukkaantuneen lämpimänä). Jatkoimme Markun kanssa matkaa. Nousu oli jyrkkää ja tuntui pohkeissa. Ohut ilmanala yhdistettynä päivänmittaiseen kokonaisvaltaiseen uupumukseen sai kyllä puuskuttamaan. Jyrkimmissä nousuissa Markku piti kädestä ja pienestäkin nojaamisesta/vetämisestä  sai kummasti apua jalkojen liikuttelemiseen ylöspäin. Välillä hölkkäsimmekin tasaisempia kohtia muutaman askeleen juoksun kummasti palauttaessa hapottavaa ylämäkikävelyäkin. Huilaustaukoja oli pakko pitää, vaikka klo 24 maalin sulkeutuminen väijyikin jo uhkakuvana edessämme. Loppunousun puolessa välissä noin 4 km ennen maalia oli viimeinen tarkistuspiste. Siellä kuulimme että kaikki jotka päästettiin siitä eteenpäin odotettaisiin maaliin. Helpotti tietää että päivän aherrus palkittaisiin, eikä meidän tarvitsisi kiirehtiä vauhtiamme. Markulla nousu sujui helposti, vaikka tukikin minua kädestä pitäen jyrkimmissä kohdissa. Tasapainoaisti alkoi hieman heittämään, ja alusta oli aika epätasaista. Kokeilin jopa takaperinkävelyä, jotta pohkeiden venytys helpottaisi. 

Polku nousi lehmien laitumien välissä, ja eläinten tunnelmallinen kellojen kalkatus saatteli pimeässä etenevää jyrkkää taivaltamme. Otsalamppujen loisteesta saatoimme päätellä, ettemme olleet edes viimeisiä reitillä liikkuvia, vaan väkeä oli vielä tulossa perässämmekin. Puolisomme ajelivat junalla huipulle, josta kuuluva kannustajien iloinen mekastus kuului ja näkyi huipun pimeydestä houkuttelevana. Ylitimme maaliviivan 00:02 ja suorituksemme hyväksyttiin. Tässä kisassa huoltotiimi osoittautui korvaamattomaksi. Maisemiltaan aivan huikea kisa ja käänteiltäänkin poikkeuksellinen. 

Seuraavana päivänä kaikki triathlonistit tiimeineen kokoontuivat huipulle, jossa puetttiin finisher- ja supporterpaidat päälle ja kuunneltiin alppitorvien soittoa. Joukkoa hiljensi hieman tieto reitillä sattuneen onnettomuuden vaatimasta naispyöräilijän kuolemasta, motoristien tilan ollessa vielä epävarma, eikä järjestäjillä ollut lupaa informoida sen tarkemmin. Vaikka kyseessä ei ollutkaan kilpailussa mukana olleet, jokainen oli nähnyt muun liikenteen piittaamattomuuden aiheuttamia vaaratilanteita joko huoltoautossa tai kilpailijoina. Itse olin tyytyväinen siihen että tiukille menneestä ajasta huolimatta selvisin kisan läpi ja vointikin oli mitä mainioin jo seuraavana päivänä. Seikkailu oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, ja suosittelen innokkaille juoksijoille vastaavaan tapahtumaan osallistumista triathlonistin "sherpana". Maratonosuus sujui hyvin kun oli seuraa, joka varmisti perillepääsyn. Kiitos upea tiimini: Juha, Markku ja Maria, sekä sponsorini C.P.E.Productions sekä RadioDei.