sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Tallinnan Ironman 2020


 Miettiessäni syksyllä 2019 seuraavan vuoden kisoja, olin kahden vaiheilla Tallinnan ja Kööpenhaminan kisojen välillä. Huolimatta siitä että mieluiten kisaan uusissa paikoissa, päätin silti ilmoittautua Tallinnaan uudelleen. Onneksi, sillä kovin montaa muuta Ironman kisaa ei olekaan tänä kesänä järjestetty. 

Tallinnan tapahtumassakin Covidin varominen näkyi kaikissa järjestelyissä: Punaisista maista saapuvat sitoutuivat esittämään puhtaat paperit max 72 tunnin takaa tai menemään testiin heti satamassa. Vihreistä maistakin tulevat maskitettiin ja mitattiin kuumeen osalta ennen sisätiloihin saapumista. Bussikuljetuksissa kisapaikkojen välillä oli myös maskipakko ja sosiaalinen etäisyys. Tallinnan turvajärjestelyt toimivat ja urheilijat iloitsivat mahdollisuudesta osallistua kisaan. 

Kisan reitti poikkesi muutaman vuoden takaisesta sekä pyörän että juoksun osalta hieman. Uinti oli sekin nyt Lake Harku järvessä meren sijaan. Viimeksi vedenlämpö oli suurinpiirtein samat 16 astetta, mutta kisa oli silloin elokuun alussa. Neopreenisukkia sai käyttää kuten myös neopreenilakkia kisalakin alla. Minusta vesi ei tuntunut häiritsevän kylmältä, mutta puolenvälin jälkeen sormukset alkoivat hölskyä uhkaavasti kylmästä kutistuneissa sormissa, ja sain puristaa sormia yhteen etten vain palaisi kotiin ilman liitonmerkkejä. Reittiä merkkaavat poijut näkyivät selvästi ja kerrankin myös uimalasit pitivät vettä. Rannalta rullaamalla tehty lähtö toimi hyvin: triathleetit päästettiin erillisiä kujia pitkin veteen aina 4 kerrallaan, kymmenen sekunnin välein seuraaviin. Vedessä ei ollut ruuhkia, joskin uimareiden letka ajoittui pidemmälle välille. Toiseksi viimeisellä suoralla, oli tuulen yllyttyä hieman vasta- aallokkoa, mikä tuntui hieman käsien jo ollessa väsyneet. Oma uintiaikani 1:19 vastasi ihan normaalia tasoani näin viileässä vedessä.   


Vaihdossa lisäsin puseron ja pyöräilyshortshit ja suuntasin pyörän selkään. Reitillä etelätuuli puhalsi vaihtelevasti vastaan, myötään tai sivutuulena. Muuten tasaisella reitillä se toi kivaa vaihtelua. Ensimmäinen 90 km kierros sujui hyvävoimaisesti ja rivakkaa vauhtia. Toisella kierroksella voimantuotto jaloissa väheni ja vastatuuliosuuksilla vauhti hiipui ratkaisevasti. Energiaa sain nautittua säännöllisesti Sgueezyn täyttöpullosta n 700 ml ja vettäkin oli riittävästi näin viileään kisapäivään. Olin etukäteen varmistellut pitkän huoltovälin vesihuoltoa välille 64-125 km laittamalla siinävälissä sijaitsevaan omahuoltopussiin  kivennäisvesipullon. Siinä kohdalla kuitenkin totesin veden hhhriittävän enkä pysähtynyt suotta. Kisoissa yleensä tapahtuu jotain kummallista juuri pyöräosuudella ja niin tälläkin kertaa: ajoin yhteen pulun kanssa. Lintu lähti lentoon liian hitaasti ja sen siipi osui minuun. Minä pysyin pystyssä ja lintukin vaikutti tapahtuneen jälkeen vielä lentokykyiseltä, joten jatkoimme pysähtymättä matkaamme. Pian sen jälkeen kaupunkia lähestyttäessä tien pinta oli muhkurainen kun ajoimme käännöksiä sisältävää pyörätietä, töyssyssä ainoa vesipulloni lensi pusikkoon. Koska ajoin juuri pitkää huoltoväliä, enkä halunnut menettää vettä vaan käännyin noukkimaan pullon. Toinen syy pullolle palaamiseen oli se, että osuutta valvova toimitsija myös huomasi pullon irtoamisen enkä halunnut penaltyä roskaamisesta. Kun sitten olin valmiiksi puskassa pulloni luona, päätin hoitaa kevyemmän vessa- asian samantien, toimitsijan kiinnostuksen ollessa jo muualla.

Onnekseni luvattu sadekuuro alkoi vasta pyöräosuuteni jälkeen. Selvisin 180 km pyöräilystä hieman alle kuuden tunnin, mikä oli ihan peruspyöräilyvauhtiani  6-7 m/ s tuulessa. Juoksun alkaessa ensimmäiset sadepisarat alkoivat ripistelemään. Olin riisunut kisatopin päältä pyörällä hikoilemani puseron, jonka kyllä totesin pian virheeksi. Sateessa tulee helposti hihattomassa kylmä. Ekalla neljästä juoksukierroksesta sain hyvän juoksurytmin ja mihinkään ei sattunut. Pyöräosuuden lopuksi oli tuntunut hieman huonoa oloa, johtuen runsaasta energiageelin lipittelystäni, mutta se helpotti juostessa. Pidin juoksureitin muutoksista, koska nyt ei tarvinnut kiipeillä ” rakennustelineitä” pitkin tien ylityksiä kuten viimeksi. Mukulakiviosuuksia oli nyt mielestäni aiempaa pidemmästi, mikä teki minut varovaiseksi. Olen kompuroinut niin monesti väsyneenä kuperkeikkoja juostessa. Reitin varrella oli paljon vähemmän kannustajia kuin viimeksi, mutta vapaa-ehtoiset ansaitsivat hatunnoston jaksaessaan kannustaa hytistessään kylmästä vesisateessa. Juoksuni hidastui hyvästä fiiliksestä huolimatta ensimmäisen kierroksen jälkeen minulle niin tutuksi lyllertämiseksi. Päätin kuitenkin sinnitellä sateessa, juosten maaliin saakka, pitämättä kävelytaukoja muutoin kuin juomapisteillä. Juoksun omahuoltopussiin olin onneksi varrannut kuivan pitkähihaisen, jonka puin kolmannella kierroksella päälleni. Huonoksi onnekseni pussini oli nurmikolla sopivasti vesilätäkössä, joten kuivan pitkähihaisen sijaan sain märän pitkähihaisen, joka sekin lämmitti kivasti. Reitillä moni suomalainen moikkaili ohittaessaan, koska olin siirtänyt nimen ja kansalaisuuden paljastavan numerolapun pehvapuolelle. En siedä pitkässä kisassa mitään ylimääräisiä fyysisiä ärsykkeitä, kuten numerolapun kahinaa etupuolella, joten käännän lapun (sääntöjen mukaan etupuolella pidettäväksi) vasta ennen maaliviivaa. 

Joka kisassa yritän saada vähintäänkin yhden uuden ystävän, ja pääsin tavoitteseen tänäkin vuonna: perjantain pyörän tsekkaukseen matkatessamme tutustuin Tunisialaiseen ja Brittiläiseen kilpailijaan. Reitillä moikkasimme ja maalissakin vaihdoimme kuulumisiä, sekä purimme kisatapahtumia vielä sunnuntainakin. Yhteinen harrastus avaa monia keskustelunaiheita.Triathlonissa on tärkeää että on kisatavoitteita, jotta harjoittelu on mielekästä. Silti nautin harjoittelemisesta, tavoitteiden asettamisesta ja niihin pyrkimisestä itse kilpailua enemmän. Kilpailussa menestymisen on kuitenkin monesta tekijästä kiinni, eikä aina oma paraskaan riitä, kun muut vain ovat parempia. Jäin ennätyksestäni yli tunnin päähän, mutta nautin kisasta, toisten urheilijoiden tapaamisesta ja siitä että oma keho pystyy hyvin harjoitettuna ihmeellisiin suorituksiin. Ensi vuonna on tarkoitus tehdä Tallinnassa Ironman 70.3 puolimatka ja joulukuulle suunnittelemani Patagonman siirtyy sekin jouluun 2021. Seuraava  kisa onkin sitten ”pelkkä” maratoni Helsingissä kuukauden päästä.

maanantai 19. elokuuta 2019

Kalmar Ironman 2019

Ironman brandin kisoissa on ihan oma tunnelmansa urheilijalle. Kalmarista olin kuullut legendaarisia kommentteja, sen ollessa monen Suomalaisen suosikkikohde kisakiertueen vaihtoehdoista.

Olosuhteet olivat ihanteelliset, vedenlämpötila oli yli 18 koska neopreenisukkia ei saanut käyttää. Tarkempaa lukemaa en tullut kysyneeksi. Rullaava lähtötapa uintiin toimi todella loistavasti ja osasin arvioida oman lähtöpaikkani sopivasti 1:10 ja 1:20 puoleenväliin. Kanuunan laukaistua lähtömerkin uimarit lipuivat lähtökarsinasta kävellen tasaisena virtana ramppia pitkin mereen. Keltaiset poijut piti kiertää oikealta ja punaoranssit vasemmalta puolelta. Poijut olivat riittävän isoja ja niitä oli tarpeeksi tiheästi, jotta seuraavan kiintopisteen näki uidessa helposti. Hieno lisä oli myös kilometripoijut joista omaa etenemistä pystyi arvioimaan. Vesi oli suhteellisen kirkasta ja mukavan lämpöistä märkäpuvulla uimiseen. Tuuli oli sopivasti ulapan puoleisella pitkällä sivulla myötäsuuntaan, joten pienet mainingit auttoivat osaltaan etenemistä. Vastavirtaa en tuntenut missään vaiheessa reittiä. Tällä kertaa uimalasini pitivät täydellisesti ja uusi neneäklipsikin tuntui hyvältä. Yllätyin kuinka paljon pieniä meduusoita oli täälläkin uimavedessä. En ollut tiennyt niiden viihtyvän Itämeressäkin.
Sijoitukseni uituani 3800 m 1:10:35 oli loistavasti sarjani 9.

T1 vaihto sujui reippaasti eikä mitään haastetta pyöräilyyn lähdössä ilmennyt. Reitti oli hyvin merkattu ja kannustustakin oli kivasti vähän väliä. Tuuli puhalsi suurimman osan ajasta kilpailijoiden eduksi. Silta Öölantiin oli mukava ajaa ja vastatuuliosuutta ei pyöräilyn alun innossa edes juurikaan huomannut. Ajelin yli 30 km keskinopeudella sykkeiden pysyessä kisan pyöräosuudella sopivan maltillisina 149 lyönnissä /min mikä on alle 80 % maksimisykkeistäni. Enimmilläkään sykkeeni eivät pyörällä ylittäneet 88% maksimeista missään vaiheessa. Pyöräreitti oli yksi tasaisemmista täydenmatkan pyöräreiteistäni. Toki matka tuntui jaloissa, koska pitkiä yli kolmen tunnin pyrätreenejä on tänä kesänä tullut ajettua aika niukasti, eikä lyhyempiä kisastarttejakaan ole aiempien vuosien tavoin tullut pohjatreeniksi. Celtmanin  rankka pyöräily toki kesäkuulla oli vuoden kisaputken avannut, mutta siitä kisasta jäi eniten mieleen keskeytynyt suoritus huonon ja liian hitaan juoksukunnon takia.
Öölannin pyöräreitillä sai nauttia aidosta Ruotsalaisesta maalaisromantiikasta lannanhajuineen ja luomuvihannesten - ja perunoiden  myyntipisteineen. Vanhanaikaisia tuulimyllyjäkin oli ihasteltavana. Eniten  minua ihmetytti takaa vähän väliä ohi suhahtelevien triathlonrakettien hurja vauhti. Sellaisia kun kiisi ohitse älyttömällä vauhdilla vielä 100 kilometrin pyöräilyn jälkeenkin, eikä oma vauhtinikaan mihinkään ollut katkennut. Tai sitten nämä superpyöräilijäkaverit eivät todellakaan osaa uida lainkaan.

Pyöräaika 5:41:48 jäi puoli tuntia ennätyksestäni, mutta oli silti kolmen nopeimman täydenmatkan pyöräilyni joukossa. Olin sarjassani 19. pyörän jälkeen. Henkisesti olin kuitenkin eniten valmistautunut tämän vuoden murheenkryyniini: juoksemiseen. Maaliskuun rappusissa putoamiseni lonkkaani aiheuttaman vaurion toipuminen verotti juoksutreenit nolliin lähes kahden kuukauden ajaksi.  nyt viimeisen kuukauden aikana vasta toipuminen on sallinut lähes kivuttoman juoksemisen. Juoksun tekniikkavirheeni korjaaminen on sekin vielä vaiheessa, eikä hyvä juoksuasento pysy ironmanin väsymyksen keskellä kovinkaan pitkään. Sinnikkäästi kuitenkin lähdin hölkkäämään, ja olin päättänyt että yksi tavoite on nollata DNF- kausisaldoni juoksemalla maaliin saakka. Vauhtini oli vain avutonta lyllertämistä ja kävelin vähän väliä. Keskinopeus oli lähempänä kahdeksaa minuuttia kilometriltä. Päätin kuitenkin hymyillä varsinkin naiskilpakumppaneilleni, antaa läpsyjä reitin varrella kannustaville lapsille, ja iloita siitä että pystyin yrittämään juoksemista ilman lonkkakipua. Terveydestä osaa olla kiitollinen vasta kun sen on joltain osin ollut vaarassa menettää. Pettymys oli toki suuri kun jos jonkinnäköistä väkeä nilkutteli ohitseni heittämällä, ja ylpeys oli katkeraa nieltävää.  Suomalainen sisu kyllä maistuu kurkussa niin, että näistä tunnelmista on hyvä lepokauden jälkeen lähteä rakentamaan uutta harjotuskautta asenteella: vielä minä treenaan itseni takaisin alle 4 tunnin maratonin alituskuntoon.

Nyt juostun hölkkä/kävelyn aika 5:25:03  vei loppuajan 12:25:09 ja N45 sarjan 32. Olin sentään niukasti ikäsarjani nopeimman puolikkaan joukossa, mutta se nyt ei juuri lohduta, kun Hawaijin kisapaikka unelmakin vielä on elossa sisälläni. Totuus kuitenkin on että, sitten jos ja kun sen kisapaikan joskus ansaitsen, niin haluan olla kaikkien kolmen lajin osalta hyvässä suorituskunnossa. Siihen nyt ei parissa kuukaudessa ole juoksuni osalta realistista päästä.

Triathlonissa yksi puhuttelevimmista hetkistä on viimeinen "Heroes houriksi" nimetty tunti ennen maalin sulkeutumista illan pimeydessä. Silloin kaikki kynnellekykenevät voittajat ja muut ironmanit sekä katsojat tulevat tsemppaamaan viimeisiä maaliintulijota. Viimeinen maaliin määräajassa päässyt saa yleensä kovimmat ablodit. Minulle tuo tunti on aina, niin elävä mielikuva uskovan lopullisesta päämäärästä taivaassa. Ajattelen että sielläkin kaikki jo perille päässeet, ja omat kamppailunsa unohtaneet "Pyhät" kannustavat ja hurraavat viimeisillä voimillaan  perille kotiin hoipertelevia. Ilo ja riemu on korviahuumavaa. Jokaisen perille päässeen nimi lausutaan ja hänet tunnustetaan perheeseen kuuluvaksi. Kalmarin kisassa tämä viimeisen tunnin kokemus oli todella voimakas. Sietokyvyn äärirajoilla oleva hurraaminen, valojen välke ja torvien soitto loppui yht´äkkiä, kuin seinään kaikkien laskettua viimeiset sekunnit maalin sulkeutumiseen. Valot sammuivat ja äänet mykistyivät, ollen vain äänetöntä pimeyttä.  Maalin sulkeuduttua aika oli peruuttamattomasti loppunut.  Urheilijana haluan aina päästä maaliin, mutta Jeesukseen uskovana haluan vielä enemmän päästä kerran perille taivaaseen. Pastorina haluan elää ja toimia niin ettei iankaikkinen maali koskaan sulkeutuisi keneltäkään lopullisesti nenän edestä, vaan kaikki pääsisivät juhlimaan perheen kesken.
Ironman Kalmar ja Herous Hourin viimeistä tsemppitunnelmaa
Kiitos rakkaat kanssakilpailijat ja blogiani seuraavat tsempeistä ja myötäelämisestä kanssani.
Kiitos myös C.P.E. Productionille keski-ikäisen ja keskinkertaisen urheilijan sponsoroimisesta.
Kiitos aikuisille lapsilleni äidin pöhkön harrastuksen hiljaisesta sietämisestä.
Superkiitokset miehelleni Juhalle 30 yhteisestä vuodesta ja  tästäkin kisareissusta: heräämisistä kummallisiin aikoihin ja valvomisesta miten sattuu, pitkistä kärsivällisistä odotuksista reitin varrelta, räpsityistä kuvista, tilannetiedoista ja itseään maton sisälle säälistä kierittävän pettyneen ironmanin tunteiden sietämisestä,

perjantai 16. elokuuta 2019

Ironman Kalmar valmistautuminen

Kauden pääkisani on 17.8.2019 Ruotsin Kalmarissa kisattava Ironman triathlon. Sarjassani on noin 75 naista, joten taso tulee olemaan aika korkealla. Tärkein tavoitteeni on kuitenkin onnistua oman parhaan suorituksen tekemisessä. Muiden tekemiseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa.

Matkustimme Juhan kanssa ensin Turusta Vikingillä laivalla ja sitten ajaen asuntoautollani, saapuen torstaina Kalmariin hyvissä ajoin ennen rekisteröitymisajan päättymistä. Kävimme kuuntelemassa kisaohjeet ja tervetuloaterialla. Kisaan osallistuu yli 3000 urheilijaa lähes 60 eri maasta. Suomalaisia on edustettuna viidenneksi eniten. Muutamaan maanmieheen ja naiseen olenkin jo törmännyt.

Perjantaina seurasin lastenkisaa, joka on aina yhtä inspiroitavaa katsottavaa. Kaikilla numerolapussa ykkönen ja yleisöltä hurjat  aplodit jokaiselle ajasta riippumatta. Pienimmät ” juoksivat” maaliin vanhempiensa sylissä.

Pyörä ja varustepussit on jo tsekattu ja pasta-ateriakin sulamasssa. Blogin kirjoitus ja sitten iltapalan jälkeen rauhoittuminen huomista kisaa varten. Aamupala kutsuu 4:45 ja vaihtoalueen huoltotoimet on oltava tehtyinä ennen 6:30. Startti  on paikallista aikaa klo 7 (8:00 Suomen aikaa). Ironman tracker - aplikaatiosta kisaani voi seurata kisanumerollani 980 tai sitten ironman.com nettisivuilta. Väliaika-päivityksiä pitäisi ilmestyä heti uinnin jälkeen n klo 9:15 Suomen aikaa alkaen.
Kiitän C.P.E. Productionia tämänkin kisan sponsoroinnista.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Celtman 15.6.2019

Nukuttuani lyhyen ja jännityneenä kierityn yön asuntoautossa upealla näköalapaikalla Shieldaigin rannalla, heräsin aamupalalle 2:40. Heti laitettuani valot päälle, toimitsija tuli koputtelemaan ovelle, jotta voisimme siirtää autoamme toiseen paikkaan alueelle ajavien bussien kääntymisen tieltä. Kilpailijat lastattaisiin pian busseihin, jotka kuljettaisivat triathleetit uinnin lähtöpaikalle. Jugurttia ja banaani nassuun ja sitten rekisteröitymään, hakemaan gps-tracker ja viemään pyörää vaihtopaikalle. Vaihtopaikalla sai olla myös avustaja, ja sovimme viimeiset yksityiskohdat mieheni Juhan kanssa minun mahdollisesta riisumis- ja lämmitämistaktiikasta tullessani vedestä vaihtoon. Vaihtopussissa olisi valittavan useampi mahdollinen pyöräilytakki, sen mukaan miten kylmettyneeltä olo vaihdossa tuntuisi.

Uinnin lähtöalueella meidät kuvattiin ja saimme nauttia skottilaisesta musiikista neljän innokkaasti tunnelmaa säkkipilleillä ja rummuilla lyövän soittajan tahdittamina. Kun starttiin oli aikaa 10 minuuttia meille annettiin lupa mennä veteen. Lähes kaikki valitsivat kanssani saman taktiikan ja päätyivät odottamaan vielä rannalla. Vedenlämpö oli jotain 11 ja 13 välillä. En ollut innokas viipymään siinä kylmyydessä yhtään pakollista pitempään. Minulla oli thermoliivi märkäpuvun alla, hyvät uintisukat ja hanskat, neopreeninen uimalakki ja tavallinen kisan uimalakki. Lasit laitoin päälle vasta kuvan ottamisen jälkeen ja sitten aurinkovoiteen jossa oli myös meduusasuoja (mitä se sitten tarkoittaakaan). Kun aikaa starttiin oli minuutti, siirryin veteen kanoottien väliin, josta sumutorven soidessa lähdimme uimaan kohti 3,4 km päässä odottavaa vaihtoaluetta. Lähtöpaikalta ei ollut suoraa näköyhteyttä  rantautumisalueelle, vaan ennen sen näkemistä meidän oli kierrettävä kaksi saarta. Sain neuvon uida mahdollisimman läheltä saaria, jotta välttäisin ulapalle päin vievät virtaukset. Heti uinnin aluksi, huomasin toisen lasini vuotavan. Shokeeraavaa yhteisvaikutusta kylmän lisäksi, voimisti myös se että olin ihan unohtanut kuinka suolaisia valtamerien vedet ovatkaan. Merivesi maistuu suussa ja kirvelee silmiä hieman järvivettä tai meidän Suomenlahden ja Pohjanlahden vettä enemmän.

Uinnin rantautumisessa oli kangistunutta porukkaa 
Uidessani sain kuitenkin alkusuoran jälkeen aseteltua lasini tiiviiksi hanskojen kömpelyydestä huolimatta. Yhdellä silmällä katsellessa etäisyyksien arvioiminen on hankalaa, ja myös vedessä kelluvien meduusoiden väistely hankalempaa. Meduusat olivat todella kauniita kirkkaassa vedessä ja niitä oli reitin varrella sadoittain. Ne onneksi uivat suurelta osin sen verran syvemmällä, että osuin vain kahteen tai kolmeen hanskan suojaamalla kädelläni. Se tuntui kuin olisi tuupannut sitkeää ja pehmoista hyytelömassaa. Pian veden kangistava vaikutus alkoi turruttaa käsiä ja jalkoja. Uintitekniikkaa oli vaikeaa pitää hyvänä kun tunnottomuus eteni käsivarsiinkin. Virtauksen tunsi toisen saaren vieressä, mutta aika suoraviivaisesti pystyin uimaan. Jossain vaiheessa jaloissa alkoi tuntumaan uhkaavien kramppien merkkejä, ilmeisesti kylmyyden takia. Porukka hajosi ja levisi laajalle alueelle, ja minusta tuntui että uin viimeisten joukossa. Olin saanut vinkin suunnistaa kohti rannalla  olevaa valkoista taloa, mutta vedessä totesin valkoisia taloja olevan vaikka kuinka monta. Päättelin suuntaa kajakissa istuvista turvamiehistä, ja uin mahdollimman läheltä heitä sisäreunasta. Onneksi kylmävesitreenit ja avannossa käynnit olivat vaikuttaneet sen, että selvisin kohmettavan kylmästä uinnista itselleni ihan normaalissa 1:16 uintiajassa, joskin matkaa oli 400 m tavallista kisamittaa vähemmän.
Vaihdossa minun riisumiseen ja sulatteluun menikin sitten viitisentoista minuuttia. Itse en saanut tunnottomilla nakkisormillani mitään tehtyä, vaan olin täysin Juhan avun varassa. Lämpimät keitot sain kaadettua täristessäni maahan ja teekään ei oikein maistunut. Kylmästä tutisevan ja nihkeän märän ihmisen riisuminen ja pukeminen on aviomiehellekin aika haastava urakka. Huomasin järkytyksekseni että vaihtopussistani puuttuivat pyöräilysukat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aviomiehen hieman liian suurien urheilusukkien hätätakavarikointi. Suuri oli mieheni rakkaus, kun suostui sukkien luovuttamiseenkin. Puheenikin oli sekavaa sammallusta, kun aivotoiminta tuntui tahmealta eikä  suukaan oikein taipunut puheeksi asti. Siitä vaan sitten pyörällä sotkemaan, heti alusta saakka mäkiselle reitille.

Cattle-grid este
Tiellä olisi haasteina 202 km matkalla useita "cattle-gridien" ylityksiä, rosoista asfalttia, pari vilkasta risteystä, ylä-ja alamäkiä, tiukkoja kurveja ja tietysti ajaminen vasemmanpuoleisessa liikenteessä liikennesääntöjä ja peesikieltoa noudattaen. Eniten jännittivät rautaiset karjan tiellä kulkemisen estämiseksi pystytetyt metalliesteet, urat joihin sorkka tai jalka voi pudota, ja tietysti myös vinottain oleva pyöränrengas. Sain ohjeeksi ajaa renkaat suorassa vauhdilla niiden ylitse. Sitäkin sitten tuli harjoiteltua, ja hyvinhän se sujui, eikä rengasrikkoja onneksi tullut.

Sääennusteen mukaan luvassa oli navakkaa vastatuulta varsinkin rannan nousu-osuuksilla. Tuuli tuntuikin heti alusta saakka, ja puhalsi tietysti suurimman osan matkasta vastaisesti. Reitti oli todella kaunis ja kiva ajaa. Ihan poljettavia nousuja ja todella hauskoja mukavasti kiemurtelevia alamäkiä. Päätin säästellä jalkoja alun 100 km, jotta toiselle puolikkaalle ylämäkiin jäisi edes vähän voimaa jalkoihin. Olin pukenut pyöräilyyn sofshell takin, mutta huomasin sen olevan varsinkin ylämäissä turhan lämmin. Alamäki osuuksilla viiman vuoksi se kuitenkin tuntui tarpeellisesta. 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen varpaiden tunto alkoi palautua.

Vielä suht koht virkku ja pirteä pyöräilijä parin tunnin ajon jälkeen
Celtmanissa jokaiselta kilpailijalla edellytetään omaa huolto-autoa, ja varsinkin pyöräilyssä huollon merkitys voi olla ratkaiseva. Juomatäydennystä ja henkistä tukea sain upealta huoltotiimiltäni Juhalta, Markulta ja Marialta. Lämmittelytakin sisällä oli kiva puhaltaa hetki samalla kun juomarakkoa täytettiin, satulaa kiristettiin tai vaatetusta lisättiin tai vähennettiin. Ekan huoltokohdan ohitin iloisesti huikaten, mutta seuraaville pysähdyin helpottuneena.

Pyöräilija muutama tunti, vastatuuli, mäki ja kilometri myöhemmin
Vastatuuli ja ylämäet laittoivat jalkalihakset koville. Sadekuurot,  kova hikoilu ylämäissä ja alamäkien viimassa paleleminen verottivat nekin voimia. Jo ensimmäisen 60 km pyöräilyn jälkeen  oli aika selvää, ettei keskinopeuteni näissä olosuhteissa riittäisi sinisen paidan ja ylemmän vuoristoreitin juoksun edellyttämään vauhtiin. Tajusin silti vasta 160 km kohdalla, että minulle tulisi kiire ylipäänsä ehtiä pyörältä juoksuosuudelle ollenkaan. Ajan loppumisen mahdolisuuteen havahtuminen sai minut kyllä lisäämään pökköä pesään loppumatkaksi. Silloin onneksi jo reitti pian kääntyikin lasku ja myötätuulipainotteiseksi. Jotenkin sitä aikaa ylämäissä vain oli kulunut, eikä vastatuuli osuuden alamäissäkään pyörä tuntunut liikkuvan mihinkään. Tauoillakin hoipuin loppumatkasta jo tajunnan rajamailla uupumuksesta. Hurjan pyöräilyloppukirin jälkeen pääsin pyöräosuudelta T2-vaihtoon ja juoksuosuudelle kaksi minuuttia ennen 11 tunnin aikarajan sulkeutumista. Auto oli jätetty kauemmaksi vaihdosta ja yhtäkkiä juoksupussistani ei löytynytkään sopivaa paitaa säähän suhteutettuna. Yhtä triathlontoppia en saanut aseteltua niin että sisäliiviosuus ja toppi olisivat olleet puettavissa, ja aurinkosuojapaita olikin jo hikoiltu ja kastunut sateessa märäksi, ja vaihdettu merinovillaiseen pitkähihaiseen pyörilyn aikana. Kiskaisin sitten merinovillaisen paidan uudelleen ylleni ja sillä liikkeelle.

Minulla oli kaksi tuntia aikaa juosta 17 km alkutaival T2A tarkistuspisteelle ennen seuraavaa cutt-offia 13 tunnin kohdalla. Tasaisella ja hyvävoimaisena tuon matkan kipittäminen (tai lyllertäminen) ei olisi kohtuuton saavutus edes minunlaiseltani hitaalta juoksijalta. Reitti kuitenkin oli haastavaa ja jo tuolla ensimmäisellä juoksuosuudella nousukorkeutta tulisi yli 400m. Supporter-juoksijani Markku oli valmistautunut ja treenannut osuutensa hoitamiseksi mallikkaasti ja puhkui intoa tsempatessaan. Hänellä juoksu olis kulkenut vaikka kuinka. Läähätin ja puuskutin ja minua heikotti. Muutaman askeleen juoksun jälkeen oli selvää, että voimat eivät riitä vuoristossa juoksemiseen. Juoksu oli vaivalloista loivassa alamäessäkin, lihasten uupumuksen takia. Kova loppukiri pyörällä ja jo pitkään jatkunut fyysinen ponnistelu pakottivat kävelemään. Otin sauvat avuksi ja nöyrryin haastavan reitin edessä. Kesken en hommaa jättäisi, sikäli mikäli se minusta riippuisi. Näytti kuitenkin selvältä että juoksu/kävelyvauhtini ei riittäisi 17 km juoksua pidemmälle. Ihastelimme maisemia ja rupattelimme. Välillä yritin juosta ja toivoa että ihme tapahtuisi ja pääsisin suorittamaan koko reitin. Perässämme tulleita paria kilpailijaa jo haeskeltiin autoilla reitiltä ja meillekin tarjottiin kyytiä T2A:han. Siihen emme suostuneet. Olin päättänyt että yhtään kisaa en keskeytä, ellei ole pakko, ja niin aioin tehdä nytkin. Jos cut off-raja tulee vastaan niin tottelen toimitsijoita, mutta en muuten. Niinpä jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin.
Loppukiriäni 13 h cutt-off aikarajan jo täytyttyä

Olin päättänyt että juostessa viimeinen mailini olisi päivän nopein. Paria kilometria ennen Cut-off pistettä puimme sadevaatteet ylle sään muututtua ja pinkaisin loppukiriin. Vuoden tätä tarkoitusta varten treenaamiseni osoittautuessa riittämättömäksi, keräilin sisuni rippeet ja juoksin eteenpäin. Huolto-automme oli jo tuotu lähemmäksi meitä ja oltuamme puhelimen tavoittamattomissa toista tuntia, meitä turhaan odottaneet Juha ja Maria jo paloivat halusta lähteä syömään. T2A huoltopiste oli purettu ja ajanottolaitteet viety pois. Tylysti juoksin kuitenkin huolto-automme ohi todetakseni itse karun ja minulle musertavan uuden kokemuksen: rajojen hakemiselleni haastavien triathlonien keräilemisessä oli tullut DNF-raja vastaan. Ensimmäinen kisani ikinä, jossa en saisi tulosta vaan suorituksen keskeytymisen. En voinut jatkaa juoksu-osuutta eteenpäin.

Ajettuamme maalialueelle puffet ruokailuun, minua suututti olla tajunnan rajamailla uupuneena samoissa pöydissä juuri korkealta yläreitiltä tulleiden hyvävoimaisten ja iloisten koko reitin suorittaneiden triathleettien kanssa. Hävetti ja kiukutti. Kenelle voi olla vihainen silloin kun on pettynyt itseensä. Join runsaasti nestettä, ja yritin vähän syödäkin. Eniten vain väsytti. Paluumatkalla hotellille, nukuin jo autossa. En jaksanut edes lajitella märkiä varusteitani kuivumaan vaan menin heti nukkumaan. Yöllä kolmelta heräsin itseeni äärimmäisen pettyneenä, nälkäisenä ja häpeissäni. Kisani oli jäänyt kesken, KESKEN! Tulla nyt Skotlantiin saakka sauvakävelemään, kun olisi voinut juostakin. Söin aamupalaa, laitoin vaatteet kuivumaan (lue: haisemaan asuntoauton vessaan) ja päätin että elämä jatkuu. Sen siitä omien rajojen hakemisesta saa: joskus raja tulee vastaan ja on myönnettävä ettei pysty johonkin. Palauduttava kisasta fyysisesti ja henkisesti, surtava saamatta jäänyt kisapaita ja onnistumisen kokemus koko tiimiltä, muutettava harjoittelua ja käännettävä katse kohti seuraavaa koitosta. Kalmarin ironman kisaan on pari kuukautta aikaa, ja silloin on kauden pääskisani. Jotta voisin silloin tosissani kisata  Hawaijin MM-kisapaikasta, kykyni juosta pitkän pyöräilyn jälkeenkin olisi kehityttävä huimasti. Onneksi nyt kesälomalla opettajalla on aikaa myös treenata enemmän. Sunnuntaina en halunnut lähteä loppujuhlaan ktselemaan muiden kisapaitojen saamista, enkä halunnut kiertää veistä haavassani, kun kurjalta tuntui muutenkin. Matka-ajassamme säästyisi monta tuntia kun turha koukkaus hankalien kulkuyhteyksien taakse Torridoniin jätettiin pois. Itkin yksikseni pienet pettymysitkut ja jatkoimme lomamatkaamme Skotlannissa. Nyt olisi muiden tiimiläisteni toiveiden vuoro, Nautimme putouksista, luontopoluista, muinaisista kivistä, hyvästä kahvista, kokiksesta ja upeista golfpaikoista. Huomena aioin lohduttaa itseäni pikku shoppailuterapialla lankakaupassa ja Primarkissa, neulon sormikkaita ja kuuntelen äänikirjaa.

Kiitos sponsoreilleni C.P.E.Productionille, Tampereen yliopistolle (t-paidoista), ja muille tukijoille Signaturen Samulle vara-vanteiden lainasta (onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu), Tampereen uintikeskuksen porukoille triathlonistien yhteistreeniajoista, selän hoitamisestani Ari Sorjoselle, Pentti Mustaparralle ja Markku Veilolle (selän ongelmiin tämä kisa ei vuoksenne kaatunut), maailman parhaalle tukitiimilleni:Juhalle, Maria ja Markku Ihoselle ja kaikille lukuisille minua rohkaisseille ja puolestani rukoilleille.








perjantai 14. kesäkuuta 2019

Celtman viikon torstai ja perjantai 13. ja 14.6.

Torstaina ajelimme jo asunto-autollamme kohti Wester Rossin aluetta jossa kisa käydään. Reittimme ,ulki Loch Nessin kautta, jossa pysähdyimme tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Pysäköimme Talladaleen jossa tiimini majoittuu seuraavat kolme yötä. Minä ja Juha tosin olemme kisaa edeltävän yön Shieldaigissa lähellä uinnin starttialuetta.

Perjantaina ajoimme pyöräilyreittiä vastakkaiseen suuntaan. Kummaa kutinaa vatsanpohjassa kun näkee kuinka hurjan kapealla tiellä lauantaina on liikkeellä sekä pyöräilijät, että huolto ja tavallinen liikenne. Kapealla tiellä oli  kohtaamispaikkoja, mutta silti ison auton kanssa ajaminen ja kyydissä istuminen oli todella kuumottavaa.

Rekisteröitymisjonossa menossa varustetarkistukseen
Rekisteröityminen Torridonissa jäi viime tippaan kun olimme iloisesti ajamassa kohti Shieldaigia, kun  huomasimme virheemme. Ehdimme juuri muutamaa minuuttia ennen rekisteröinnin sulkeutumista tarkistuttamaan vuoristo-osuuden varusteemme, jotka kaikki levitettiin kassista pöydälle ja käytiin läpi. Siellä viimeiset joutuivat suorittamaan vielä hätäostoksia esim kompassin puuttumisen osalta. Saimme myös oranssin "ruumispussin" hätätilanteiden varalle. Kisa-infoa ennen ehdimme kävelemään ylemmän juoksureitin lopusta viimeiset pari kilometria. Jännä nähdä selviänkö 11 tunnin cut offista 18 km juoksun kohdalla, vuoristo-osuudelle vai tulemmeko lopun alempaa (muttei paljonkaan helpompaa) reittiä.

Kisa-info oli ymmärrettävä, joskin kaikkien yksityiskohtien kanssa se vei aika tarkkaan tunnin. Perjantana illalla majoituimme Shieldaigin eteläpuolelle lähelle uinnin starttiin vievien bussien lähtöpaikkaa. Herätys aamupalalle 2:40, rekisteröityminen uintiin ja Gps-lähettimen ja ajanottochipin nouto klo 3-4, lastautuminen bussiin kohti uinnin starttia 4:15 ja startti klo 5:00 (Suomen aikaa klo 7). Gps lähettimeni liikkuu liveseurannassa vasta n 1h 15 min startista, koska uidessa sitä ei pidetä mukana. Kisanumeroni on 181, jos haluat seurata www.cxtri.com sivuilta etenemistäni.

Kiitokset kaikille tukijoilleni tämänkin unelman mahdollistamisesta jo etukäteen: C.P.E. Productions merkittävimpänä sponsorinani, Tampereen yliopistolle kiitos edustuspaidoista, Fysiikkaani korjanneille Urheiluhieroja Ari Sorjoselle, kiropraktikko Markku Veilolle ja Pentti Mustaparralle kiitokset alaselkäni ja lonkkani toimimisesta. Kiitän jo etukäteen tiimini Juha Ranta-Ojalaa kuljettamisesta, Markku Ihosta juoksuosuuden jäniksenä toimimisesta, sekä hyvästä kisataktiikan etukäteissuunnittelusta ja Maria Ihosta suuresta henkisestä tsemppamisesta mm. pelätessäni peruutustilanteissa. Kiitos lapset Siiri, Viivi, Tuukka ja Emmi kavereineen rohkaisusta ja rukouksista joilla  minua siunaatte.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Celtman seikkailu päivät: tiistai ja keskiviikko 11.-12.6.2019

 Edinburg-Stirling- Glasgow-Fort Williams.
Lentomme Helsingistä Amsterdamin kautta Edinburghiin sujui oikein mukavasti tiistaina. Jännitin vähän saapuvatko kaikki laukkuni perille. Pyörälaukku painoi 28 kg sallitun rajan ollessa 23 kg. Jouduin siis siinä lentokentän tsekkaustiskillä purkamaan pyöränosia muihin laukkuihimme. Satula juomatelineineen matkusti Ihosten laukussa, pedaalit, meisselit, linkut ja muut irto-osat mieheni Juhan käsimatkatavaroissa, Dryrobe takin puin päälleni jne. Mukaan Signaturen liikkeestä saamani varakiekot, nostivat osaltaan myös pyörälaukun painoa.  Amsterdamssa käsimatkatavarana kulkeva reppuni vaadittiin ruumaan laitettavaksi koska lento oli buukattu täyteen. Onneksi kaikki tavarat saapuivat perille ehjinä vaikka lento oli myöhässä ja asunto-auton vuokraajakin pääsi viivytyksestä huolimatta lopulta kotiin. Juha ajoi meidät läheiseen Rathon kylään, jossa Ihoset majoittuivat Bridge Inniin ja kävimme yhdessä syömässä.
Keskiviikkona oli mukava herätä hyvin nukutun yön jälkeen autosta ja käydä hostellissa aamupalalla.  Kokosin pyörän ajovalmiiksi ja testasin pikkupolkaisulla kaiken olevan kunnossa. Kiinnitin pyörän automme perään neljän paikan telineeseen toiselle paikalle. 

Auton sisään painunut pyörätelineemme (pyörä jo pelastettu)
Ensimmäisenä pysähdyspaikkana päiväohjelmassamme oli Stirlingin linna. Kun ajoimme sinne huomasimme teiden olevan tosi kapeita ja parkkipaikkojen aivan liian pieniä suurelle autollemme. Parkkialueellakin oli vapaina vain sähköautojen paikkoja. Siinä autopaikkaa vekslatessamme tapahtui onnettomuus peruutustilanteessa. Pyöräteline osui kiviaitaan kamalalla rysäyksellä. Teline painui auton takaseinän läpi sisään ja vääntyi vinottain. Kuin ihmeen kaupalla pyöräni oli ollut juuri sillä paikalla neljästä joka säilyi vahingoittumattomana. Irrotin pyöräni turvaan ja sitten ihmettelimme auton saamia vahinkoja. Linna jäi näkemättä ja reittimme meni muutenkin uusiksi kun jouduimme ajamaan Glasgown lähellä sijaitsevaan asunto-autoliikkeen Rockin Vansin huoltokorjaamolle tarkistamaan automme turvallisuus ja ajettavuus. Sekä tietenkin maksamaan lisää vakuusmaksuja, koska olimme jo kolaroineet vakuutemme. Juhan kolarit peruuttaen vastaan eteenpäin tilasto on nyt siis 6-0. Peruutustutkastakaan ei sitten ollut tositilanteessa apua. 

Mielialani vaihtelivat alun järkytyksestä helpotukseen kun huomasin pyöräni olevan kunnossa. Sitten pelkoon aina kun iso auto oli parkkeerattava peruuttamalla. Olisin mieluummin ajanut pyörällä kuin istunut auton kyydillä pelkäämässä. Olen kuitenkin päättänyt etten anna pelon rajoittaa elämääni, vaikka onkin vaikea kun ei voi aina itse vaikuttaa ja hallita tilanteita. Söimme hyvin, koska järkytyksestä toipuu parhaiten täydellä vatsalla. Onneksi seura on hyvää ja Ihosten kanssa vastoinkäymisetkin ovat helpompia kuin yksin koettuina. Selkä on kylläkin jumissa pitkästä autossa istumisesta. Pyörä matkustaa loppumatkan sitten sisällä autossa minun vuodepaikallani, koska teline oli irroitettava jotta seinä saatiin teipattua vedenkestäväksi. Käynti pyöräliikkeessä ostamassa paikkauslitkuja renkaisiin ei osunut uudelle reitillemme, mutta onneksi Celtman-kisan huoltotiimi otti varauksia sähköpostilla vastaan, joten saan litkut paikanpäältä. Huomenna jatkamme seikkailuamme toivottavasti iloisemmissa merkeissä. 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Valmistautuminen Celtmaniin 2019

Kisattuani edellisen kerran Ahvenanmaalla viime syksynä, talvella oli pitkä harjoituskausi kesäkuun 15 järjestettävää Celtman extreme triathlonia silmälläpitäen. Treeniohjelma noudatteli suurelta osin minun tyypillistä ironman harjoitteluani: n 8-14 h /viikko. Joitakin painotuksia talvikaudella on ohjelmaan lisätty tulossa olevan kisan erityislaatuisuuden vuoksi. Koska Celtman uidaan 11-15 asteisessa vedessä, olen uinut avannossa tavallista enemmän. Uimisella tarkotan lähinnä säännöllistä 2-4 kertaan viikossa tapahtuvaa dippaamista avantoon. Tarkoituksena on ollut kehittää ihonalaista ruskean rasvan kerrosta, jotta tarkeneminen  yli tunnin uinnissa olisi parempaa. Hankin myös märkäpuvun alle thermoliivin ja lämpimän vaatteidenvaihtotakin lämmittelyä varten.

Toisena erikoisuutena harjoitteluun lisäsin juoksutreenejä painoliivin kanssa. Tämä siksi koska juoksuosuudella on kannettava tietty määrä pakollisia varusteita ja mm omat juomat repussa. Myös mäkijuoksuja olen tehnyt sekä ylös- että alaspäin kohtuullisesti.
Olen selvinnyt kymmenvuotisen triathlonharjoitteluni aikana todella vähillä loukkaantumisilla. Yksi kantapään rasvapatjan ohentuma kiusasi pari kuukautta kaksi vuotta sitten, mutta muuten olen selvinnyt vähällä. Maaliskuuhun saakka. Silloin loukkaannuin keskellä yötä: kuuro koiravanhuksemme raapi nahkasohvaa niin innokkaasti että heräsin siihen. Koska Biblelle on turha huutaa komentoja, laskeuduin katonrajassa olevalta nukkumaparveltani tarkoituksena hiljentää koira. Astuin mielestäni alimmalta rappuselta maahan, mutta unenpöpperössä ja ilmeisen kuiikuisena herätyksestä, tajusin vasta ilmalennon aikana astuneeni tyhjyyteen paljon ylempää. Vasen takareisiketju venähti alastulossa aika mallikkaasti ja lonkka sekä SI-nivel oireilivat toukokuulle saakka tapahtuneen johdosta. Jouduin pitämään juoksutaukoa, jotta toipuminen etenisi. Onneksi triathlonissa voi treenata pyörällä ja uiden, eikä peruskunto päässyt laskemaan. Juoksutauon myötä kuitenkin talven painoliivitreenit ja mäkitreenit valuivat hukkaan. Nyt pystyn juoksemaan nopeita sprinttejä lukuunottamatta jo kivuttomasti. Sinänsä huvittavaa että onnistuu treenaamaan tehokkaasti vuosia ilman loukkaantumisia ja sitten telookin itsensä kotona keskellä yötä.

Sauvatreeniä Mustavuoressa. Kuva Markku Ihonen
Tällä viikolla olen tehnyt vielä mm mäkitreenin Mustavuoren rinteillä kisan huoltotiimiini kuuluvan ja kanssani Celtmanin juoksu-osuudella taivaltavan Ihosen Markun kanssa. Testasimme sauvoja, joita en ole ennen triathlonkisassa käyttänyt. Niistä oli kyllä sekä jyrkissä nousuissa että laskuissa kovasti hyötyä. Olen aikamoinen kompuroija maastossa. (Viime vuoden Karhunkierros Nutsissa kaaduin useamman kerran ihan vain varpaiden tökätessä maahan) Ihmeen monta muutakin tallaajaa Mustavuoren rinteillä oli helteestä huolimatta liikkeellä.

Miten vahalta voikaan uimalakissa näyttää?
Huoltotiimini auton kuljettajana toimivan  Juha mieheni kanssa, teimme myös T1 vaihtoharjoituksen. Minä uin ensin kaikissa varusteissa: Märkäpuku, thermoliivi, neopreeni uimalakki, hanskat ja sukat, uimalasit ja nenälipsi. Uinnin jälkeen Juha harjoitteli minun riisumistani, siltä varalta jos olen kisassa niin jäässä etten saa itse riisuttua itseäni. Huvittavinta treenissä oli se että vaikka Näsijärven vesi oli vain 15 asteista, ilma oli lähes 30 astettä. Ihmiset naureskelivat kun hikoilin rannalla pukiessani ennen treeniä kaikki varusteet päälle. Näyttihän se toki hellepäivänä hieman ylimitoitetulta. Löysin jopa aurinkorasvaa jossa on meduusasuoja mukana. Kerran olen törmännyt Etelä Afrikassa meduusaan, mutta nyt on sitten oikeanlainen suojarasvakin kisaa varten hankittuna.

Kisapyörälläni en ole juurikaan ajanut ulkona, vaan olen treenannut sisällä trainerillä Sufferfestin treenivideoiden kanssa ja ulkona maastopyörällä tai painavammalla alumiini-maantiepyörällä. Yhden kolmenkympin testilenkon tein tällä viikolla, ja kyllähän se Cervelo kevyeltä tuntuu maaastopyörän jälkeen.

Lennämme neljän hengen tiiminä: Minä ja Juha, sekä Ihosen Markku ja Maria jo tiistaina Skotlantiin. Vuokraamme asuntoauton ja ehdimme tutustua reittiin hieman etukäteen ennen lauantain kisaa. Markku sai myös Tampereen yliopiston sponsoriksemme C.P.E.Productionsin lisäksi. Edustamme sitten yliopiston paidat päällä Suomea ja Tamperetta 245 km kisan aikana.

Kisaa voinee seurata lauantaina 15.6. www.cxtri.com sivuilta. Kisanumeroani en vielä tiedä, mutta tarkoitus olisi kirjoittaa blogia lähes päivittäin näin kisan lähestyessä.