Celtman 15.6.2019

Nukuttuani lyhyen ja jännityneenä kierityn yön asuntoautossa upealla näköalapaikalla Shieldaigin rannalla, heräsin aamupalalle 2:40. Heti laitettuani valot päälle, toimitsija tuli koputtelemaan ovelle, jotta voisimme siirtää autoamme toiseen paikkaan alueelle ajavien bussien kääntymisen tieltä. Kilpailijat lastattaisiin pian busseihin, jotka kuljettaisivat triathleetit uinnin lähtöpaikalle. Jugurttia ja banaani nassuun ja sitten rekisteröitymään, hakemaan gps-tracker ja viemään pyörää vaihtopaikalle. Vaihtopaikalla sai olla myös avustaja, ja sovimme viimeiset yksityiskohdat mieheni Juhan kanssa minun mahdollisesta riisumis- ja lämmitämistaktiikasta tullessani vedestä vaihtoon. Vaihtopussissa olisi valittavan useampi mahdollinen pyöräilytakki, sen mukaan miten kylmettyneeltä olo vaihdossa tuntuisi.

Uinnin lähtöalueella meidät kuvattiin ja saimme nauttia skottilaisesta musiikista neljän innokkaasti tunnelmaa säkkipilleillä ja rummuilla lyövän soittajan tahdittamina. Kun starttiin oli aikaa 10 minuuttia meille annettiin lupa mennä veteen. Lähes kaikki valitsivat kanssani saman taktiikan ja päätyivät odottamaan vielä rannalla. Vedenlämpö oli jotain 11 ja 13 välillä. En ollut innokas viipymään siinä kylmyydessä yhtään pakollista pitempään. Minulla oli thermoliivi märkäpuvun alla, hyvät uintisukat ja hanskat, neopreeninen uimalakki ja tavallinen kisan uimalakki. Lasit laitoin päälle vasta kuvan ottamisen jälkeen ja sitten aurinkovoiteen jossa oli myös meduusasuoja (mitä se sitten tarkoittaakaan). Kun aikaa starttiin oli minuutti, siirryin veteen kanoottien väliin, josta sumutorven soidessa lähdimme uimaan kohti 3,4 km päässä odottavaa vaihtoaluetta. Lähtöpaikalta ei ollut suoraa näköyhteyttä  rantautumisalueelle, vaan ennen sen näkemistä meidän oli kierrettävä kaksi saarta. Sain neuvon uida mahdollisimman läheltä saaria, jotta välttäisin ulapalle päin vievät virtaukset. Heti uinnin aluksi, huomasin toisen lasini vuotavan. Shokeeraavaa yhteisvaikutusta kylmän lisäksi, voimisti myös se että olin ihan unohtanut kuinka suolaisia valtamerien vedet ovatkaan. Merivesi maistuu suussa ja kirvelee silmiä hieman järvivettä tai meidän Suomenlahden ja Pohjanlahden vettä enemmän.

Uinnin rantautumisessa oli kangistunutta porukkaa 

Uidessani sain kuitenkin alkusuoran jälkeen aseteltua lasini tiiviiksi hanskojen kömpelyydestä huolimatta. Yhdellä silmällä katsellessa etäisyyksien arvioiminen on hankalaa, ja myös vedessä kelluvien meduusoiden väistely hankalempaa. Meduusat olivat todella kauniita kirkkaassa vedessä ja niitä oli reitin varrella sadoittain. Ne onneksi uivat suurelta osin sen verran syvemmällä, että osuin vain kahteen tai kolmeen hanskan suojaamalla kädelläni. Se tuntui kuin olisi tuupannut sitkeää ja pehmoista hyytelömassaa. Pian veden kangistava vaikutus alkoi turruttaa käsiä ja jalkoja. Uintitekniikkaa oli vaikeaa pitää hyvänä kun tunnottomuus eteni käsivarsiinkin. Virtauksen tunsi toisen saaren vieressä, mutta aika suoraviivaisesti pystyin uimaan. Jossain vaiheessa jaloissa alkoi tuntumaan uhkaavien kramppien merkkejä, ilmeisesti kylmyyden takia. Porukka hajosi ja levisi laajalle alueelle, ja minusta tuntui että uin viimeisten joukossa. Olin saanut vinkin suunnistaa kohti rannalla  olevaa valkoista taloa, mutta vedessä totesin valkoisia taloja olevan vaikka kuinka monta. Päättelin suuntaa kajakissa istuvista turvamiehistä, ja uin mahdollimman läheltä heitä sisäreunasta. Onneksi kylmävesitreenit ja avannossa käynnit olivat vaikuttaneet sen, että selvisin kohmettavan kylmästä uinnista itselleni ihan normaalissa 1:16 uintiajassa, joskin matkaa oli 400 m tavallista kisamittaa vähemmän.
Vaihdossa minun riisumiseen ja sulatteluun menikin sitten viitisentoista minuuttia. Itse en saanut tunnottomilla nakkisormillani mitään tehtyä, vaan olin täysin Juhan avun varassa. Lämpimät keitot sain kaadettua täristessäni maahan ja teekään ei oikein maistunut. Kylmästä tutisevan ja nihkeän märän ihmisen riisuminen ja pukeminen on aviomiehellekin aika haastava urakka. Huomasin järkytyksekseni että vaihtopussistani puuttuivat pyöräilysukat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aviomiehen hieman liian suurien urheilusukkien hätätakavarikointi. Suuri oli mieheni rakkaus, kun suostui sukkien luovuttamiseenkin. Puheenikin oli sekavaa sammallusta, kun aivotoiminta tuntui tahmealta eikä  suukaan oikein taipunut puheeksi asti. Siitä vaan sitten pyörällä sotkemaan, heti alusta saakka mäkiselle reitille.

Cattle-grid este

Tiellä olisi haasteina 202 km matkalla useita "cattle-gridien" ylityksiä, rosoista asfalttia, pari vilkasta risteystä, ylä-ja alamäkiä, tiukkoja kurveja ja tietysti ajaminen vasemmanpuoleisessa liikenteessä liikennesääntöjä ja peesikieltoa noudattaen. Eniten jännittivät rautaiset karjan tiellä kulkemisen estämiseksi pystytetyt metalliesteet, urat joihin sorkka tai jalka voi pudota, ja tietysti myös vinottain oleva pyöränrengas. Sain ohjeeksi ajaa renkaat suorassa vauhdilla niiden ylitse. Sitäkin sitten tuli harjoiteltua, ja hyvinhän se sujui, eikä rengasrikkoja onneksi tullut.

Sääennusteen mukaan luvassa oli navakkaa vastatuulta varsinkin rannan nousu-osuuksilla. Tuuli tuntuikin heti alusta saakka, ja puhalsi tietysti suurimman osan matkasta vastaisesti. Reitti oli todella kaunis ja kiva ajaa. Ihan poljettavia nousuja ja todella hauskoja mukavasti kiemurtelevia alamäkiä. Päätin säästellä jalkoja alun 100 km, jotta toiselle puolikkaalle ylämäkiin jäisi edes vähän voimaa jalkoihin. Olin pukenut pyöräilyyn sofshell takin, mutta huomasin sen olevan varsinkin ylämäissä turhan lämmin. Alamäki osuuksilla viiman vuoksi se kuitenkin tuntui tarpeellisesta. 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen varpaiden tunto alkoi palautua.

Vielä suht koht virkku ja pirteä pyöräilijä parin tunnin ajon jälkeen

Celtmanissa jokaiselta kilpailijalla edellytetään omaa huolto-autoa, ja varsinkin pyöräilyssä huollon merkitys voi olla ratkaiseva. Juomatäydennystä ja henkistä tukea sain upealta huoltotiimiltäni Juhalta, Markulta ja Marialta. Lämmittelytakin sisällä oli kiva puhaltaa hetki samalla kun juomarakkoa täytettiin, satulaa kiristettiin tai vaatetusta lisättiin tai vähennettiin. Ekan huoltokohdan ohitin iloisesti huikaten, mutta seuraaville pysähdyin helpottuneena.

Pyöräilija muutama tunti, vastatuuli, mäki ja kilometri myöhemmin

Vastatuuli ja ylämäet laittoivat jalkalihakset koville. Sadekuurot,  kova hikoilu ylämäissä ja alamäkien viimassa paleleminen verottivat nekin voimia. Jo ensimmäisen 60 km pyöräilyn jälkeen  oli aika selvää, ettei keskinopeuteni näissä olosuhteissa riittäisi sinisen paidan ja ylemmän vuoristoreitin juoksun edellyttämään vauhtiin. Tajusin silti vasta 160 km kohdalla, että minulle tulisi kiire ylipäänsä ehtiä pyörältä juoksuosuudelle ollenkaan. Ajan loppumisen mahdolisuuteen havahtuminen sai minut kyllä lisäämään pökköä pesään loppumatkaksi. Silloin onneksi jo reitti pian kääntyikin lasku ja myötätuulipainotteiseksi. Jotenkin sitä aikaa ylämäissä vain oli kulunut, eikä vastatuuli osuuden alamäissäkään pyörä tuntunut liikkuvan mihinkään. Tauoillakin hoipuin loppumatkasta jo tajunnan rajamailla uupumuksesta. Hurjan pyöräilyloppukirin jälkeen pääsin pyöräosuudelta T2-vaihtoon ja juoksuosuudelle kaksi minuuttia ennen 11 tunnin aikarajan sulkeutumista. Auto oli jätetty kauemmaksi vaihdosta ja yhtäkkiä juoksupussistani ei löytynytkään sopivaa paitaa säähän suhteutettuna. Yhtä triathlontoppia en saanut aseteltua niin että sisäliiviosuus ja toppi olisivat olleet puettavissa, ja aurinkosuojapaita olikin jo hikoiltu ja kastunut sateessa märäksi, ja vaihdettu merinovillaiseen pitkähihaiseen pyörilyn aikana. Kiskaisin sitten merinovillaisen paidan uudelleen ylleni ja sillä liikkeelle.

Minulla oli kaksi tuntia aikaa juosta 17 km alkutaival T2A tarkistuspisteelle ennen seuraavaa cutt-offia 13 tunnin kohdalla. Tasaisella ja hyvävoimaisena tuon matkan kipittäminen (tai lyllertäminen) ei olisi kohtuuton saavutus edes minunlaiseltani hitaalta juoksijalta. Reitti kuitenkin oli haastavaa ja jo tuolla ensimmäisellä juoksuosuudella nousukorkeutta tulisi yli 400m. Supporter-juoksijani Markku oli valmistautunut ja treenannut osuutensa hoitamiseksi mallikkaasti ja puhkui intoa tsempatessaan. Hänellä juoksu olis kulkenut vaikka kuinka. Läähätin ja puuskutin ja minua heikotti. Muutaman askeleen juoksun jälkeen oli selvää, että voimat eivät riitä vuoristossa juoksemiseen. Juoksu oli vaivalloista loivassa alamäessäkin, lihasten uupumuksen takia. Kova loppukiri pyörällä ja jo pitkään jatkunut fyysinen ponnistelu pakottivat kävelemään. Otin sauvat avuksi ja nöyrryin haastavan reitin edessä. Kesken en hommaa jättäisi, sikäli mikäli se minusta riippuisi. Näytti kuitenkin selvältä että juoksu/kävelyvauhtini ei riittäisi 17 km juoksua pidemmälle. Ihastelimme maisemia ja rupattelimme. Välillä yritin juosta ja toivoa että ihme tapahtuisi ja pääsisin suorittamaan koko reitin. Perässämme tulleita paria kilpailijaa jo haeskeltiin autoilla reitiltä ja meillekin tarjottiin kyytiä T2A:han. Siihen emme suostuneet. Olin päättänyt että yhtään kisaa en keskeytä, ellei ole pakko, ja niin aioin tehdä nytkin. Jos cut off-raja tulee vastaan niin tottelen toimitsijoita, mutta en muuten. Niinpä jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin.

Loppukiriäni 13 h cutt-off aikarajan jo täytyttyä

Olin päättänyt että juostessa viimeinen mailini olisi päivän nopein. Paria kilometria ennen Cut-off pistettä puimme sadevaatteet ylle sään muututtua ja pinkaisin loppukiriin. Vuoden tätä tarkoitusta varten treenaamiseni osoittautuessa riittämättömäksi, keräilin sisuni rippeet ja juoksin eteenpäin. Huolto-automme oli jo tuotu lähemmäksi meitä ja oltuamme puhelimen tavoittamattomissa toista tuntia, meitä turhaan odottaneet Juha ja Maria jo paloivat halusta lähteä syömään. T2A huoltopiste oli purettu ja ajanottolaitteet viety pois. Tylysti juoksin kuitenkin huolto-automme ohi todetakseni itse karun ja minulle musertavan uuden kokemuksen: rajojen hakemiselleni haastavien triathlonien keräilemisessä oli tullut DNF-raja vastaan. Ensimmäinen kisani ikinä, jossa en saisi tulosta vaan suorituksen keskeytymisen. En voinut jatkaa juoksu-osuutta eteenpäin.

Ajettuamme maalialueelle puffet ruokailuun, minua suututti olla tajunnan rajamailla uupuneena samoissa pöydissä juuri korkealta yläreitiltä tulleiden hyvävoimaisten ja iloisten koko reitin suorittaneiden triathleettien kanssa. Hävetti ja kiukutti. Kenelle voi olla vihainen silloin kun on pettynyt itseensä. Join runsaasti nestettä, ja yritin vähän syödäkin. Eniten vain väsytti. Paluumatkalla hotellille, nukuin jo autossa. En jaksanut edes lajitella märkiä varusteitani kuivumaan vaan menin heti nukkumaan. Yöllä kolmelta heräsin itseeni äärimmäisen pettyneenä, nälkäisenä ja häpeissäni. Kisani oli jäänyt kesken, KESKEN! Tulla nyt Skotlantiin saakka sauvakävelemään, kun olisi voinut juostakin. Söin aamupalaa, laitoin vaatteet kuivumaan (lue: haisemaan asuntoauton vessaan) ja päätin että elämä jatkuu. Sen siitä omien rajojen hakemisesta saa: joskus raja tulee vastaan ja on myönnettävä ettei pysty johonkin. Palauduttava kisasta fyysisesti ja henkisesti, surtava saamatta jäänyt kisapaita ja onnistumisen kokemus koko tiimiltä, muutettava harjoittelua ja käännettävä katse kohti seuraavaa koitosta. Kalmarin ironman kisaan on pari kuukautta aikaa, ja silloin on kauden pääskisani. Jotta voisin silloin tosissani kisata  Hawaijin MM-kisapaikasta, kykyni juosta pitkän pyöräilyn jälkeenkin olisi kehityttävä huimasti. Onneksi nyt kesälomalla opettajalla on aikaa myös treenata enemmän. Sunnuntaina en halunnut lähteä loppujuhlaan ktselemaan muiden kisapaitojen saamista, enkä halunnut kiertää veistä haavassani, kun kurjalta tuntui muutenkin. Matka-ajassamme säästyisi monta tuntia kun turha koukkaus hankalien kulkuyhteyksien taakse Torridoniin jätettiin pois. Itkin yksikseni pienet pettymysitkut ja jatkoimme lomamatkaamme Skotlannissa. Nyt olisi muiden tiimiläisteni toiveiden vuoro, Nautimme putouksista, luontopoluista, muinaisista kivistä, hyvästä kahvista, kokiksesta ja upeista golfpaikoista. Huomena aioin lohduttaa itseäni pikku shoppailuterapialla lankakaupassa ja Primarkissa, neulon sormikkaita ja kuuntelen äänikirjaa.

Kiitos sponsoreilleni C.P.E.Productionille, Tampereen yliopistolle (t-paidoista), ja muille tukijoille Signaturen Samulle vara-vanteiden lainasta (onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu), Tampereen uintikeskuksen porukoille triathlonistien yhteistreeniajoista, selän hoitamisestani Ari Sorjoselle, Pentti Mustaparralle ja Markku Veilolle (selän ongelmiin tämä kisa ei vuoksenne kaatunut), maailman parhaalle tukitiimilleni:Juhalle, Maria ja Markku Ihoselle ja kaikille lukuisille minua rohkaisseille ja puolestani rukoilleille.