Almere-Amsterdam Challenge long distance European championchip 13.9.2014

Syksyn pääkisaani Almere-Amsterdamin pitkän matkan Euroopanmestaruus-triathloniin valmistautumiseni sujui ilman turhia paineita. Olin keskittynyt juoksun kohentamiseen tehden erityisesti pitkiä yli 30 kilometrin lenkkejä. Matkustin kisapaikalle yksin ja varaten kisamatkaan vain perjantai aamusta sunnuntai-iltaan kestävän pidennetyn viikonlopun. Töistä vapaata vain neljä tuntia, ja mikäpä siinä kun kisa kerran on näinkin lähellä. Sain varattua Tampereelta lähtevät lennot. Schipolin lentokentältä matkustin junalla Almereen. Raahasin uutterasti pyörälaukun ja matkalaukun hotellille ja sain samalla yleissilmyksen kaupungista. Hienoa arkkitehtuuria panin ainakin merkille, ja kaupoissa halvat hinnat. Sain heti rautatieasemalla bongattua myös paikallisen Primarkin, johon olin suunnitellut käyttäväni tuliaisvarat ja syksyn vaatehankintabudjettini.

Apollo hotelli oli ihan lähtöalueen tuntumassa, mikä tarjosi minulle harvinaista luksusta. Yleensä bongaan halvan ja silti jossain riittävän lyhyellä etäisyydellä olevan hotellin, mutta nyt päätin sijoittaa omaan mukavuuteeni varaamalla kisa-aluetta lähimmän hotellin. Kun tulin alueelle, käynnissä oli parhaillaan lasten triathlonkisa. Sijoitin heti High5 myyntikojulla 3 euroa viralliseen kisapulloon, jota saisi täyttää viikonlopun ajan rajattomasti. Käytinkin tarjousta rahan edestä hyväkseni, sekä tankkaamiseen että palautumiseen. Tutustuin hyvin kojun myyjiin kun täytin pulloani varmaan alun toistakymmentä kertaa.

Ihmettelin kun rekisteröinti jonossa ei ollut kuin muutama hassu jonottaja tullessani  siihen. Tajusin pian kaikkien olevan kisa-infossa, jonka siis missasin. Onneksi illalla pidettiin ”back-up info” ensimmäisen menettäneille. Kisakuortani ei löytynyt oikealta paikaltaan, ja ehdin jo pelästyä siirtyessäni ”erityistapausten”-jonoon. Näinköhän tänäkin vuonna olisi EM-kisa oikeudessani jotain epäselvää. Viime vuonna Ranskassa, jännitin loppuun saakka saanko kisaoikeuden minulta unohtuneen Triathlonliiton virallisen oikeudenvahvistuksen puuttuessa kuukautta ennen kisaa. Ongelma ratkesi silloin, ja niin nytkin. Kyseessä olikin iloinen yllätys. Olin saanut mailin jossa minulle oli luvattu palkinto jonka, joka 10. kisaan ilmoittautunut nainen saa. Ihmettelin keväällä, kun mitään lähetystä ei postissa kuulunutkaan. Kisakuoreni kummallinen sijainti johtuikin vain minua odottamassa olevasta pinkistä pussukasta, johon oli kerätty niinkin naisellisia varusteita kuin, valko-punainen challenge-pipo, kisalippis, hiustenhoitotuotenäytteitä, juomapullo, avaimenperä ja muutama tarra. Tuntui kivalta että naisurheilijoita tsempataan tässä miehisessä lajissa. Asenteen soisi tarttuvan miestriathleetteihin varsinkin uinti-osuudelle. Yleensä niin mahtavasti toisiaan kannustavat ja reitin varrella tsemppaavat urheilijat taantuvat uidessa toisiaan potkiviksi ja hakkaaviksi, ja tarvittaessa vaikka yli-päältäuiviksi pedoiksi. Luulisi miesten oppivan katsomaan minkävärisellä uimalakilla varustettuja kilpakumppaneita kannattaisi uinnissa torpata sivuun, jos niin on pakko tehdä. Tai sitten miesten suuntavaisto jotenkin sekoaa vedessä, kun uivat niin usein siksakkia meitä naisia päin. Tämä näin yleishuomiona kisasta kuin kisasta missä on naisten ja miesten yhteislähtö.

Etukäteissuunnitelmani kisataktiikaksi oli tehdä uusi ennätys. Kuntoni on aina parhaimmillaan syksyn kisoissa, ja nyt alla oli hyvin kestävyysharjoittelua. Uinnit olivat tosin jääneet vähän niukoiksi, kun seuravuorojen ajoiksi oli sattunut kaikenlaista uuta menoa, eikä ”ryhävalasuinnit” normaaleilla halliradoilla olleet minua kiehtoneet. (Jostain syystä, aina minun kanssani yhtä aikaa nopeiden kuntouimarien radalle, osuu joku maailman leveintä rintauintia potkiva mummeli, joka on omasta mielestään nopea, mutta täysin mahdoton turvallisesti ohitettavaksi. Tästä nimitys ”ryhävalasuinti”). Samoin pari tärkeää pitkää pyöräilyä olin joutunut jättämään tekemättä ensin flunssan, ja sitten leirikoulun takia.

Vaihtoalueiden valmistelut sujuivat helposti. Sijoittelu oli kompakti ja selkeä, kaikki tapahtuisi samassa paikassa. Eliitti starttasi lauantaina klo 7:00 ja me ikäkausiurheilijat kymmenen minuuttia sen jälkeen. Uinnin startti tuntui Lanzaroten jälkeen väljältä. On eri asia startata 500 kuin 1500 seurassa. (Luvut sinnepäin) Siitä huolimatta Hollannistakin löytyi sekopäisiä miesuimareita. Kummallisin tilanne oli jossain ekan uintikierroksen keskellä, kun pari minuuttia koko ajan varpaitani sohinut uimari lopulta ui pahki ja tuuppasi minua kahdella kädellä takapuolesta eteenpäin. En tiedä olisiko siitä pitänyt loukkaantua vai kiittää avusta. Uidessa on vaikea arvioida omaa vauhtia, eikä aikaa kellon vilkuiluun kannata käyttää. Järvi oli puhdas, joskin vesikasveja sai pyyhkiä ja irrotella muutaman kerran kasvoilta. Kaksi uintikierrosta sujui helposti ja oli kiva kun ei tarvinnut tehdä hyppystarttia ponttoonilta, eikä käydä kierrosten välillä rannalla. Pidän kyllä pää edellä hyppäämisestä, mutta en ole löytänyt toistaiseksi maailmasta kuin yhdenmerkkiset uimalasit, jotka eivät vuoda, ilmeisesti pahasti toispuoleisilla kasvoillani. Ja nekään lasit eivät pidä, jos hyppään pää edellä. Paitsi tietenkin, jos laitan ne niin tiukalle, että kannan vielä seuraavalla viikollakin uinnin jälkeen mustia pandasilmiä. Maailman ainoissa toimivissa uimalaseissani on sekin ongelma, että ne ovat jo kohta kolme vuotta vanhat ja pelkään niiden eräänä kauniina päivänä hajoavan. Olen hankkinut  varmaan kymmenet erimerkkiset uimalasit, jotka kaupassa tuntuvat toimivilta, mutta altaassa taas totutusti vuotavat ainakin toisen silmän osalta. Paras hankinta oli 50 € hienot sateenkaarisävylasit, jollaisia testasin ensin seurakaverilta. Niiden toimiessa tilasin itselleni samanlaiset, mutta vain todetakseni että omistani toinen linssi vuotaa totutusti. Mikä harmittavinta en näe ainoista toimivista laseistani niiden merkkiä. Mutta onneksi luottolasini vielä ovat hengissä. Kun aika niistä jättää, suuntaan urheiluliikkeeseen pesusaavin kanssa, ja teen testauksen pää vadissa huljutellen sivulta sivulle. Onhan se todettava uusien virheostosten välttämiseksi, vuotaako toinen linssi vai ei. Vai ottaisikohan plastiikkakirurgi potilaakseen triathlonistin, joka haluaisi korjauttaa naamansa niin että normaalit uimalasit pitäisivät. Näitä pohtiessa, uintiosuus olikin ohitse lähes huomaamatta, ja yllätyin iloisesti kellottaessani uuden osuusennätyksen 1:07. 

Vaihtokin sujui kerrankin loogisesti ja turhia säheltämättä. Puin irtohihat, kun sää näytti hieman viileätä, ja pitkällä ranta-osuudella saattaisi tuulla. Päätös oli viisas, tuuli osoittautui kovaksi, ja oli tietysti rannalla suoraan vastainen. Myötätuuli osuudet olivat suojaisemmalla alueella, joten niistä saatu hyöty jäi vähäiseksi.  Lähdin totutusti reipasta vauhtia, ja ihastelin kovia keskinopeuksiani. Kunnes rantaviiva vastatuulineen avautui, ja sain ensimmäisellä 40 kilometrillä jalkani hapotettua ihan tukkoon. Tajusin arvioineeni tasamaareitin täysin väärin. Olin ajatellut Lanzaroten vuoristoreitin jälkeen olevan lastenleikkiä päästellä koko 180 km pelkällä tasamaalla. Reitillä ei ollut ainuttakaan palautustaukoa suovaa alamäkeä, ja 30 km yhtäjaksoinen vastatuuliosuus jouduttiin ajamaan kaksi kertaa. Keskinopeus putosi osuudella 23 km tunnissa, mikä tuntui etanavauhdilta. Yritin roikkua 12 metrin peesikieltoalueen jälkeen jäävässä tuulensuojassa, mutta se osoittautui todella vaikeaksi. Joissakin kisoissa oleva 10 m kieltoalue, tarjoaa heti sen jälkeen vielä suojaa, josta on hyötyä perässä ajavalle. Mutta 12metriä sisältää vaaran, että ajautuu liian lähelle edellä ajavaa, tai sitten jää tylysti kyydistä. Olin päättänyt että viime vuoden Vichyn kisassa saamani penaltyn jälkeen, en sakkoja itselleni hanki. Sain kuitenkin valvojalta huomautuksen että välini edellä ajavaan ei ole ihan 12 metriä. Sen jälkeen totesin että ajaisin oman kisan, vaikkakin etanavauhdilla. Onneksi valvoja näki että tarkoitukseni ei ollut peesata, vaan 12 metrin arvioiminen liikkeessä on aika hankalaa. Tajusin jo ennen pyöräosuuden puoltaväliä, että ei olisi ennätyskisaa luvassa, niin ratkaiseva on pyöräosuuden aika, kokonaisuuden kannalta. En muista olenko koskaan polkenut kuutta tuntia, pyörittäen tauotta, ja saamatta yhtään kertaa edes syytä nousta polkemaan seisaaltaan putkelta.

Selvisin kuitenkin pyöräilystä, ja vauhdin hiljentäminen toisella 90 km kierroksella, auttoi hieman jalkojen palautumista. Olin niin onnellinen että rengasrikkoja ei tässä kisassa tapahtunut, vaikka 6:11:58 osuusaika ei ollutkaan kovin kummoinen saavutus. Selvisin toisestakin vaihdosta ilman kommelluksia. Jalat tuntuivat kyllä aika jäykiltä, ja maratonin ensimmäiset pari kilometriä tuntuivat ja varmasti näyttivätkin melkoiselta köpöttelyltä. Reitti kiersi tunnelmallisesti samaa järveä, jota oltiin jo uitu ympäri kahdesti, nyt juosten kuusi kertaa. Juomapisteitä oli alle kahden kilometrin välein, ja tuntui että juomapiste oli joka nurkan takana. En muista olleeni ikinä kisassa, jossa huolto olisi ollut näin tiheässä. Se oli suuri etu urheilijalle, mutta toisaalta myös houkutus pysähtyä tai hiljentää joka taukopaikalla. Juoksureitti oli tasainen ja pidin siitä kovasti. Huomasin että pitkät treenilenkit olivat kantaneet satoa, ja vauhtini pysyi suhteellisen tasaisena koko ajan. Onnistuin tekemään uuden triathlon maratonennätykseni 4:23:31, joskin vielä ollaan kaukana 3:37 ennätyksestäni pelkällä maratonilla.  Kilpakumppanien kierrosten määrän arvioiminen oli vaikeaa, koska mitään merkkirannekkeita ei lisätty kierrosten vaihtuessa. Osallistumiskuoressa oli kyllä kuusi kireää kuminauhaa, jotka halutessaan sai laittaa toisessa vaihdossa ranteeseensa, ja sitten riisua yhden joka kierroksella. En nähnyt rannekkeita kenelläkään, koska ne olivat niin kireät, että oma ranteenikin meinasi hirttyä, kun niitä hetken kokeilin edellisenä iltana. En siis tiennyt yhtään sijoitustani, enkä muiden naistriathleettien sarjoja. Niinpä en reagoinut mitenkään, kun viimeisellä kierroksella tulin yhden naisen ohittamaksi. Maalissa minulle selvisi, että olin hävinnyt pronssimitalin kolmella minuutilla ruotsalaiselle kilpasiskolleni. Neljäs sija on aina se harmittavin sijoitus.

Kokonaisuudessaan olin suoritukseeni tyytyväinen: ennätykset uinnissa ja juoksussa ja kokonaisaika 11:52:36 kaikkien aikojen kolmanneksi nopein pitkä triathlonini. 

Palautuminen sujui nopeasti; kävelin portaita iloisesti jo seuraavana päivänä, mikä ei aina ole niin pian mahdollista. Tuntuu että tankissa olisi vielä energiaa vetää yksi pitkä Ironman karsintakisa vielä tänä syksynä. Barcelonaan olisi kolme viikkoa aikaa. Tarvitsisin vain rohkeutta ja päättäväisyyttä ja sopivia suhteita kerätäkseni itselleni sponsoreita, kisakustannusten kattamiseksi. Näin ikäkausi-urheilijalle se ei kovin helppoa. Yritykset Suomessa eivät välttämättä näe saavansa suurta mainoshyötyä itselleen keski-ikäisen naistriathleetin kisaverkkareiden mainospaikalla. Almere-Amsterdamissa oli pitkän matkan kisaa seuraavana päivänä bisnestriathlon sarjan päätöskisa, perhetriathloni ja joukkuekisa. Kaikissa näissä supersprinttimatkan lähdöissä, näkyi yritysmaailman vahva mukanaolo sponsoreina. Meillä Suomessa ollaan vielä kaukana lajin Keski-Euroopassa saamasta mediahuomiosta, vaikka pääministerimme asiaa kovasti korjaakin omalla harrastuneisuudellaan. Harrastajien keskuudessa lajin suosio on kasvamassa, mikä näkyy lisääntyneinä kisojen ja osallistumismäärien kasvuna. Toivottavasti kestävyysurheilu yleensäkin saisi enemmän arvostusta ja huomiota kansallislajiemme, jääkiekon ja formulan ohessa, esimerkiksi tv:ssä. Laji on hauska, harrastus antoisa ja ihmiset (uintiosuutta lukuunottamatta) ystävällisiä ja rohkaisevia. Onneksi kokeile triathlonia-kisoja on ensi kesällekin tarjolla. Mitäpä jos sinäkin innostuisit?

Suomalaista triathlonkisailua

Osallistuin eilen Sääksitriathloniin Nurmijärvellä. Hyvinkään pyöräilijöiden järjestämään Pikatriathlonin SM- kilpailun ja perusmatkan kuntosarjan kisaan osallistuikin mukavasti porukkaa. Sää oli aika kylmä. Masters-sarjan naisten lähtöä jouduttiin siistämään reitin poikki kulkevan myöhässä olevan junan takia 20 minuutilla.  Onneksi en ollut ihan ehtinyt pukeutua märkäpukuun, kun tieto aikataulumuutoksesta ilmoitettiin. Oli mukava tutustua uusiin triathlontuttavuuksiin, ja jutella vanhojen tuttujen kanssa. Naiskisailijoiden kesken vallitsi ainakin oikein leppoinen yhteistyö- ja avunanto meininki jo ennen starttia. Lajilla on selvä nouseva trendi, mikä näkyi siinä että ensikertalaisiakin oli kivasti mukana. Reitti oli minulle viime vuodesta tuttu, ja järjestelyt tiedottamisen ja ratamerkintöjen osalta mainiosti toteutettu.

Kun vihdoin pääsimme starttaamaan, uinti sujui rauhallisesti (ilman tönimisiä), koska meidät naiset lähetettiin 10 minuuttia miesten masterslähdön jälkeen. Tämä oli erinomainen ratkaisu, ja lisäsi naisten turvallisuutta merkittävästi. Oli myös helpompi seurata omaa sijoitusta kun näki muut kilpailijat selkeämmin kuin yhteislähdöissä.
T1-vaihto oli minulla aika hidas, kun yritin tehdä liian monta asiaa yhtäaikaa. Pyörällä pääsin kuitenkin sarjani kärkeen. Tuuli oli Suomen oloihin ihan tuntuva, mutta kierroksen mittaan suunta kuitenkin vaihteli. Keskiviikkona puhjennut nuha tuntui siinä, että räkää valutti nenästä koko ajan pyöräillessä. Uudet ulkorenkaat tuntuivat ihan toimivilta, joskin muutaman sekunnin pyöräosuuteni oli viimevuotista hitaampi. En kuitenkaan saanut kiskottua pyörällä riittävästi eroa, Essi Olivesiin, joka parin kilometrin juoksun jälkeen ohitti minut. Juoksu tuntui auttamattoman hitaalta, mutta sekään ei ollut merkittävästi viimevuotista hitaampi ajan perusteella. Ehkä iskukykyä olisi ollut hieman enemmän jos toipumisaikaa nuhasta olisi ollut muutama päivä enemmän. No, joka tapauksessa N40 sarjan SM hopeaan olen tyytyväinen. Naisia oli mukana sarjassani 12.
Maalissa ei ollut tarjolla muuta kuin kanisterillinen urheilujuomaa, ja kaksi käytettyä kertakäyttömukia. Totesin että siltä osin tapahtuman anti oli kyllä aika  pohjanoteeraus. Kahvilasta tosin sai ostaa hernekeittoa ja muutakin pikkupurtavaa. Lopulta kun olin palkintojenjaon jälkeen valmis henekeitolle, soppatykkiä pyörittävä nainen totesi keiton olevan jo niin jähtynyttä, että sain annokseni ilmaiseksi. Eli en kuollut sittenkään nälkään. Suihkuille oli matkaa niin, että hoidin vaatteenvaihdon kuiviin bajamajassa. Käyhän se tosiurheilijalta niinkin. Sää oli niin kylmä että palkintojenjakoa odotellessa  minulla oli varmaan seitsemän vaatekertaa päällekkäin.
 Shoppailin myyntipisteestä uuden kauan himoitsemani uinnin turvapoijun. Jahka nuha on ohi, käyn testaamassa miltä kauas veneilijöille erottuvan säilytyskellukkeen kanssa uiminen tuntuu. Sen avulla voinkin syksyllä vaikka uida töihin, kun vaihtovaatteet kulkevat mukana turvapoijussa. Päätin myös testata uusia uimalaseja, koska ainoat silmilläni vuotamatta pysyvä lasit alkavat olla jo lähellä murtumispistettään nenäsillan kohdalta.

Mitalikolmikko tänä vuonna N40 SM sprinttitriathlonissa: 1.Essi Olives 2. Terhi Ranta-Ojala (minä) 3. Imke Höfling

Paluumatkalla iloitsin auton lämpimästä ja ohitin suuremmitta huomioitta alkumatkasta piipanneen vähäisenbensiinin varoitusäänen. Kuuntelin innoissani kiinnostavaa radio-ohjelmaa, ja soittelin kotiin että saisin saunan päälle. Mitali heilahteli iloisesti kaulassa ja raajoissa tykytti mukava kisan jälkeinen väsymys. Pohdin vielä, että ennen saunaa voisi pieni verryttely poistaa hyvin maitohappoja. Ohittelin iloisesti juuri autoletkaa vasemmalla kaistalla Ideaparkin kohdalla, kun autosta menivätkin tehot ja moottori sammui. Salamannopeasti tajusin unohtaneeni tankkausvaroituksen. Siinä sitten rullailin vapaalla tienreunaan mahdollisimman lähelle Ideaparkin ramppia. Hätävilkut päälle ja kanisteri peräkontista kauniiseen käteen. Onneksi juuri näin lähellä huoltoasemaa. Ainut ongelma oli tietä reunustava tukeva riista-aita. Mietin kehtaisinko kiivetä aidan yli, vai soittaisikohan joku ohikulkeva autoilija piipaa- auton paikalle. Kulkiessani aidan viertä kohti ramppia, ja arpoessani kiertäisinkö autotietä pitkin (vaikka linnuntietä matka tankille olisi varmasti kilometrin lyhempi), näinkin aukon aidan alla. Siitä sitten ujutin itseni aidan raosta kanistereineni, ja sain jopa kaulassani edelleen killuvan SM-mitalini irti aidanraosta.
Tankilla täytin kanisterin, ja totesin  edessäni olevan vielä toisenkin ongelman. Kanisteriin kuulunutta täyttötrattia oli tarvittu jossain muualla, joten joutuisin rakentelemaan jostakin suppilon saadakseni polttoaineen tankkiin saakka. Löysin paluumatkalla käytetyn juomapullon, josta laskin saavani hyvän tratin leikkaamalla pohjan pullosta pois. Sakset muistin nähneeni auton peräkontissa. Leikatessani pulloa autolla, sakset rikkoutuivat ja leikkaaminen vaati aikamoista sinnikkyyttä. Totesin että täytyy seuraavalle trathlonkisareissulle lisätä varusteiden joukkoon jonkinlainen linkkuveitsi, sellaista selviytymistä ja luovaa ongelmaratkaisua nämä kisareissuni tuntuvat vaativan. Loppu hyvin kaikki hyvin, selvisin kotiin ja saunaan, joskin aika nolo oli kertoa myöhästymiseni syy. Sainpahan tehtyä pienen verryttelyn ennen saunaa. Seuraava haasteeni onkin sitten Oulussa 28.-29.6. pidettävä Rokua geopark challenge 24h seikkailukisa, jossa kisataan kolmen hengen joukkueella.

Lanzarote Ironman 17.5.2014 kisaraportti

Kisa-aamuna olin säätänyt kellon herättämään 4:10 jotta ehdin aamupalalle hyvissä ajoin ennen lähtöalueelle suoriutumista. Pelkään aina myöhästyväni startista ja olin säätänyt tuplaherätyksen nousemisen varmistamiseksi. Heräsin kuitenkin sisäisen kellon herättämänä 4:04. Ihmisen alitajunta on mielenkiintoinen voimavara.

Rasvasin itseni aurinkovoiteella (SK110), ja pukeuduin kisavarusteisiin, heti aamupalan jälkeen. Täytin juomapullot energiageelillä, jota laskin tarvitsevani 750 ml päivän koitoksessa. Teippasin pyöräreitin korkeuskäyrän geelipullooni, jonka aioin pitää mukanani koko päivän ajan. Starttialueella suoritin normaalit valmistautumistoimenpiteet, ja kävin tarkistamassa pyörän ilmanpaineet ja vaihtopussien sisällön.

Photo:Jeziel

 Päätin asettua uintia varten 70 min tavoiteaikaviivalle. 2280 kilpailijan yhteislähtö hieman jännitti. kuinkahan yliuiduksi siinä tulee. Alle 60 kiloisena nais-ihmisenä miehillä on massaetua lähikontaktissa. Uinti lähtikin liikkeelle iloisen pärskeen saattelemana. Ensimmäiset kaksi poijun ohitusta olivat kieltämättä aikamoista pyöritystä. Sain kunnon potkun kaulalleni, ja vedin hieman merivettä keuhkoihini, ja taisin sitä vähän nielläkin. Hetken kuluttua minua iskettiin nyrkillä uimalasin linssiin, niin että lasit täyttyivät kirvelevällä suolavedellä. En onneksi kadottanut lasejani, koska remmi oli kahden uimalakin välissä. Mahdolliseen nenäklipsin katoamiseen olin varautunut uimalla varaklipsi sormuksena sormessani. Kahden poijun jälkeen uinti väljeni, ja sain tehtyä hyvää omaa uintia. Märkäpuvulla puuttumaan jääneet uimakilometrit aiheuttivat sen että toisella kierroksella muistin unohtaneeni laastaroida niskani. Märkäpuvun niska hiertää aina aluksi, ennenkuin niskan iho parkkiintuu kesän mittaan. No pieni hiertymä ei kuitenkaan vauhtia hidastanut, ja kellotin ylpeänä uuden ennätysajan: 1:10:53 (vain muutaman sekunnin parannus tosin Vichyn kisan uintiini).

Photo: Ilmo Suuronen

Photo:Ilmo Suuronen

Vaihtoalue oli aika pitkä, mutta suoriuiduin aika ripeästi siitä. Pyörällä lähdin iloisesti mutta rauhassa liikkeelle.  Muutaman kilometrin ajan kaupunkialueella rauhallinen vauhti olikin kaivonkansien ja muiden sellaisten esteiden takia tarpeen. Sitten lähdettiinkin nousemaan upeissa maisemissa. En muista missään pyöräilleeni niin kaunista reittiä. Laavakenttiä, jyrkkiä rantakallioita, huikeita serpeentiinitieosuuksia ja idyllisiä pikkukyliä. Reitti oli kiinnostava ajaa, mutta äärimmäisen raskas. Olin todellakin iloinen siitä että olin Lanzaroten pyöräliikkeessä vaihdattanut 11/28 takavaihdepakan alleni. Jokainen vaihde tuli tarpeeseen reitin varrella. Tuuli yltyi päivän mittaan vähitellen 13 m/s, ja toi oman kiinnostavan lisänsä haastavaan ajamiseen. Tien pinta oli paikoitellen hyvinkin rosoista ja röpyliästä, ja tien reunassa näkyi useissa paikoissa myös lasinsiruja. Aina ohittaessani rengasrikon kokeneen kilpailijan lausuin mielessäni hiljaa: "Herra armahda". Kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen huomasin ajamiseni muuttuvan haastavammaksi. Olin talven mittaan treenannut runsaasti kolmen tunnin mäkitreenejä spinningpyörällä, mutta en juurikaan siitä pidempiä. Eneriageeli- vesi yhdistelmä tuntui toimivan ja nautin sitä tasaisin väliajoin. Sadan kilometrin jälkeen huomasin keskinopeuteni putoavan varsinkin ylämäissä reippaasti. Jaloistani oli voimareservi lähestymässä loppuaan. 138 kilometrin kohdalla, suhteellisen hyvällä ja tasaisella tieosuudella minulta puhkesi eturengas. Pysähdyin vaihtamaan sitä. Paikalla oli jonkun kilpailijan kannustajana mies, joka tarjosi apuaan ja mm pumppuaan auttaakseen minua. Jouduin kuitenkin kieltäytymään avusta, koska kisan sääntöjen mukaan ainoastaan valtuutetulta kisajärjestäjän pyörämekaanikolta on luvallista saada välineitä tai apua. Niin sitten suoritin tarvittavat korjaustoimenpiteet hänen ja yhden toisenkin uteliaan mieshenkilön seuratessa asiantuntevina onnistumistani. Saatuani renkaan vaihdetuksi ja jopa onnistuttuani täyttämään paineilmakapselilla, olin sangen tyytyväinen itseeni. Pakkasin korjaustarvikkeet boksiin ja nousin pyörän selkään- vain todetakseni vaihtamani renkaan räjähtävän samantien. Ei muuta kuin homma uudelleen alusta. Tässä vaiheessa kiitin itseäni siitä, että olin ostanut toiseen takaosan pullotelineistä uuden vararengaslieriön, ja minulla oli siis nyt tilaa kahteen vararenkaaseen ja kolmeen täyttöpatruunaan. Nyt minulla eikuitenkaan olisi varaa epäonnistua. Kävin renkaan sisäpuolen tarkasti läpi, ettei sinne vain ollut jäänyt mitään hiekan- tai lasinsirua, joka aiheuttaisi puhkeamista uudelleen. Keskityin tekemiseeni ja sain uuden renkaan vaihdettua kaksi minuuttia ensimmäistä nopeammin, joskaan en saanut ensimmäistä täytttöpatruunaa laukeamaan renkaaseen vaan "harakoille". Jouduin käyttämään viimeisen täyttöpatruunani. Aikaa oli kulunut 27 minuuttia pysähdykseen. Hengitykseni oli kuitenkin ehtinyt tasaantua, ja kumma kyllä olin ihan rauhallinen ja määrätietoinen. Näitä sattuu ja tapahtuu, ja se on valitettavasti osa triathlonin lajin luonnetta. Jatkoin matkaa huikeisiin serpentiini- ja ylämäkiosuuksiin. 

Photo: Ilmo Suuronen

Photo: Ilmo Suuronen

Toivoin että pyörä toimisi ja uskaltaisin ajaa alamäet reippaasti. Nautin yllättävän paljon etukäteen hieman pelkäämistäni hurjista laskuista. Olin kyllä Israman-kisassa Israelissa ajanut 65 km/h osuuksia, mutta Suomessa on vaikea saada useiden kilometrien mittaisista alamäkiosuuksista ajokokemusta. Ohittelin miehiä solkenaan alamäissä, ja Cervelo rullasi unelmankevyesti. Myöhemmin totesin sykemittaristani 74,5 km/h huippunopeudekseni. Yhdistettynä puuskittaiseen tuuleen se on mielestäni ihan kohtuullista pyöränkäsittelytaitoa vaativa nopeus. 

Olin varautunut henkisesti erityisesti viimeiseen korkeuskäyrän mukaan 30 km pitkään ylämäkeen. Yllätyksekseni viistosti takaa puhaltava tuuli vaikutti niin, että  huomasin GPS-mittaristani ja pulloni kyljestä, että olin ohittanut jo etukäteen tiukaksi arvioimani viimeisen ylämäen lähes huomaamatta. Loppuosa olisi siis vain enää alamäkivoittoista. Ohittaessani taas yhden rengasrikkoisen jota huoltoauto oli pysähtynyt auttamaan pysähdyin ja kerroin että olin käyttänyt molemmat vararenkaani ja kaikki täyttöpatruunani. Sain heiltä ruinattua vararenkaan, mutta täyttöpatruunoita heillä ei ollut antaa. Kun Puerto del Carmen vaihtoalueineen jo oli näköpiirissä ja ajoin nautittavaa alamäkivoittoista kivimurilla reunustettua ihanaa mutkittelevaa pikkutietä, takarenkaani puhkesi. Olin tilanteessa että minulla oli nyt vararengas, mutta ei täyttöilmaa siihen sisälle. Nostaessani katseeni taaksepäin kohti vuoria joilta olin laskeutunut, mielessäni kävi vaihtoehdot: taluttaa pyörä vaihtoon 10 km, ja sitten jatkaa vielä maratoni juosten mutta onneksi ilman pyörää, tai vaihtaa takarengas ja toivoa että huoltoauto toisi minulle ilmaa. Miettiessäni vaihtoehtojen välillä, vuorilta laskeutui minulle apu sopivasti: huoltoauto korjaajineen. Sain heiltä apua, ja totesin neljässä minuutissa seuraavan treenikohteeni: formulavarikonomainen nopeus renkaan vaihdossa. Pääsin jatkamaan matkaani, eikä pysähdykseen ollut kulunut kuin viisi minuuttia. Kerrankin apu oli paikalla, juuri kun sitä tarvitsin.

Juoksuvaihdossa, pyysin lisäämään omaa aurinkorasvaani, koska tunsin että selkäni oli saanut jo enemmän kuin tarpeeksi aurinkoa. Olin varautunut mahdollisiin palaneisiin hartioihin mielestäni briljantilla idealla: jos juoksun mittaan tuntisin tarvetta suojata hartioita, olin sijoittanut juoksun omahuoltoon toimittamaani juomapulloon ohuet sukkahousumaiset trikoot, joiden vyötäröosaa olin avannut niin että saisin ne puettua hartioilleni boleroksi, sään niin vaatiessa. Kyllä juomapulloja vahtinut vapaaehtoinen hieman ihmetteli juomapulloni sisältöä, kun vedin esille sukkahousut, jotka puinkin harteilleni. Päätin kuitenkin ajatella ennemmin omaa terveyttäni ja selkänahkaani, kuin sitä mitä muut minusta ajattelevat. Sukkahousut olivat kevyet ja kun niitä kasteli juomapisteiden jäävedellä, ne eivät edes tuntuneet kuumilta. En ole vielä löytänyt itsestäni yhtään finisherkuvaa, että näkisin kuinka styleltä lopulta näytinkään. 

Juoksu oli haastavaa alusta asti. Totesin pyöräilyn vieneen jalkalihasteni voimat aika tehokkaasti, ja jäljellä olevan vain lähinnä köpöttelemiseen kykenevät raajat. Jouduin kävelemään osuuksia heti alusta alkaen. Tiesin Hawaijinpaikka-mahdollisuuksieni tuusaantuneen kolmeen rengasrikkoon. Periksi en kuitenkaan antanut ja suoritin maratonin kunnialla loppuun. Aika jäi muutaman minuutin elämäni ensimmäistä vuonna 2005 juoksemaani maratonia nopeammaksi, mutta sillä ei voi paljon ylpeillä. Silloin olin juossut maratonin kahden kuukauden valmistautumisajlla, niin että elämäni pisin treenilenkki ennen kisaa oli ollut 17 km pitkä. Nautin kuitenkin Lanzaroten ironman kisasta reitin haastavuudesta huolimatta. Sijoitukseni sarjassani 13.  oli tietysti pettymys, mutta en todellakaan tehnyt kisassa Hawaijinpaikkaan kelpuuttavaa esitystä.  Seuraava pitkä kisani on syyskuussa Amsterdam-Almeren Challenge kisa, jota kohti katse kääntyy, jahka selkänahan iho on uusiutunut, pari varpaankynttä kasvanut, rakot ja hiertymät ja jopa sormeeni täyttöaerosolista saamani paleltumavamma parantuneet. Rakastan lajiani, juuri sen takia, että mitään saavutuksia ei tule liian helpolla.

Hyvästä luopumista- paremman saavuttamiseksi

Uuden vuoden jälkeen tein kriittistä arviota edellisen vuoden kisamenestyksestä, ja sitä heikentäneistä seikoista. Paransin omaa ironman ennätystäni vuodessa 25 minuuttia ja saavutin toisen ikäsarja EM-mitalini. Moneen asiaan siis olin tyytyväinen. Eniten minua jäi kuitenkin kaivelemaan heikentynyt juoksukuntoni. Tämä näkyi esimerkiksi siitä että lokakuussa juoksemani maraton, oli ajaltaan tunnin ennätystäni hitaampi. Analysoin hitauteeni vaikuttavia seikkoja, ja päädyin viiteen lisäntyneeeen painokiloon, pudonneisiin juoksumääriin ja puuttuviin tai liian vähäisiin vauhtilenkkeihin.
Analyysini jälkeen luin hyvän Ironman-triathlonistin ravitsemusta käsittelevän artikkelin ja muutin ruokavaliotani: hiilihydraatteja treenin aikana tai välittömästi sen jälkeen, joka aterialla vähärasvaista proteiinia, sopivasti terveellisiä rasvoja ja käsitelty ruoka minimiin, paljon vihanneksia ja kasviksia. Tavoitteeksi asettamani 55 kg kisapaino, on nyt lähes saavutettu. Ruokavalion muutos karsi reilut kolme kiloa viidessä kuukaudessa. Karkit ja herkut olen kiertänyt kaukaa. Äitienpäivän kunniaksi kuitenkin nautin lapseni rakkaudella valmistaman jäätelöannoksen suklaassa dipatuilla mansikoilla.

Muutenkin olen panostanut aiempaa enemmän pieniin urheilumenestystäni parantaviin seikkoihin kuten  riittävän levon saamiseksi käyttöön ottamiini päiväuniin. Olen lisännyt viikottaisia juoksumääriäni n. 60 kilometriin muun treenin ohella. Olen myös käynyt joitakin lyhyempiä juoksukisoja hakeakseni vauhtikestävyysharjoitusta todellisissa tilanteissa. (Karhu-viesti, aluemaastojuoksukisat Lempäälässä)

Kuluneen viikon päätavoitteena oli vähitellen laskeutua herkistelemään ja keräämään voimia 17.5. Lanzarotella pidettävään Ironmankisaan. Olin ilmottautunut työkaverien kanssa Helsinki City Runille viimeisenä pitkänä lenkkinä ennen kisaani. Olen kaksi viikkoa seurannut tavallista sitkeämmän flunssan saaneen mieheni pärskimistä, ja koittanut kiertää riittävän kaukaa tartunnan välttämiseksi. Perjantai iltana kuitenkin tunsin polkiessani kaupungista pyörällä kotia päin, voimien katoavan jaloista ja nenässä ja kurkussa tuntuvan alkavan flunssan oireita. Kahdeksan päivää ennen starttia. Tunteeni seilasivat ärtymyksestä flunssaisia ihmisiä kohtaan, pettymykseen itseäni ja odottamattomia tapahtumia kohtaan. Pyysin  Fire-illassa ystäviäni rukoilemaan että saisin pysyä terveenä, (tuntien kuitenkin taudin olevan nousemassa.)


Kävin kamppailua sen suhteen miten tilanteessa toimisin. Päädyin ensimmäistä kertaa siihen että ottaisin HCR:ltä itselleni DNS- merkinnän  (Did not start) säästääkseni elimistöni puolustusjärjestelmää taistelemaan tautia vastaan. Yleensä saan flunssan selätettyä parissa päivässä, jos maltan olla treenaamatta. Olin luvannut kuitenkin olla kaikkien kaverienikin numerolappujen noutamiseksi lauantaina ajoissa Helsingissä. Matkustin juoksuvaatteet repussa, (yllättävää paranemisihmettä odottaen) hakemaan kisavarusteet kaikille viidelle. Sydän verta vuotaen jätin chippini toimitsijoille, ja päätin keskittyä muiden kannustamiseen. Järkeni kehui minua viisaasta päätöksestä, mutta tunteeni vaativat päästä starttiviivalle muiden mukana, enhän vielä ollut edes kunnolla kipeänä. Tuntui hassulta ja hieman ulkopuoliseltakin istua stadionilla lipittelemässä kalliisti kuudella eurolla ostaamaani termospullollista kuumaa vettä ja siihen lisäämääni vihreää teetä. Samalla katselin maratonportista katkeamattomana virtana maaliin juoksevia iloisia puolimaratonin kiertäneitä kisaajia. Olin päässyt Stadionille huomattavasti helpommalla kävellen lähtöviivalta 500m, mutta jotenkin en ollut helppoon vaihtoehtoon tyytyväinen. Voidakseen nauttia saavutuksestaan, täytyy tuntea tehneensä jotakin.

 Kuvittelin kuitenkin jo mielessäni eteeniLanzaroten maaliviivan jolle pääsemiseksi viikon kuluttua tarvitsen jokaisen toipumispäivän. Lepäämällä voimani palautuvat ja olen toivottavasti puoli vuotta sitä varten treenamassani kisassa täydessä iskussa. Joskus on luovuttava jostain hyvästä, voidakseen saavuttaa jotain parempaa. Seisoin hetken puolimaratonin stadionille johtavan viimeisen ylämäen laella kannustaen stadionille uupuneena kääntyviä juoksijoita. Oli ihana huomata monen väsyneen kilpailijan saavan uutta voimaa kun kerroin viimeisen mäen olevan takana ja edessä olevan pelkkää alamäkeä ja käännöksen stadionilla hurraavana odottavan yleisön ja kanssakilpailijoiden eteen. Kun fyysiset voimat uupuvat, henkisillä voimavaroilla voidaan ylittää väsymyksen tunne.

Nyt sunnuntaina totesin että kurkkukipu on poissa, nuhan vielä jatkuessa, mutta parin päivän levolla tauti on todennäköisesti voitettu. Ehdin siis saada itseni kuntoon ennen lauantaita. Innoissani aloin jo pakata tavaroita kisaa varten. Triathlon on lajina sellainen, että pelkkä varusteiden hallinnointi vaatii hyvää organisointikykyä. Arvon vielä sen välillä asennutanko pyörään mäkiselle reitille paremmin sopivan vaihdepakan, vai tyydynkö normisettiin, jolla selvisin Israelin ironmankisastakin. Siellä pyöräreitin nousukorkeutta oli lähes 3000m, Lanzaroten 2500m sijaan.

Matkalle tarvitsen uintia varten uimalasit, fairyä huurteen poistamiseksi, nenäklipsin, uimalakin kisalakin alle sekä märkäpuvun. Pieni märkäpyyhe voi jouduttaa vaihdossa. Yleisenä varusteena yksi- tai kaksiosainen kisapuku. Pitkissä kisoissa suosin kaksiosaista asua, todetttuani mahdollisten wc-käyntien sujuvan erillisillä housuilla niin paljon haalaria helpommin. Tässä kisassa kun ei ole pakko käyttää Suomen edustuspukua, joka valitettavasti on yksiosainen. Puen heti aamulla jo kompressiosäärystimet märkäpuvun alle, samoin kuin nilkkaan kiinnitettävän neopreeninilkkaimen chip-sirulle.

Pyöräilyyn tarvitsen pyörän kuljetuslaukkuineen, vaihtorenkaita, rengasraudat ja pyörämeisselin ja paineilmalla toimivan pikkupumpun varapatruunoineen. (Ne kyllä yleensä takavarikoidaan lentokoneeseen mennessä, mutta onneksi varapatruunoita saa kisapaikaltakin). Laukkuun pakataan myös klossikengät, ajolasit, kypärä,  hanskat ja pumppu sekä numerolappuvyö jonka voi kääntää pyöräillessä taakse ja juostessa eteen. Matkalle on myös otettava mukaan lukko pyörää varten, koska vaikka kisa-alue on vartioitu, pyörällä on kätevä liikkua muuallakin. (Usein kisakaupungissa kuitenkin näkee esim. kaupoissa lukon unohtaneita  kilpailijoita, jotka raahaavat pyöriään mukana kaikkialle.)

Sykkeen seuraamiseksi on varattava sykemittarin GPS-osa ( ja siihen pieni minigrip-pussi vedeltä suojaamiseksi uimalakin sisällä) , mittari ja siihen sopivat liivit tai sykevyö sekä tietenkin itse kello. Ravitsemuksen ja kisapäivän hyvinvoinnin varmistamiseksi pakkaan reilun puoli litraa energiageeliä, erinäisiä pulloja, suolatabletteja, rakkolaastaria, hankauksen estopuikon tai voidetta,  aurinkovoidetta (110 SK), maitohappobakteereita, magnesiumtabletteja. Kisaoikeuden saamiseksi otan mukaan Suomen triathlonliiton kilpailulisenssin ja henkilötodistuksen. Useissa kisoissa vaaditaan myös lääkärintodistus siitä, että kilpailijan teveydentilassa ei ole mitään estettä pikäkestoiseen kisasuoritukseen.
 Juoksuun tarvitsen lenkkarit pikanauhoituksella, juomavyön jonka taskussa on suolaa, laastaria, buranatabletti (henkiseksi ensiavuksi riittänee kivun hetkellä jo tietoisuus siitä, että lääke on varalta mukana), ja vessapaperia. Käytän myös päähinettä ja sään mukaan aurinkolaseja.

Kisan jälkeiseen varustepussiin laitan mukavimmat omistamani vaihtovaatteet, leveät ja varpaille tilaa antavat crocsit,  lahjaksi saamani karkit mm herkullisen sulkaatikkarin ja suomalaista salmiakkia. Reitin varrella voi sitten tsempata itseään maalissa odottavilla salmiakeilla  jatkamaan loppuun saakka täysillä. Lisäksi otan aftersun-voidetta, henkkarit mahdollista dopingtestiä varten ja lämpimän neuleen. Kisan jälkeen energiavaje voi saada palelemaan kesähelteilläkin.
Aikamoinen määrä siis tavaraa, eikä tässä vielä ollut luetteloituna mitään, mitä ihminen normaalisti tarvitsee viikon Kanarianmatkansa ajaksi. Nyt vain toivon että flunssa laantuu ja tiistai-yönä kolmelta Tampereella matkaan starttava triathleetti on elämänsä kunnossa.

Lepokausi takana

Lupasin perheelle että EM-kisan jälkeen pidän ainakin kolmen viikon lepokauden. Fyysisesti toivuin kisasta nopeasti, eikä henkistä kuoppaakaan tullut kovin syvänä, olihan kisa onnistunut. Lievää ärtymystä huomasin itsessäni, ja tyhjyyden tunnetta kun ei ollutkaan treeniohjelmaa pyörimässä. Aktiivinen lepo sopii minulle parhaiten. Lenkkejä koiran kanssa, satunnaisia jumppakäyntejä jne, mutta ei siis kahta treeniä päivässä- tahtiin.
Lepääminen alkoi tuntua työltä. Istuin pitkiä aikoja sohvalla neulomassa, jopa niin että selkä meinasi jumittaa. Tunnen itseni kankeaksi ja jäykäksi jos en liiku päivittäin. Söin myös karkkia oikeastaan koko kesän edestä. Kisaan pudottamani kolme kiloa palautuivat varmaan viikossa. Huomaan että minulle on sokerin suhteen helpompaa olla tiukkana lähes ilman sokeria, kuin nauttia kohtuudella.
Olen miettinyt lepojaksolla myös unen määrääni: Nukun yleensä 6-7 tuntia yössä, joskin viikonloppuna saatan vetää 9-10 tuntiakin. Arkena tapahtuvassa valvomisessa on kuitenkin omat haittansa: tulee syötyä enemmän, ja vaikka väsymystä ei huomaa, niukat unet varmasti haittaavat palautumista. On vain niin kiva illalla hiljentyä kirjan tai neuleen kanssa, muiden jo nukkuessa.
Kolmen viikon "levon" jälkeen kyllä ensimmäinen reipas lenkki ulkona maistui fyysisesti ja henkisesti tosi hyvälle. Sunnuntaina tein ystäni Pian ja koiramme Bailan kanssa 21 km lenkin. Meille naisille lenkki nyt ei niin suuri ihme ollut, sen verran monta maratonia kummallakin jo on takana, mutta vuodenikäiselle sekarotuisellemme, se oli uusi ennätys. Baila jaksoi vielä laukata edellämme  suurimman osan lenkistä.
Viikon sisällä perheessämme on kahdet synttärit; neidit 13 ja 19v juhlivat kasvamistaan.  Emmin kehäkammppailu Voice Kidsissä nähdään 20.10. sunnuntaina nelosella. Kaunista laulua saa kuunnella kotona päivittäin.
Itse tähyilen jo ensi vuoden kisasuunnitelmaa. Näyttäisi siltä että yhä useammat triathlonkisat myydään tuntien sisällä avautumisestaan jo loppuun. Uutena ja olennaisena osana treeniohjelmaan täytynee sisällyttää nopeus nettisivuille tietojensa kirjaamisessa. Itselläni meinasi mennä Finntriathloniin ilmottautuminen sivu suun Ranskan tökkivien nettiyhteyksien takia. Ilmoittautuminen tössäsi aina viimeistään ennen kuin sain maksun suoritettua. Kisa tuli täyteen vuorokaudessa, Vichyssä ollessani.
Seuraava kisa on kuitenkin Lanzarotella toukokuussa. Tarkoitus olisi silloin kisata tosissaan siitä ainoasta sarjani Hawaijin kisapaikasta. Sen 20 minuuttia pitäisi ennätystä vielä parantaa. Talvella on tarkoitus ajaa paljon ylämäkiä spinningpyörällä ja juosta vauhtikestävyyslenkkejä väsyneenäkin.

Vichy Challenge kisaraportti

Otin hienoisen riskin osallistuessani edellisenä päivänä 5 km:n fun runiin, mutta pääsin autenttiseen tunnelmaan kisareitillä. Hupijuoksu antoi itseluottamusta, kun sain rennon alun jälkeen juosta mukavalla temmolla ja selkiä tuli kovasti vastaan. Osallistujia tällä kevytlenkillä oli vain noin viitisenkymmentä.

Otin illalla 15 minuutin kylmän kylvyn jaloilleni, ja tarkistin että kaikki varusteet oli oikeissa pusseissaan pyörän kanssa vaihtoalueella.

Sunnuntai-aamulla totesin sääennusteen lupaavan mukavaa keliä: reilut 20 lämpöastetta ja puolipilvistä, joskin kovaa tuulta. Aamupalan nautin huoneessani klo 4:30, koska pariin tuntiin ennen kisaa en enää syö tai juo mitään. Tällä yleensä olen välttänyt kisan aikaiset vessareissut.

Astuin hotellistani kuin todeksi muuttuneeseen Heurekan lauluun:

"Halki kylän pienen hiljaisen, astuu joukko urhojen,
 siinä toinen toistaan tukien, askel askeleelta kotiinpäin.
 Kauas jäi jo veritantereet, mutta laukaukset korvissa vain soi,
mielessä vain voitonseppeleet, sota-asun kohta heittää voi.

Heidät petaan valkoisiin vaatteisiin,
heille annetaan seppeleet,
eikä enää taistella milloinkaan,
sodan jälkeen kyyneleet kuivataan."
Laulua hyräillen seurasin, kuinka hiljaisella ja pimeällä kylän raitilla vaelsi muitakin, omien maittensa edustusasuihin pukeutuneita "urhoja", varusteineen kohti päivän taisteluareenaa. Kehonkielestä näki kuka oli suoritukseensa keskittyvä atleetti ja kuka kilvenkantaja.

Tarkistin viimeiset ilmanpaineet pyörään ja vein juomapullon valmiiksi telineeseen. Märkäpukua laittaessa kävin vielä tulevaa kisaa mielessäni. Päätin että tässä kisassa en anna henkisesti periksi ja päästä itseäni liian helpolla. Sanoinkin jaloilleni jo aamulla:" Kuulkaas tytöt, tänään teillä onkin sitten edessänne vähän tavallista tiukempi alkuverryttely ennen maratonia. Katsookaakin että mitoitatte voimanne niin että juoksette ennätysmaratonin tänään!"
Uinnin lähtö oli sitä mitä voi 700 yhtä motivoituneen urheilijän yhteislähdössä kuvitellakin: iskuja ja osumia enemmän tai vähemmän. Ranskalaismiehillä tuntuu olevan vahvat kädet. Uinti oli leveässä kanavassa kahtena kierroksena. Virtaus ei liiemmin tuntunut, tai sitten toiseen suuntaan puhaltanut vastatuuli ei tehnyt eroa eri suuntiin etenemisen helppouden suhteen. 3.8 km uintiosuuden jälkeen näkö ja kuuloetäisyydellä kanava virtasi muhkeaan putoukseen. Pelottava ajatus olisi uida reitiltä liian pitkään

Uin ihan hyvään aikaan 1:11 ja risat päälle. Vaihtokin sujui ripeästi ja ilman kommelluksia. Pyöräosuudella ohittelin heti reippaasti väkeä. Oli hienoa ajaa "Tour de France" maisissa tunnelmissa kumpuilevalla ja pikkukylien läpi menevällä reitillä. Reitistä oli sanottu että mäkinen, mutta ei tekniseti vaativa. Mielestäni kyläosuudet olivat teknisesti tosi haastavia: mäkiä, liikenneympyröitä, pihoista tulevia autoja, ihmisä ja jopa eläimiä, tiessä olevia kuoppia ja röpellystä. Olin saada auton kylkeenikin. Joku paikallinen törttöilijä, jonka ei olisi kuulunut olla ollnekaan tiellä, yritti yht´äkkiä ilman vilkkuja kääntyä oikealle. Väistin ja kuski onneksi jarrutti viime hetkellä. Pieni adrenaliiniryöpsähdys siitä silti tuli elimistöön. Ensimmäisellä pyöräkierroksella ajoin vastaatuuliosuuden alussa sopivan letkan kiinni. Päätin pysytellä kanssani hyvää vauhtia ajavan Brittinaisen vauhdissa, mutta luvallisen matkan päässä. Vastatuulessa saa etua jo siitä että on kymmenen metrin päässä takana. Tässä kisassa peesikieltomatka ilmoitettiin 12 metriä edellä ajavan etupyörästa oman pyörän etupyörään. Ilmeisesti en ollut siitä riittävän tarkka koska sain keltaisen kortin ja 5 minuutin pysähtymisrangaistuksen. Niin tosin saivat kaikki muutkin samassa "ryhmässä" polkeneet.  Otin heti reilun etäisyyden ja päätin ajaa oman kisan reilulla pelillä. Pysähdyin seuraavaan penalty boxiin, ja venyttelin rangaistuksen kuluessa jalkojani.

Toinen kierros oli tuulen yllyttyä voimakkaaksi ja jalkojenkin tehtyä jo hyvin töitä, ensimmäistä reilusti hitaampi. Tein silti pyörällä oman ennätykseni 5:42, joskin reitti taisi olla hieman alamittainen. Varmistelin jaloiltani olivatko "tytöt" saaneet riittävästi lämmittelyä ennen maratonia, ja väittivät olevansa hyvässä iskussa.

Toisessa vaihdossa pyysin selkääni lisää aurinkovoidetta ja olin ihan valkoinen takaapäin. Lähdettyäni jo vaihtoalueelta huomasin jättäneen ipyöräilyhanskat käteeni. Olin vaihtopussini kohdalla, mutta aidan toisella puolella. Kisassa joskus aivotoiminta tuntuu hidastuvan, ja niinpä ajattelin että nakkaan hanskat oman pussini viereen josta löydän ne jälkeenpäin. Enempiä ajattelematta käteni heittivät hanskat. Liikkeen jo lähdettyä huomasin tuomarin istuvan pöytänsä ääressä ja katsovan minun "roskaamistani" jo keltainen kortti kädessään, valmiina nostamaan sen minulle. Päätin että minähän en sääntöjä noudattavava ihmisenä kyllä kahtaa 5 minuutin rangasitusta samassa kisass ota. Niin ampaisin hanskojeni perään ja ryömin hakemaan ne aidan alta takaisin. tuomari hymyili minulle ja neuvoi jättämään ne kilometrin päässä odottavaan juoksun omahuoltopussiini. Kas kun ei nennen toimintaa tullut itselle mieleen.
Olin lähtenyt maratonille exposta ostamani uudet Zeetin triathlonlenkkarit jalassa. Ne tuntuivat niin kevyiltä ja hyviltä. Olen kuitenkin sen verran juossut, että tiedän kisassa olevan vaarallista testata mitään uutta. Niinpä olin laittanut juoksun omahuoltopisteen pussiin vanhat kunnon New Balancet.
Kisassa oli myös toinen suomalaisnainen nuorempien sarjassa.Kristan vanhemmat olivat mukana ja kannustivat minuakin tosi suloisesti joka juoksukierroksella. Neljä kierrosta kulki kanavan rantabulevardeja molemmin puolin, niin että välillä juostiin maalialueen läpi. Kyllähän siitä sai boostia kun kierroksen täyttyessä sai uuden rannekkeen lisäksi myös tsemppausta katsojilta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen vaihdoin vanhat kisalenkkarini. Kantapääni syö lenkkariin reiän ajan mittaan, ja niinpä uudet kengät hiersivät juuri siihen oikean jalan kantapahkuraan. Vanhoissa kengissä siinä kohdalla on jo sopiva reikä sisäpuolella.
Päätin lähteä juoksemaan 4 tunnin maratonaikaa vastaavalla 5:41 kilometrivauhdilla, joka tuntuikin sopivan helpolta ensimmäiset viisi kilometria. Sitten totutusti sykkeeni laski ja vauhti hidastui. Kävin puolimaratonin jälkeen itsekseni kauppaa: lupasin että ostan  tai sallin itselleni jonkin kivan jutun, jokaiseta kilometristä jonka juoksen alle 6 minuutin kilometrivauhdilla. Yksi palkinto vain tuli. Päätin että juoksen silti olosuhteet huomioiden tehokkaasti, pystyssä ja nauttien.
Koska minulla ei ollut tukijoukkoja, en tiennyt ollenkaan omasta tai muiden sijoituksista. Huomasin kuitenkin että oman ennätykseen oli hyvät mahdollisuudet. Keskityin hyviin asioihin: sää ei ollut liian kuuma, maha sieti hyvin energiageeliä ( lipitin sitä yli puoli litraa), pyörä oli kestänyt hyvin koko matkan, tuuli viilensi kivasti, maisemat kanavan varrella olivat hienoja, olin mukana EM-kisassa ja mihinkään ei varsinaisesti sattunut.

Olin maalissa aikaan 11:24:09 mikä paransi vuosi sitten kisaamaani ennätystä n 13 minuutilla. Kuulin vasta kotoa myöhään illalla että netin mukaan olisin EM-mitalissa kiinni. Niinpä sain maanataina pukeutua uskossa valmiiksi painattamiinei Finland-vaatteisiin ja noutaa N40 EM-mitalin täydellä triathlonmatkalla. Huikeaa kun onnistuu siinä mitä on tehnyt. Kiitos kaikille minua tsempanneille.


Viimeisten maaliinsaapujien kunniaksi oli upeat ilotulitukset. Minua kosketti kun pyöräilyssä kaatunut ja ilmeisesti kätensä murtanut lastoitettu kilpailija käveli maratonin vaimonsa avustuksella. Pää siteissä ja ruhjeilla, hän ylitti maaliviivan yleisön muodostaessa kunniakujan hänen astuttavakseen pariakymmentä minuuttia ennen 16 tunnin aikarajan päättymistä. Aamuinen "sodan jälkeen"-laulun tunnelma muistui mieleeni. Hänen olisi taatusti ollut helpomapaa keskeyttää, sen olisi jokainen ymmärtänyt. Ilmeisesti lääkäri salli hänen vain kävellä, mutta hän oli päättänyt jatkaa loppuun. En tiedä avustiko vaimo häntä koko maratonin, mutta tuskin hänkään tiesi vielä aamulla, kuinka merkittäväksi hänen osuutensa muodostuisi
.

Matka Challenge Vichy ironmankisaan

Huomenaamulla lähtee lentoni kohti Ranskaa. Jännitystekijänä huomasin sunnuntaina unohtaneeni pyytää triathlonliiton osallistumis-ilmoituksen, seurauksella että minut olikin laitettu EM-kisan ulkopuolelle avoimeen sarjaan. Triathlonliiton puheenjohtaja Marko Selin suostui lähettämään osallistumisvahvistukseni heti samana päivänä yhteydenotostani, mutta kuulin että se olisi pitänyt tehdä vähintään 30 päivää ennen kisaa. Englanninkieliseen viestiini kisasivuston yhteydenottolomakkeella tuli (tyly) ranskankielinen ilmoitus viestin perilletulosta. Ranskan kielen opettaja koulultamme suostui soittamaan anelupuhelun puolestani, mutta joutui tyytymään vastaajaan puhuttuun viestiin.
 Näen yleensä painajaista ennen kisoja että en pääse starttiviivalle, olen sieltä myöhässä, varusteeni ovat hukassa tai olen lähtöhetkellä väärässä paikassa. Täytyy vain toivoa ja rukoilla että pääsen mukaan EM-kisaan.
Ostin Biltemasta kuplamuovia pyörän suojaksi uuteen Evociini. Mietin pitkään uskallanko laittaa märkäpuvun ja muita varusteita samaan laukkuun. Minulta ei ole koskasn kadonnut lentokoneessa ruumasn menevää tavaraa ja voisi luulla ettei "oversized" pyörälaukku kovin helposti eksy väärään paikkaan. Nyt tankkausjuomaa nassuun ja unta pollaan.