Suomalaista triathlonkisailua

Osallistuin eilen Sääksitriathloniin Nurmijärvellä. Hyvinkään pyöräilijöiden järjestämään Pikatriathlonin SM- kilpailun ja perusmatkan kuntosarjan kisaan osallistuikin mukavasti porukkaa. Sää oli aika kylmä. Masters-sarjan naisten lähtöä jouduttiin siistämään reitin poikki kulkevan myöhässä olevan junan takia 20 minuutilla.  Onneksi en ollut ihan ehtinyt pukeutua märkäpukuun, kun tieto aikataulumuutoksesta ilmoitettiin. Oli mukava tutustua uusiin triathlontuttavuuksiin, ja jutella vanhojen tuttujen kanssa. Naiskisailijoiden kesken vallitsi ainakin oikein leppoinen yhteistyö- ja avunanto meininki jo ennen starttia. Lajilla on selvä nouseva trendi, mikä näkyi siinä että ensikertalaisiakin oli kivasti mukana. Reitti oli minulle viime vuodesta tuttu, ja järjestelyt tiedottamisen ja ratamerkintöjen osalta mainiosti toteutettu.

Kun vihdoin pääsimme starttaamaan, uinti sujui rauhallisesti (ilman tönimisiä), koska meidät naiset lähetettiin 10 minuuttia miesten masterslähdön jälkeen. Tämä oli erinomainen ratkaisu, ja lisäsi naisten turvallisuutta merkittävästi. Oli myös helpompi seurata omaa sijoitusta kun näki muut kilpailijat selkeämmin kuin yhteislähdöissä.
T1-vaihto oli minulla aika hidas, kun yritin tehdä liian monta asiaa yhtäaikaa. Pyörällä pääsin kuitenkin sarjani kärkeen. Tuuli oli Suomen oloihin ihan tuntuva, mutta kierroksen mittaan suunta kuitenkin vaihteli. Keskiviikkona puhjennut nuha tuntui siinä, että räkää valutti nenästä koko ajan pyöräillessä. Uudet ulkorenkaat tuntuivat ihan toimivilta, joskin muutaman sekunnin pyöräosuuteni oli viimevuotista hitaampi. En kuitenkaan saanut kiskottua pyörällä riittävästi eroa, Essi Olivesiin, joka parin kilometrin juoksun jälkeen ohitti minut. Juoksu tuntui auttamattoman hitaalta, mutta sekään ei ollut merkittävästi viimevuotista hitaampi ajan perusteella. Ehkä iskukykyä olisi ollut hieman enemmän jos toipumisaikaa nuhasta olisi ollut muutama päivä enemmän. No, joka tapauksessa N40 sarjan SM hopeaan olen tyytyväinen. Naisia oli mukana sarjassani 12.
Maalissa ei ollut tarjolla muuta kuin kanisterillinen urheilujuomaa, ja kaksi käytettyä kertakäyttömukia. Totesin että siltä osin tapahtuman anti oli kyllä aika  pohjanoteeraus. Kahvilasta tosin sai ostaa hernekeittoa ja muutakin pikkupurtavaa. Lopulta kun olin palkintojenjaon jälkeen valmis henekeitolle, soppatykkiä pyörittävä nainen totesi keiton olevan jo niin jähtynyttä, että sain annokseni ilmaiseksi. Eli en kuollut sittenkään nälkään. Suihkuille oli matkaa niin, että hoidin vaatteenvaihdon kuiviin bajamajassa. Käyhän se tosiurheilijalta niinkin. Sää oli niin kylmä että palkintojenjakoa odotellessa  minulla oli varmaan seitsemän vaatekertaa päällekkäin.
 Shoppailin myyntipisteestä uuden kauan himoitsemani uinnin turvapoijun. Jahka nuha on ohi, käyn testaamassa miltä kauas veneilijöille erottuvan säilytyskellukkeen kanssa uiminen tuntuu. Sen avulla voinkin syksyllä vaikka uida töihin, kun vaihtovaatteet kulkevat mukana turvapoijussa. Päätin myös testata uusia uimalaseja, koska ainoat silmilläni vuotamatta pysyvä lasit alkavat olla jo lähellä murtumispistettään nenäsillan kohdalta.

Mitalikolmikko tänä vuonna N40 SM sprinttitriathlonissa: 1.Essi Olives 2. Terhi Ranta-Ojala (minä) 3. Imke Höfling

Paluumatkalla iloitsin auton lämpimästä ja ohitin suuremmitta huomioitta alkumatkasta piipanneen vähäisenbensiinin varoitusäänen. Kuuntelin innoissani kiinnostavaa radio-ohjelmaa, ja soittelin kotiin että saisin saunan päälle. Mitali heilahteli iloisesti kaulassa ja raajoissa tykytti mukava kisan jälkeinen väsymys. Pohdin vielä, että ennen saunaa voisi pieni verryttely poistaa hyvin maitohappoja. Ohittelin iloisesti juuri autoletkaa vasemmalla kaistalla Ideaparkin kohdalla, kun autosta menivätkin tehot ja moottori sammui. Salamannopeasti tajusin unohtaneeni tankkausvaroituksen. Siinä sitten rullailin vapaalla tienreunaan mahdollisimman lähelle Ideaparkin ramppia. Hätävilkut päälle ja kanisteri peräkontista kauniiseen käteen. Onneksi juuri näin lähellä huoltoasemaa. Ainut ongelma oli tietä reunustava tukeva riista-aita. Mietin kehtaisinko kiivetä aidan yli, vai soittaisikohan joku ohikulkeva autoilija piipaa- auton paikalle. Kulkiessani aidan viertä kohti ramppia, ja arpoessani kiertäisinkö autotietä pitkin (vaikka linnuntietä matka tankille olisi varmasti kilometrin lyhempi), näinkin aukon aidan alla. Siitä sitten ujutin itseni aidan raosta kanistereineni, ja sain jopa kaulassani edelleen killuvan SM-mitalini irti aidanraosta.
Tankilla täytin kanisterin, ja totesin  edessäni olevan vielä toisenkin ongelman. Kanisteriin kuulunutta täyttötrattia oli tarvittu jossain muualla, joten joutuisin rakentelemaan jostakin suppilon saadakseni polttoaineen tankkiin saakka. Löysin paluumatkalla käytetyn juomapullon, josta laskin saavani hyvän tratin leikkaamalla pohjan pullosta pois. Sakset muistin nähneeni auton peräkontissa. Leikatessani pulloa autolla, sakset rikkoutuivat ja leikkaaminen vaati aikamoista sinnikkyyttä. Totesin että täytyy seuraavalle trathlonkisareissulle lisätä varusteiden joukkoon jonkinlainen linkkuveitsi, sellaista selviytymistä ja luovaa ongelmaratkaisua nämä kisareissuni tuntuvat vaativan. Loppu hyvin kaikki hyvin, selvisin kotiin ja saunaan, joskin aika nolo oli kertoa myöhästymiseni syy. Sainpahan tehtyä pienen verryttelyn ennen saunaa. Seuraava haasteeni onkin sitten Oulussa 28.-29.6. pidettävä Rokua geopark challenge 24h seikkailukisa, jossa kisataan kolmen hengen joukkueella.

Lanzarote Ironman 17.5.2014 kisaraportti

Kisa-aamuna olin säätänyt kellon herättämään 4:10 jotta ehdin aamupalalle hyvissä ajoin ennen lähtöalueelle suoriutumista. Pelkään aina myöhästyväni startista ja olin säätänyt tuplaherätyksen nousemisen varmistamiseksi. Heräsin kuitenkin sisäisen kellon herättämänä 4:04. Ihmisen alitajunta on mielenkiintoinen voimavara.

Rasvasin itseni aurinkovoiteella (SK110), ja pukeuduin kisavarusteisiin, heti aamupalan jälkeen. Täytin juomapullot energiageelillä, jota laskin tarvitsevani 750 ml päivän koitoksessa. Teippasin pyöräreitin korkeuskäyrän geelipullooni, jonka aioin pitää mukanani koko päivän ajan. Starttialueella suoritin normaalit valmistautumistoimenpiteet, ja kävin tarkistamassa pyörän ilmanpaineet ja vaihtopussien sisällön.

Photo:Jeziel

 Päätin asettua uintia varten 70 min tavoiteaikaviivalle. 2280 kilpailijan yhteislähtö hieman jännitti. kuinkahan yliuiduksi siinä tulee. Alle 60 kiloisena nais-ihmisenä miehillä on massaetua lähikontaktissa. Uinti lähtikin liikkeelle iloisen pärskeen saattelemana. Ensimmäiset kaksi poijun ohitusta olivat kieltämättä aikamoista pyöritystä. Sain kunnon potkun kaulalleni, ja vedin hieman merivettä keuhkoihini, ja taisin sitä vähän nielläkin. Hetken kuluttua minua iskettiin nyrkillä uimalasin linssiin, niin että lasit täyttyivät kirvelevällä suolavedellä. En onneksi kadottanut lasejani, koska remmi oli kahden uimalakin välissä. Mahdolliseen nenäklipsin katoamiseen olin varautunut uimalla varaklipsi sormuksena sormessani. Kahden poijun jälkeen uinti väljeni, ja sain tehtyä hyvää omaa uintia. Märkäpuvulla puuttumaan jääneet uimakilometrit aiheuttivat sen että toisella kierroksella muistin unohtaneeni laastaroida niskani. Märkäpuvun niska hiertää aina aluksi, ennenkuin niskan iho parkkiintuu kesän mittaan. No pieni hiertymä ei kuitenkaan vauhtia hidastanut, ja kellotin ylpeänä uuden ennätysajan: 1:10:53 (vain muutaman sekunnin parannus tosin Vichyn kisan uintiini).

Photo: Ilmo Suuronen

Photo:Ilmo Suuronen

Vaihtoalue oli aika pitkä, mutta suoriuiduin aika ripeästi siitä. Pyörällä lähdin iloisesti mutta rauhassa liikkeelle.  Muutaman kilometrin ajan kaupunkialueella rauhallinen vauhti olikin kaivonkansien ja muiden sellaisten esteiden takia tarpeen. Sitten lähdettiinkin nousemaan upeissa maisemissa. En muista missään pyöräilleeni niin kaunista reittiä. Laavakenttiä, jyrkkiä rantakallioita, huikeita serpeentiinitieosuuksia ja idyllisiä pikkukyliä. Reitti oli kiinnostava ajaa, mutta äärimmäisen raskas. Olin todellakin iloinen siitä että olin Lanzaroten pyöräliikkeessä vaihdattanut 11/28 takavaihdepakan alleni. Jokainen vaihde tuli tarpeeseen reitin varrella. Tuuli yltyi päivän mittaan vähitellen 13 m/s, ja toi oman kiinnostavan lisänsä haastavaan ajamiseen. Tien pinta oli paikoitellen hyvinkin rosoista ja röpyliästä, ja tien reunassa näkyi useissa paikoissa myös lasinsiruja. Aina ohittaessani rengasrikon kokeneen kilpailijan lausuin mielessäni hiljaa: "Herra armahda". Kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen huomasin ajamiseni muuttuvan haastavammaksi. Olin talven mittaan treenannut runsaasti kolmen tunnin mäkitreenejä spinningpyörällä, mutta en juurikaan siitä pidempiä. Eneriageeli- vesi yhdistelmä tuntui toimivan ja nautin sitä tasaisin väliajoin. Sadan kilometrin jälkeen huomasin keskinopeuteni putoavan varsinkin ylämäissä reippaasti. Jaloistani oli voimareservi lähestymässä loppuaan. 138 kilometrin kohdalla, suhteellisen hyvällä ja tasaisella tieosuudella minulta puhkesi eturengas. Pysähdyin vaihtamaan sitä. Paikalla oli jonkun kilpailijan kannustajana mies, joka tarjosi apuaan ja mm pumppuaan auttaakseen minua. Jouduin kuitenkin kieltäytymään avusta, koska kisan sääntöjen mukaan ainoastaan valtuutetulta kisajärjestäjän pyörämekaanikolta on luvallista saada välineitä tai apua. Niin sitten suoritin tarvittavat korjaustoimenpiteet hänen ja yhden toisenkin uteliaan mieshenkilön seuratessa asiantuntevina onnistumistani. Saatuani renkaan vaihdetuksi ja jopa onnistuttuani täyttämään paineilmakapselilla, olin sangen tyytyväinen itseeni. Pakkasin korjaustarvikkeet boksiin ja nousin pyörän selkään- vain todetakseni vaihtamani renkaan räjähtävän samantien. Ei muuta kuin homma uudelleen alusta. Tässä vaiheessa kiitin itseäni siitä, että olin ostanut toiseen takaosan pullotelineistä uuden vararengaslieriön, ja minulla oli siis nyt tilaa kahteen vararenkaaseen ja kolmeen täyttöpatruunaan. Nyt minulla eikuitenkaan olisi varaa epäonnistua. Kävin renkaan sisäpuolen tarkasti läpi, ettei sinne vain ollut jäänyt mitään hiekan- tai lasinsirua, joka aiheuttaisi puhkeamista uudelleen. Keskityin tekemiseeni ja sain uuden renkaan vaihdettua kaksi minuuttia ensimmäistä nopeammin, joskaan en saanut ensimmäistä täytttöpatruunaa laukeamaan renkaaseen vaan "harakoille". Jouduin käyttämään viimeisen täyttöpatruunani. Aikaa oli kulunut 27 minuuttia pysähdykseen. Hengitykseni oli kuitenkin ehtinyt tasaantua, ja kumma kyllä olin ihan rauhallinen ja määrätietoinen. Näitä sattuu ja tapahtuu, ja se on valitettavasti osa triathlonin lajin luonnetta. Jatkoin matkaa huikeisiin serpentiini- ja ylämäkiosuuksiin. 

Photo: Ilmo Suuronen

Photo: Ilmo Suuronen

Toivoin että pyörä toimisi ja uskaltaisin ajaa alamäet reippaasti. Nautin yllättävän paljon etukäteen hieman pelkäämistäni hurjista laskuista. Olin kyllä Israman-kisassa Israelissa ajanut 65 km/h osuuksia, mutta Suomessa on vaikea saada useiden kilometrien mittaisista alamäkiosuuksista ajokokemusta. Ohittelin miehiä solkenaan alamäissä, ja Cervelo rullasi unelmankevyesti. Myöhemmin totesin sykemittaristani 74,5 km/h huippunopeudekseni. Yhdistettynä puuskittaiseen tuuleen se on mielestäni ihan kohtuullista pyöränkäsittelytaitoa vaativa nopeus. 

Olin varautunut henkisesti erityisesti viimeiseen korkeuskäyrän mukaan 30 km pitkään ylämäkeen. Yllätyksekseni viistosti takaa puhaltava tuuli vaikutti niin, että  huomasin GPS-mittaristani ja pulloni kyljestä, että olin ohittanut jo etukäteen tiukaksi arvioimani viimeisen ylämäen lähes huomaamatta. Loppuosa olisi siis vain enää alamäkivoittoista. Ohittaessani taas yhden rengasrikkoisen jota huoltoauto oli pysähtynyt auttamaan pysähdyin ja kerroin että olin käyttänyt molemmat vararenkaani ja kaikki täyttöpatruunani. Sain heiltä ruinattua vararenkaan, mutta täyttöpatruunoita heillä ei ollut antaa. Kun Puerto del Carmen vaihtoalueineen jo oli näköpiirissä ja ajoin nautittavaa alamäkivoittoista kivimurilla reunustettua ihanaa mutkittelevaa pikkutietä, takarenkaani puhkesi. Olin tilanteessa että minulla oli nyt vararengas, mutta ei täyttöilmaa siihen sisälle. Nostaessani katseeni taaksepäin kohti vuoria joilta olin laskeutunut, mielessäni kävi vaihtoehdot: taluttaa pyörä vaihtoon 10 km, ja sitten jatkaa vielä maratoni juosten mutta onneksi ilman pyörää, tai vaihtaa takarengas ja toivoa että huoltoauto toisi minulle ilmaa. Miettiessäni vaihtoehtojen välillä, vuorilta laskeutui minulle apu sopivasti: huoltoauto korjaajineen. Sain heiltä apua, ja totesin neljässä minuutissa seuraavan treenikohteeni: formulavarikonomainen nopeus renkaan vaihdossa. Pääsin jatkamaan matkaani, eikä pysähdykseen ollut kulunut kuin viisi minuuttia. Kerrankin apu oli paikalla, juuri kun sitä tarvitsin.

Juoksuvaihdossa, pyysin lisäämään omaa aurinkorasvaani, koska tunsin että selkäni oli saanut jo enemmän kuin tarpeeksi aurinkoa. Olin varautunut mahdollisiin palaneisiin hartioihin mielestäni briljantilla idealla: jos juoksun mittaan tuntisin tarvetta suojata hartioita, olin sijoittanut juoksun omahuoltoon toimittamaani juomapulloon ohuet sukkahousumaiset trikoot, joiden vyötäröosaa olin avannut niin että saisin ne puettua hartioilleni boleroksi, sään niin vaatiessa. Kyllä juomapulloja vahtinut vapaaehtoinen hieman ihmetteli juomapulloni sisältöä, kun vedin esille sukkahousut, jotka puinkin harteilleni. Päätin kuitenkin ajatella ennemmin omaa terveyttäni ja selkänahkaani, kuin sitä mitä muut minusta ajattelevat. Sukkahousut olivat kevyet ja kun niitä kasteli juomapisteiden jäävedellä, ne eivät edes tuntuneet kuumilta. En ole vielä löytänyt itsestäni yhtään finisherkuvaa, että näkisin kuinka styleltä lopulta näytinkään. 

Juoksu oli haastavaa alusta asti. Totesin pyöräilyn vieneen jalkalihasteni voimat aika tehokkaasti, ja jäljellä olevan vain lähinnä köpöttelemiseen kykenevät raajat. Jouduin kävelemään osuuksia heti alusta alkaen. Tiesin Hawaijinpaikka-mahdollisuuksieni tuusaantuneen kolmeen rengasrikkoon. Periksi en kuitenkaan antanut ja suoritin maratonin kunnialla loppuun. Aika jäi muutaman minuutin elämäni ensimmäistä vuonna 2005 juoksemaani maratonia nopeammaksi, mutta sillä ei voi paljon ylpeillä. Silloin olin juossut maratonin kahden kuukauden valmistautumisajlla, niin että elämäni pisin treenilenkki ennen kisaa oli ollut 17 km pitkä. Nautin kuitenkin Lanzaroten ironman kisasta reitin haastavuudesta huolimatta. Sijoitukseni sarjassani 13.  oli tietysti pettymys, mutta en todellakaan tehnyt kisassa Hawaijinpaikkaan kelpuuttavaa esitystä.  Seuraava pitkä kisani on syyskuussa Amsterdam-Almeren Challenge kisa, jota kohti katse kääntyy, jahka selkänahan iho on uusiutunut, pari varpaankynttä kasvanut, rakot ja hiertymät ja jopa sormeeni täyttöaerosolista saamani paleltumavamma parantuneet. Rakastan lajiani, juuri sen takia, että mitään saavutuksia ei tule liian helpolla.

Hyvästä luopumista- paremman saavuttamiseksi

Uuden vuoden jälkeen tein kriittistä arviota edellisen vuoden kisamenestyksestä, ja sitä heikentäneistä seikoista. Paransin omaa ironman ennätystäni vuodessa 25 minuuttia ja saavutin toisen ikäsarja EM-mitalini. Moneen asiaan siis olin tyytyväinen. Eniten minua jäi kuitenkin kaivelemaan heikentynyt juoksukuntoni. Tämä näkyi esimerkiksi siitä että lokakuussa juoksemani maraton, oli ajaltaan tunnin ennätystäni hitaampi. Analysoin hitauteeni vaikuttavia seikkoja, ja päädyin viiteen lisäntyneeeen painokiloon, pudonneisiin juoksumääriin ja puuttuviin tai liian vähäisiin vauhtilenkkeihin.
Analyysini jälkeen luin hyvän Ironman-triathlonistin ravitsemusta käsittelevän artikkelin ja muutin ruokavaliotani: hiilihydraatteja treenin aikana tai välittömästi sen jälkeen, joka aterialla vähärasvaista proteiinia, sopivasti terveellisiä rasvoja ja käsitelty ruoka minimiin, paljon vihanneksia ja kasviksia. Tavoitteeksi asettamani 55 kg kisapaino, on nyt lähes saavutettu. Ruokavalion muutos karsi reilut kolme kiloa viidessä kuukaudessa. Karkit ja herkut olen kiertänyt kaukaa. Äitienpäivän kunniaksi kuitenkin nautin lapseni rakkaudella valmistaman jäätelöannoksen suklaassa dipatuilla mansikoilla.

Muutenkin olen panostanut aiempaa enemmän pieniin urheilumenestystäni parantaviin seikkoihin kuten  riittävän levon saamiseksi käyttöön ottamiini päiväuniin. Olen lisännyt viikottaisia juoksumääriäni n. 60 kilometriin muun treenin ohella. Olen myös käynyt joitakin lyhyempiä juoksukisoja hakeakseni vauhtikestävyysharjoitusta todellisissa tilanteissa. (Karhu-viesti, aluemaastojuoksukisat Lempäälässä)

Kuluneen viikon päätavoitteena oli vähitellen laskeutua herkistelemään ja keräämään voimia 17.5. Lanzarotella pidettävään Ironmankisaan. Olin ilmottautunut työkaverien kanssa Helsinki City Runille viimeisenä pitkänä lenkkinä ennen kisaani. Olen kaksi viikkoa seurannut tavallista sitkeämmän flunssan saaneen mieheni pärskimistä, ja koittanut kiertää riittävän kaukaa tartunnan välttämiseksi. Perjantai iltana kuitenkin tunsin polkiessani kaupungista pyörällä kotia päin, voimien katoavan jaloista ja nenässä ja kurkussa tuntuvan alkavan flunssan oireita. Kahdeksan päivää ennen starttia. Tunteeni seilasivat ärtymyksestä flunssaisia ihmisiä kohtaan, pettymykseen itseäni ja odottamattomia tapahtumia kohtaan. Pyysin  Fire-illassa ystäviäni rukoilemaan että saisin pysyä terveenä, (tuntien kuitenkin taudin olevan nousemassa.)


Kävin kamppailua sen suhteen miten tilanteessa toimisin. Päädyin ensimmäistä kertaa siihen että ottaisin HCR:ltä itselleni DNS- merkinnän  (Did not start) säästääkseni elimistöni puolustusjärjestelmää taistelemaan tautia vastaan. Yleensä saan flunssan selätettyä parissa päivässä, jos maltan olla treenaamatta. Olin luvannut kuitenkin olla kaikkien kaverienikin numerolappujen noutamiseksi lauantaina ajoissa Helsingissä. Matkustin juoksuvaatteet repussa, (yllättävää paranemisihmettä odottaen) hakemaan kisavarusteet kaikille viidelle. Sydän verta vuotaen jätin chippini toimitsijoille, ja päätin keskittyä muiden kannustamiseen. Järkeni kehui minua viisaasta päätöksestä, mutta tunteeni vaativat päästä starttiviivalle muiden mukana, enhän vielä ollut edes kunnolla kipeänä. Tuntui hassulta ja hieman ulkopuoliseltakin istua stadionilla lipittelemässä kalliisti kuudella eurolla ostaamaani termospullollista kuumaa vettä ja siihen lisäämääni vihreää teetä. Samalla katselin maratonportista katkeamattomana virtana maaliin juoksevia iloisia puolimaratonin kiertäneitä kisaajia. Olin päässyt Stadionille huomattavasti helpommalla kävellen lähtöviivalta 500m, mutta jotenkin en ollut helppoon vaihtoehtoon tyytyväinen. Voidakseen nauttia saavutuksestaan, täytyy tuntea tehneensä jotakin.

 Kuvittelin kuitenkin jo mielessäni eteeniLanzaroten maaliviivan jolle pääsemiseksi viikon kuluttua tarvitsen jokaisen toipumispäivän. Lepäämällä voimani palautuvat ja olen toivottavasti puoli vuotta sitä varten treenamassani kisassa täydessä iskussa. Joskus on luovuttava jostain hyvästä, voidakseen saavuttaa jotain parempaa. Seisoin hetken puolimaratonin stadionille johtavan viimeisen ylämäen laella kannustaen stadionille uupuneena kääntyviä juoksijoita. Oli ihana huomata monen väsyneen kilpailijan saavan uutta voimaa kun kerroin viimeisen mäen olevan takana ja edessä olevan pelkkää alamäkeä ja käännöksen stadionilla hurraavana odottavan yleisön ja kanssakilpailijoiden eteen. Kun fyysiset voimat uupuvat, henkisillä voimavaroilla voidaan ylittää väsymyksen tunne.

Nyt sunnuntaina totesin että kurkkukipu on poissa, nuhan vielä jatkuessa, mutta parin päivän levolla tauti on todennäköisesti voitettu. Ehdin siis saada itseni kuntoon ennen lauantaita. Innoissani aloin jo pakata tavaroita kisaa varten. Triathlon on lajina sellainen, että pelkkä varusteiden hallinnointi vaatii hyvää organisointikykyä. Arvon vielä sen välillä asennutanko pyörään mäkiselle reitille paremmin sopivan vaihdepakan, vai tyydynkö normisettiin, jolla selvisin Israelin ironmankisastakin. Siellä pyöräreitin nousukorkeutta oli lähes 3000m, Lanzaroten 2500m sijaan.

Matkalle tarvitsen uintia varten uimalasit, fairyä huurteen poistamiseksi, nenäklipsin, uimalakin kisalakin alle sekä märkäpuvun. Pieni märkäpyyhe voi jouduttaa vaihdossa. Yleisenä varusteena yksi- tai kaksiosainen kisapuku. Pitkissä kisoissa suosin kaksiosaista asua, todetttuani mahdollisten wc-käyntien sujuvan erillisillä housuilla niin paljon haalaria helpommin. Tässä kisassa kun ei ole pakko käyttää Suomen edustuspukua, joka valitettavasti on yksiosainen. Puen heti aamulla jo kompressiosäärystimet märkäpuvun alle, samoin kuin nilkkaan kiinnitettävän neopreeninilkkaimen chip-sirulle.

Pyöräilyyn tarvitsen pyörän kuljetuslaukkuineen, vaihtorenkaita, rengasraudat ja pyörämeisselin ja paineilmalla toimivan pikkupumpun varapatruunoineen. (Ne kyllä yleensä takavarikoidaan lentokoneeseen mennessä, mutta onneksi varapatruunoita saa kisapaikaltakin). Laukkuun pakataan myös klossikengät, ajolasit, kypärä,  hanskat ja pumppu sekä numerolappuvyö jonka voi kääntää pyöräillessä taakse ja juostessa eteen. Matkalle on myös otettava mukaan lukko pyörää varten, koska vaikka kisa-alue on vartioitu, pyörällä on kätevä liikkua muuallakin. (Usein kisakaupungissa kuitenkin näkee esim. kaupoissa lukon unohtaneita  kilpailijoita, jotka raahaavat pyöriään mukana kaikkialle.)

Sykkeen seuraamiseksi on varattava sykemittarin GPS-osa ( ja siihen pieni minigrip-pussi vedeltä suojaamiseksi uimalakin sisällä) , mittari ja siihen sopivat liivit tai sykevyö sekä tietenkin itse kello. Ravitsemuksen ja kisapäivän hyvinvoinnin varmistamiseksi pakkaan reilun puoli litraa energiageeliä, erinäisiä pulloja, suolatabletteja, rakkolaastaria, hankauksen estopuikon tai voidetta,  aurinkovoidetta (110 SK), maitohappobakteereita, magnesiumtabletteja. Kisaoikeuden saamiseksi otan mukaan Suomen triathlonliiton kilpailulisenssin ja henkilötodistuksen. Useissa kisoissa vaaditaan myös lääkärintodistus siitä, että kilpailijan teveydentilassa ei ole mitään estettä pikäkestoiseen kisasuoritukseen.
 Juoksuun tarvitsen lenkkarit pikanauhoituksella, juomavyön jonka taskussa on suolaa, laastaria, buranatabletti (henkiseksi ensiavuksi riittänee kivun hetkellä jo tietoisuus siitä, että lääke on varalta mukana), ja vessapaperia. Käytän myös päähinettä ja sään mukaan aurinkolaseja.

Kisan jälkeiseen varustepussiin laitan mukavimmat omistamani vaihtovaatteet, leveät ja varpaille tilaa antavat crocsit,  lahjaksi saamani karkit mm herkullisen sulkaatikkarin ja suomalaista salmiakkia. Reitin varrella voi sitten tsempata itseään maalissa odottavilla salmiakeilla  jatkamaan loppuun saakka täysillä. Lisäksi otan aftersun-voidetta, henkkarit mahdollista dopingtestiä varten ja lämpimän neuleen. Kisan jälkeen energiavaje voi saada palelemaan kesähelteilläkin.
Aikamoinen määrä siis tavaraa, eikä tässä vielä ollut luetteloituna mitään, mitä ihminen normaalisti tarvitsee viikon Kanarianmatkansa ajaksi. Nyt vain toivon että flunssa laantuu ja tiistai-yönä kolmelta Tampereella matkaan starttava triathleetti on elämänsä kunnossa.

Lepokausi takana

Lupasin perheelle että EM-kisan jälkeen pidän ainakin kolmen viikon lepokauden. Fyysisesti toivuin kisasta nopeasti, eikä henkistä kuoppaakaan tullut kovin syvänä, olihan kisa onnistunut. Lievää ärtymystä huomasin itsessäni, ja tyhjyyden tunnetta kun ei ollutkaan treeniohjelmaa pyörimässä. Aktiivinen lepo sopii minulle parhaiten. Lenkkejä koiran kanssa, satunnaisia jumppakäyntejä jne, mutta ei siis kahta treeniä päivässä- tahtiin.
Lepääminen alkoi tuntua työltä. Istuin pitkiä aikoja sohvalla neulomassa, jopa niin että selkä meinasi jumittaa. Tunnen itseni kankeaksi ja jäykäksi jos en liiku päivittäin. Söin myös karkkia oikeastaan koko kesän edestä. Kisaan pudottamani kolme kiloa palautuivat varmaan viikossa. Huomaan että minulle on sokerin suhteen helpompaa olla tiukkana lähes ilman sokeria, kuin nauttia kohtuudella.
Olen miettinyt lepojaksolla myös unen määrääni: Nukun yleensä 6-7 tuntia yössä, joskin viikonloppuna saatan vetää 9-10 tuntiakin. Arkena tapahtuvassa valvomisessa on kuitenkin omat haittansa: tulee syötyä enemmän, ja vaikka väsymystä ei huomaa, niukat unet varmasti haittaavat palautumista. On vain niin kiva illalla hiljentyä kirjan tai neuleen kanssa, muiden jo nukkuessa.
Kolmen viikon "levon" jälkeen kyllä ensimmäinen reipas lenkki ulkona maistui fyysisesti ja henkisesti tosi hyvälle. Sunnuntaina tein ystäni Pian ja koiramme Bailan kanssa 21 km lenkin. Meille naisille lenkki nyt ei niin suuri ihme ollut, sen verran monta maratonia kummallakin jo on takana, mutta vuodenikäiselle sekarotuisellemme, se oli uusi ennätys. Baila jaksoi vielä laukata edellämme  suurimman osan lenkistä.
Viikon sisällä perheessämme on kahdet synttärit; neidit 13 ja 19v juhlivat kasvamistaan.  Emmin kehäkammppailu Voice Kidsissä nähdään 20.10. sunnuntaina nelosella. Kaunista laulua saa kuunnella kotona päivittäin.
Itse tähyilen jo ensi vuoden kisasuunnitelmaa. Näyttäisi siltä että yhä useammat triathlonkisat myydään tuntien sisällä avautumisestaan jo loppuun. Uutena ja olennaisena osana treeniohjelmaan täytynee sisällyttää nopeus nettisivuille tietojensa kirjaamisessa. Itselläni meinasi mennä Finntriathloniin ilmottautuminen sivu suun Ranskan tökkivien nettiyhteyksien takia. Ilmoittautuminen tössäsi aina viimeistään ennen kuin sain maksun suoritettua. Kisa tuli täyteen vuorokaudessa, Vichyssä ollessani.
Seuraava kisa on kuitenkin Lanzarotella toukokuussa. Tarkoitus olisi silloin kisata tosissaan siitä ainoasta sarjani Hawaijin kisapaikasta. Sen 20 minuuttia pitäisi ennätystä vielä parantaa. Talvella on tarkoitus ajaa paljon ylämäkiä spinningpyörällä ja juosta vauhtikestävyyslenkkejä väsyneenäkin.

Vichy Challenge kisaraportti

Otin hienoisen riskin osallistuessani edellisenä päivänä 5 km:n fun runiin, mutta pääsin autenttiseen tunnelmaan kisareitillä. Hupijuoksu antoi itseluottamusta, kun sain rennon alun jälkeen juosta mukavalla temmolla ja selkiä tuli kovasti vastaan. Osallistujia tällä kevytlenkillä oli vain noin viitisenkymmentä.

Otin illalla 15 minuutin kylmän kylvyn jaloilleni, ja tarkistin että kaikki varusteet oli oikeissa pusseissaan pyörän kanssa vaihtoalueella.

Sunnuntai-aamulla totesin sääennusteen lupaavan mukavaa keliä: reilut 20 lämpöastetta ja puolipilvistä, joskin kovaa tuulta. Aamupalan nautin huoneessani klo 4:30, koska pariin tuntiin ennen kisaa en enää syö tai juo mitään. Tällä yleensä olen välttänyt kisan aikaiset vessareissut.

Astuin hotellistani kuin todeksi muuttuneeseen Heurekan lauluun:

"Halki kylän pienen hiljaisen, astuu joukko urhojen,
 siinä toinen toistaan tukien, askel askeleelta kotiinpäin.
 Kauas jäi jo veritantereet, mutta laukaukset korvissa vain soi,
mielessä vain voitonseppeleet, sota-asun kohta heittää voi.

Heidät petaan valkoisiin vaatteisiin,
heille annetaan seppeleet,
eikä enää taistella milloinkaan,
sodan jälkeen kyyneleet kuivataan."
Laulua hyräillen seurasin, kuinka hiljaisella ja pimeällä kylän raitilla vaelsi muitakin, omien maittensa edustusasuihin pukeutuneita "urhoja", varusteineen kohti päivän taisteluareenaa. Kehonkielestä näki kuka oli suoritukseensa keskittyvä atleetti ja kuka kilvenkantaja.

Tarkistin viimeiset ilmanpaineet pyörään ja vein juomapullon valmiiksi telineeseen. Märkäpukua laittaessa kävin vielä tulevaa kisaa mielessäni. Päätin että tässä kisassa en anna henkisesti periksi ja päästä itseäni liian helpolla. Sanoinkin jaloilleni jo aamulla:" Kuulkaas tytöt, tänään teillä onkin sitten edessänne vähän tavallista tiukempi alkuverryttely ennen maratonia. Katsookaakin että mitoitatte voimanne niin että juoksette ennätysmaratonin tänään!"
Uinnin lähtö oli sitä mitä voi 700 yhtä motivoituneen urheilijän yhteislähdössä kuvitellakin: iskuja ja osumia enemmän tai vähemmän. Ranskalaismiehillä tuntuu olevan vahvat kädet. Uinti oli leveässä kanavassa kahtena kierroksena. Virtaus ei liiemmin tuntunut, tai sitten toiseen suuntaan puhaltanut vastatuuli ei tehnyt eroa eri suuntiin etenemisen helppouden suhteen. 3.8 km uintiosuuden jälkeen näkö ja kuuloetäisyydellä kanava virtasi muhkeaan putoukseen. Pelottava ajatus olisi uida reitiltä liian pitkään

Uin ihan hyvään aikaan 1:11 ja risat päälle. Vaihtokin sujui ripeästi ja ilman kommelluksia. Pyöräosuudella ohittelin heti reippaasti väkeä. Oli hienoa ajaa "Tour de France" maisissa tunnelmissa kumpuilevalla ja pikkukylien läpi menevällä reitillä. Reitistä oli sanottu että mäkinen, mutta ei tekniseti vaativa. Mielestäni kyläosuudet olivat teknisesti tosi haastavia: mäkiä, liikenneympyröitä, pihoista tulevia autoja, ihmisä ja jopa eläimiä, tiessä olevia kuoppia ja röpellystä. Olin saada auton kylkeenikin. Joku paikallinen törttöilijä, jonka ei olisi kuulunut olla ollnekaan tiellä, yritti yht´äkkiä ilman vilkkuja kääntyä oikealle. Väistin ja kuski onneksi jarrutti viime hetkellä. Pieni adrenaliiniryöpsähdys siitä silti tuli elimistöön. Ensimmäisellä pyöräkierroksella ajoin vastaatuuliosuuden alussa sopivan letkan kiinni. Päätin pysytellä kanssani hyvää vauhtia ajavan Brittinaisen vauhdissa, mutta luvallisen matkan päässä. Vastatuulessa saa etua jo siitä että on kymmenen metrin päässä takana. Tässä kisassa peesikieltomatka ilmoitettiin 12 metriä edellä ajavan etupyörästa oman pyörän etupyörään. Ilmeisesti en ollut siitä riittävän tarkka koska sain keltaisen kortin ja 5 minuutin pysähtymisrangaistuksen. Niin tosin saivat kaikki muutkin samassa "ryhmässä" polkeneet.  Otin heti reilun etäisyyden ja päätin ajaa oman kisan reilulla pelillä. Pysähdyin seuraavaan penalty boxiin, ja venyttelin rangaistuksen kuluessa jalkojani.

Toinen kierros oli tuulen yllyttyä voimakkaaksi ja jalkojenkin tehtyä jo hyvin töitä, ensimmäistä reilusti hitaampi. Tein silti pyörällä oman ennätykseni 5:42, joskin reitti taisi olla hieman alamittainen. Varmistelin jaloiltani olivatko "tytöt" saaneet riittävästi lämmittelyä ennen maratonia, ja väittivät olevansa hyvässä iskussa.

Toisessa vaihdossa pyysin selkääni lisää aurinkovoidetta ja olin ihan valkoinen takaapäin. Lähdettyäni jo vaihtoalueelta huomasin jättäneen ipyöräilyhanskat käteeni. Olin vaihtopussini kohdalla, mutta aidan toisella puolella. Kisassa joskus aivotoiminta tuntuu hidastuvan, ja niinpä ajattelin että nakkaan hanskat oman pussini viereen josta löydän ne jälkeenpäin. Enempiä ajattelematta käteni heittivät hanskat. Liikkeen jo lähdettyä huomasin tuomarin istuvan pöytänsä ääressä ja katsovan minun "roskaamistani" jo keltainen kortti kädessään, valmiina nostamaan sen minulle. Päätin että minähän en sääntöjä noudattavava ihmisenä kyllä kahtaa 5 minuutin rangasitusta samassa kisass ota. Niin ampaisin hanskojeni perään ja ryömin hakemaan ne aidan alta takaisin. tuomari hymyili minulle ja neuvoi jättämään ne kilometrin päässä odottavaan juoksun omahuoltopussiini. Kas kun ei nennen toimintaa tullut itselle mieleen.
Olin lähtenyt maratonille exposta ostamani uudet Zeetin triathlonlenkkarit jalassa. Ne tuntuivat niin kevyiltä ja hyviltä. Olen kuitenkin sen verran juossut, että tiedän kisassa olevan vaarallista testata mitään uutta. Niinpä olin laittanut juoksun omahuoltopisteen pussiin vanhat kunnon New Balancet.
Kisassa oli myös toinen suomalaisnainen nuorempien sarjassa.Kristan vanhemmat olivat mukana ja kannustivat minuakin tosi suloisesti joka juoksukierroksella. Neljä kierrosta kulki kanavan rantabulevardeja molemmin puolin, niin että välillä juostiin maalialueen läpi. Kyllähän siitä sai boostia kun kierroksen täyttyessä sai uuden rannekkeen lisäksi myös tsemppausta katsojilta. Ensimmäisen kierroksen jälkeen vaihdoin vanhat kisalenkkarini. Kantapääni syö lenkkariin reiän ajan mittaan, ja niinpä uudet kengät hiersivät juuri siihen oikean jalan kantapahkuraan. Vanhoissa kengissä siinä kohdalla on jo sopiva reikä sisäpuolella.
Päätin lähteä juoksemaan 4 tunnin maratonaikaa vastaavalla 5:41 kilometrivauhdilla, joka tuntuikin sopivan helpolta ensimmäiset viisi kilometria. Sitten totutusti sykkeeni laski ja vauhti hidastui. Kävin puolimaratonin jälkeen itsekseni kauppaa: lupasin että ostan  tai sallin itselleni jonkin kivan jutun, jokaiseta kilometristä jonka juoksen alle 6 minuutin kilometrivauhdilla. Yksi palkinto vain tuli. Päätin että juoksen silti olosuhteet huomioiden tehokkaasti, pystyssä ja nauttien.
Koska minulla ei ollut tukijoukkoja, en tiennyt ollenkaan omasta tai muiden sijoituksista. Huomasin kuitenkin että oman ennätykseen oli hyvät mahdollisuudet. Keskityin hyviin asioihin: sää ei ollut liian kuuma, maha sieti hyvin energiageeliä ( lipitin sitä yli puoli litraa), pyörä oli kestänyt hyvin koko matkan, tuuli viilensi kivasti, maisemat kanavan varrella olivat hienoja, olin mukana EM-kisassa ja mihinkään ei varsinaisesti sattunut.

Olin maalissa aikaan 11:24:09 mikä paransi vuosi sitten kisaamaani ennätystä n 13 minuutilla. Kuulin vasta kotoa myöhään illalla että netin mukaan olisin EM-mitalissa kiinni. Niinpä sain maanataina pukeutua uskossa valmiiksi painattamiinei Finland-vaatteisiin ja noutaa N40 EM-mitalin täydellä triathlonmatkalla. Huikeaa kun onnistuu siinä mitä on tehnyt. Kiitos kaikille minua tsempanneille.


Viimeisten maaliinsaapujien kunniaksi oli upeat ilotulitukset. Minua kosketti kun pyöräilyssä kaatunut ja ilmeisesti kätensä murtanut lastoitettu kilpailija käveli maratonin vaimonsa avustuksella. Pää siteissä ja ruhjeilla, hän ylitti maaliviivan yleisön muodostaessa kunniakujan hänen astuttavakseen pariakymmentä minuuttia ennen 16 tunnin aikarajan päättymistä. Aamuinen "sodan jälkeen"-laulun tunnelma muistui mieleeni. Hänen olisi taatusti ollut helpomapaa keskeyttää, sen olisi jokainen ymmärtänyt. Ilmeisesti lääkäri salli hänen vain kävellä, mutta hän oli päättänyt jatkaa loppuun. En tiedä avustiko vaimo häntä koko maratonin, mutta tuskin hänkään tiesi vielä aamulla, kuinka merkittäväksi hänen osuutensa muodostuisi
.

Matka Challenge Vichy ironmankisaan

Huomenaamulla lähtee lentoni kohti Ranskaa. Jännitystekijänä huomasin sunnuntaina unohtaneeni pyytää triathlonliiton osallistumis-ilmoituksen, seurauksella että minut olikin laitettu EM-kisan ulkopuolelle avoimeen sarjaan. Triathlonliiton puheenjohtaja Marko Selin suostui lähettämään osallistumisvahvistukseni heti samana päivänä yhteydenotostani, mutta kuulin että se olisi pitänyt tehdä vähintään 30 päivää ennen kisaa. Englanninkieliseen viestiini kisasivuston yhteydenottolomakkeella tuli (tyly) ranskankielinen ilmoitus viestin perilletulosta. Ranskan kielen opettaja koulultamme suostui soittamaan anelupuhelun puolestani, mutta joutui tyytymään vastaajaan puhuttuun viestiin.
 Näen yleensä painajaista ennen kisoja että en pääse starttiviivalle, olen sieltä myöhässä, varusteeni ovat hukassa tai olen lähtöhetkellä väärässä paikassa. Täytyy vain toivoa ja rukoilla että pääsen mukaan EM-kisaan.
Ostin Biltemasta kuplamuovia pyörän suojaksi uuteen Evociini. Mietin pitkään uskallanko laittaa märkäpuvun ja muita varusteita samaan laukkuun. Minulta ei ole koskasn kadonnut lentokoneessa ruumasn menevää tavaraa ja voisi luulla ettei "oversized" pyörälaukku kovin helposti eksy väärään paikkaan. Nyt tankkausjuomaa nassuun ja unta pollaan.