Norseman 2024 -Hengen voitto materiasta

Norsemania pidetään syystä yhtenä maailman rankimmista täyden matkan triathlonkilpailuista. Olosuhteet ja korkeuserot muodostavat urheilijalle ja hänen huoltotiimilleen haastavan elämyksen kuvankauniin Norjalaisen luonnon keskellä. Noin 4 kilometrin uinti suoritetaan Eidfjordin vuonossa triathleettien hypättyä autolautalta 12-15 asteiseen veteen. Pyörällä ajetaan Rjukanin kylään tunneleiden, jyrkkien nousujen ja vauhdikkaiden laskujen vaihdellessa 180 km matkalla. Juoksu suuntautuu kohti Gaustatoppen vuorta, ja kuuluisa Zombie hill tuottaa haasteen kokeneimmallekin nousijalle päivän lopuksi. 160 ensimmäistä urheilijaa pääsee kiipeämään 37 juoksukilometrin jälkeen 42 kilometriin huipulle, ja palkitaan mustalla osallistuja t-paidalla, seuraavien 160 kääntyessä takaisin viimeiset 5 km alamäkeen ansaiten valkoisen osallistujapaidan. Viime vuonna selvisin reitillä 32 km juoksuun saakka, jolloin järjestäjät sulkivat reitin ukkosmyrskyn takia, mutta meidät palkittiin silti valkoisilla paidoilla. 

Halusin toteuttaa kisan uudelleen  kokonaan ja kokea sen yhdessä minulle merkityksellisen ihmisen kanssa, joten käytin Xtri pisteitäni kisatakseni toista kertaa Norsemanissa. Kuukautta ennen kisaa, minulle selvisi että ystäväni ei ole lähdössä mukaan, vaan joutuisin etsimään uuden huoltajan ja tiimin. Reagoin herkästi tunnetasolla ja minun on vaikea sopeutua muutoksiin suunnitelmissa. Paruttuani aikani uutista, ryhdyin kuitenkin kyselemään omia entisiä, kavereideni huoltajina toimineita ja lähes ketä vaan kynnelle kykeneviä sopivia ehdokkaita. Yhdeksännen ihmisen vastattua kieltävästi, olin lyödä hanskat tiskiin koko kisareissuni suhteen. Tipahdin aika syvälle epätoivoon; niin lyhyellä varoajalla ihmiset eivät saa usean päivän vapaata järjestettyä. Otin yhteyttä Norsemanin kisaorganisaatioon, kysyäkseni vaihtoehtojani. Maksua ei palauteta, osallistumista ei voi siirtää toiselle ihmiselle, eikä seuraavaan vuoteen. Minulle luvattiin kuitenkin etsiä mahdollisen norjalaisen huoltajan yhteystiedot. Niin sain yhteyden uskomattomaan supernaiseen, Nina Tveteniin, joka oli tehnyt kisan itse kaksi kertaa ja toiminut myös huoltajana kisassa. Hän kutsui tiimiini myös oman ystävänsä ja seurakaverinsa Ronny Johnsenin. Kisaisin jo kolmatta kertaa jossain xtri-kisassa minulle etukäteen vieraan huoltotiimin kanssa, mutta pääsisin starttaamaan. Olin jo ajatellut sitäkin vaihtoehtoa, että saavun paikalle ja teen elämäni uinnin, jos en saa huoltoautolle kuljettajaa ja huoltajaa.

Tämän vuoden kisaan matkustin lentämällä, viimevuotisen omalla autolla ajamisen sijaan. Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa. Autoon voi pakata kaiken tarvittavan, mutta matkoihin kuluu pidempi aika. Lentäen joutuu karsimaan tavaran määrää, mutta aikaa säästyy. Nina lupasi ottaa Norjasta osan varusteista, joten selvisin "vain" 58 kg matkatavaroilla. Kiskoessani niitä junissa ja lentokentillä Tampereelta Helsingin ja Oslon kautta Porsgrunniin, missä tiimini kokoontui, hiki kyllä virtasi. Varsinkin kun teddykarvainen taukotakkini mahtui parhaiten vain ylleni ja pyörän kolmekiloinen lukko oli  pyörälaukun painorajan takia vyöni solkena. Koska lento lähti Helsingistä aamutuimaan, vietin edellisen yön lentokentällä. Onneksi nukun hyvin missä vaan. Kun koisin suurikokoisten erikoismatkatavaroiden tiskin vieressä patjallani, minun ei tarvinut nähdä painajaisia, että myöhästyisin pyörän bookkaamisesta koneeseen. Työläintä extremekisoissa onkin matkustamisen hankaluus. Kohteet eivät ole missään helppojen kulkuyhteyksien takana.

Porsgrunnissa kasasin pyörän auton kuljetustelineeseen ja säästimme autossa tilaa kun sen kuljetuslaukkua ei tarvinnut raahata mukana. Olin tosi pahoinvoiva lentojen ja Norjalaisten mutkateiden höykytyksestä. Molemat lentoni olin nukkunut noususta laskuun, joten en ollut väsynyt, mutta päästäni pyörällä kylläkin. Ostin matkapahoinvointilääkettä, joka tuli tarpeeseen. 

Näkymiä Social Runin reitiltä

5 km:n Social Run lähdössä

Perjantai-aamuna ehdimme Ronnyn kanssa aamun Social-runiin, jossa oli kiva tavata muita Norseman kisaajia ja heidän supportereitaan. Kärjessä kipitteli seitsemännellä kuulla raskaana oleva nainen, ja mukana oli myös nuoria ja pari lastakin. Maisemat olivat huikeat Eidfjordin vuonon varrella. Juoksun jälkeen kävin pulahtamassa vuonossa, mutta märkäpukua en halunnut enää kastella. Ajatus aamulla neljältä luvassa olevan tunnin mittaisen laivamatkan taittamisesta kylmänkosteassa märkäpuvussa ei houkutellut.

Reksiteröitymisessä varusteemme tarkistettiin, pääsin valokuvattavaksi, kuuntelimme turvallisuus- ja sääntötiivistelmän sekä saimme kisapakkauksen ajanottochippeineen, numerolappuineen, tatuointitarroineen ja uimalakkeineen. Kävin tapahtuman oheistuotekaupassa tekemässä matkamuisto ostoksia, kunnes asiakkaat evakuoitiin droonikopterin vierailun takia. Siinä se sitten pyyhälsi hetken kaupassa, pudottaen pari juomapulloa mennessään, ja ostoksia päästiin jatkamaan.

Illalla majapaikassa järjestelin varusteeni Ninan mukaan ottamiin bokseihin ja selitin tiimilleni, mitä varusteista mahdollisesti käyttäisin ja millä nimillä niitä kutsun. Kisassa puhun mahdollisimman vähän, enkä jaksa selittää monimutkaisesti. Energian saamiseksi minulla oli itse keittämäni geelit lötköpötkössä liivini sivutaskussa, ja vettä pyörän pillipullossa. Viime vuoden syömättömien eväiden tai loppuneiden tuotteiden perusteella olin varannut paljon salmiakkia ja karkkia sekä 1,5 litraa kokista. Myös muusipurkki ja keittoja oli valikoimassa. Etukäteen on kuitenkin mahdotonta sanoa mikä kyseisenä päivänä lopulta maistuu ja menee alas. Pohdin lyhyeksi jäävää yöunta, mutta Ronny ehdotti aamuksi miettimäni matkapahoinvointilääkkeen ottamista jo illalla, koska silloin sen väsyttävä vaikutus saisi minut nukkumaan sikeämmin, eikä enää väsyttäisi kisan aikana. Tämä oli loistava ja toimiva idea. Sikeät kolme tuntia unta, riittivät mainiosti, koska olin nukkunut myös hyvät puolen tunnin päikkärit.

Edellisen illan tavaroiden lajittelu

 Kisa-aamuna valmistelimme Ninan kanssa T1 vaihtopaikan valmiiksi ja kävimme vielä päivän suunnitelman läpi. Lähtisin tavoittelemaan 160 mustapaidan joukkoon pääsyä, jolloin kaiken pitäisi sujua jouhevasti ja minun olisi ylitettävä aiemmat kisavauhtini reitillä. Pysähdyksistä ja vaihdoista karsimalla saisimme kenties jopa tunnin aikaani nopeammaksi. Sen olen kuitenkin aiemmista extreme kisoista oppinut, että suunnitelmiin tulee yleensä aina muutoksia, ja niihin on vain sopeuduttava. Minua jännitti, kuten aina ennen näitä hurjia kisoja,  mutta tiesin kuitenkin mitä olisi luvassa. Nyt hyppäisin mereen nopeammin, koska viime vuonna olin vielä laivan luona, kun sumutorvi lähetti uimarit matkaan 400 metrin päästä. 
Vedenlämpö vaihtelee ilman lämpötilojen mukaan. Helleaallon aikaan, sulamisvedet saattavat viilentää vettä ja kolealla säällä vesi voi olla lämpimämpää. Nyt mitattu 15 astetta tuntui oikein helpolta, ja mitään haastetta ei siitä aiheutunut. Triathleetit suihkutetaan laivalla merivedellä, jolloin keho tottuu lämpötilaan, eikä hyppy aiheuta kenellekään shokkia. Nenäklipsi ja lasit pysyivät päässä ja kaikki vaikutti oikein lupaavalta. Olisin toivonut että mukanani olisi minulle rakas huoltaja, mutta elämä ei aina mene niinkuin itse toivon. Siinä uidessani kohti kanoottien muodostamaa starttiviivaa noin 400 metrin päässä laivasta, mietin elämääni, unelmiani ja sitä kuinka onnekas olen saadessani osallistua yhteen maailman arvostetuimpiin ja vaikeimmin osallistumis-oikeuden antaviin kisoista jo toista kertaa peräkkäin. Olin saanut startata terveenä, varusteeni olivat kunnossa ja tiimini odotti minua rannalla. Sumutorvien lähetettyä meidät 226 km matkallemme, nautin kisasta ja helpolta tuntuvasta uinnista. Siinä puolen tunnin uinnin jälkeen kuulin pääni sisällä ihan selvästi Tom Hanksin äänen Forrest Gumpina: "My mama always said life was like a box of chocolates. You never know what you´re gonna get." Siinä sitten mietin tuota ikimuistoista lausetta. Jos odottaa saavansa minttusuklaata, pettyy toffeesuklaaseen. Kunpa voisin sen murehtimisen sijaan, mitä minulta puuttuu, nauttia suklaasta jota elämällä on minulle annettavanaan. 

Uin vaihtoon alle 80 minuutissa, ja olin suhteellisen toimintakykyinen. Ninan näppärällä avustuksella, sain nopeasti lämmintä vettä märkäpuvun sisään ja vaihto eteni. Olin varannut tarvittaessa kuivat triathlontopin ja rintsikat, mutta päätin että pystyn jatkamaan kosteilla ylläni olevilla. Vaihto ei vienyt kuin alle 8 minuuttia, mikä sujui ripeästi, vaikka toimimme rauhallisesti ja hösäämättä. Olin sijalla 111. uinnin jälkeen.

Uskaltauduin pyörän selkään luottavaisin mielin. Jarrut olivat toimivat, eikä pyörän kasaamisessa ollut tällä kertaa ilmennyt mitään viimehetken pulmia. Viime vuonna alun jyrkät nousut ja huikean pelottava kapea ja vuoristoisen mutkitteleva pyörätie putouksen kohistessa ihan vieressä, mykistivät minut vaikuttavuudellaan. Nyt nousut tuntuivat helpommilta ja inhoamani meluisa tunnelipätkäkin lyhyemmältä kuin silloin. Asfaltti oli kuitenkin tunneleiden osuudella "vanhalla tiellä" tosi huonoa, ja väistelin kaikenlaisia railoja parhaani mukaan. Kuuden kilometrin pyöräilyn jälkeen olin sijalla 126. vaikka otin huonot osuudet rauhallisesti, varoen renkaitani. 

Lähdössä pyöräosuudelle

Ensimmäiset 20 kilometriä pyöräosuudesta oli "no support allowed"-aluetta. Se tarkoitti, että urheilijan olisi selvittävä tuo osuus ilman huolto-auton apua, koska osuus on ruuhkainen, kapea ja pysähdyspaikkoja huoltoon ei juurikaan ole. Keskellä tuota osuutta, tunsin takarenkaani tyhjenevän pihisten. Olin ajanut johonkin terävään ja ulkorenkaassa näkyi silminhavaittava pieni reikä. Kuljetan aina mukanani kahta vararengasta ja vaihtoon tarvittavia välineitä. Tämän pyörän leveämmät kiekot, ovat kuitenkin minulle vielä oudot vaihtoja ajatellen. Mukanani oli sieluavain ja jatkopala, jotta venttiili tulee esiin kiekon sisältä. Ryhtyessäni vaihtamaan rengasta, rauhoitin mieleni ja annoin sykkeeni laskea toivoen kylmien käsieni olevan riittävän toimintakykyiset tarkkaan näpräämiseen. Poistettuani vanhan sisärenkaan ja siitä venttiilin jatkoplan, ajattelin asentaa sen uuteen sisuriin. Huomasin kuitenkin korkin avattuani, että kyseisestä rengasmallista ei saakaan "sielua" irroitettua. Pahojen aavistusten vallassa otin esille vararenkaani vararenkaan, vain todetakseni senkin olevan "kiinteäsieluinen". Päätin soittaa huoltoautooni, tiedottaen tilanteestani, pyytäen tarkistamaan autossa olevan kolmannen vararenkaani sopivuuden. Eihän minulle ollut tullut mieleenkään, että renkaani olisivat vääränlaiset. Pohdin vaihtoehtojani: taluttaisin pyörää kymmenen kilometriä, rikkoisin sääntöjä vastaanottamalla apua kielletyllä alueella tai pysäyttäisin jonkun häntäpään urheilijan jolla olisi matalammat vanteet ja hieroisin vaihtokauppoja oikeanlaisen sisärenkaan saamiseksi. Pohtiessani vaihtoehtoja, huolto-autoni saapui ja heillä oli minulle oikeanlainen vararengas. Vaihdoin sen ja käytin myös jalkapumppua autosta. Hätäännyksissäni kuitenkin kiirehdin ja  asensin renkaan vahingossa kierteelle. Päästyäni puolen tunnin tuusaamisen jälkeen jatkamaan matkaa, huomasin takarenkaan pomppivan inhottavasti. Tämä jää kyllä mieleen kisoissa täristävien vararenkaiden kesänä. Nizzan kisassa ajoin 20 kilometriä hypivän eturenkaan kanssa ja nyt saman matkan takarengas jytkyttäen. Kun sallitun huollon osuus alkoi, pysähdyin uudelleen Ninan korjatessa takarenkaani kierteeltä, samalla kuin itse kävin puskapissalla ja tankkasin energiaa. Tämän 20 minuutin tauon jälkeen oli ilmeistä, että tavoitteet mustasta paidasta eivät olleet enää realistisia, vaan nyt kisaisin maaliinpääsystä aikarajojen sisällä. Minulta on jäänyt urallani vain yksi kisa kesken ja se tapahtui Celtmanissa ollessani liian hidas ja juoksun päättyessä 18 km kohdalla cut-offiin. Se harmittaa vieläkin, enkä halunnut saman toistuvan. Sijoitukseni putosi rengasrikon aikana sijalle 217.

Onni on osaava huoltotiimi

Pyöräilyn jatkuessa osasin nauttia huikeista maisemista, toimivasta pyörästä ja mukavasta säästä. Emme uskaltaneet pumpata takarengasta normaaleihin7 barin kisapaineisiin, vaan jätimme pehmeämmäksi ulkokumin reiän takia. Pyysin tiimiäni metsästämään Geilon pyöräliikkeestä oikeanlaisia vararenkaita, jos joutuisin uudellen rengasrikkoon. Oli suuri apu kun Nina tunsi reitin tulossa olevat käänteet nousuineen ja laskuineen. Osasin mitoittaa voimavarani nousuihin, joita pyöräosuudella tulee lähes 3500 nousumetriä. Jokainen tauko oli tervetullut ja piristi kummasti. Tänä vuonna salmiakkia ei tehnyt juurikaan mieli, mutta vedellä laimennettua kokista kyllä pyysin joka tauolla.

Energiaa on saatava pyöräosuudella

Toiseksi viimeiseen nousuun lähtiessäni tiimini kysyi haluanko heidän olevan nousun keskellä huoltamassa. Kerroin, että pysähtyisin taatusti heti heidät nähdessäni, joten he päättivät odottaa vasta ylhäällä. Muistin nousun. koska edellisenä vuonna makoilin kesken nousun, niin että ohiajavat huolestuivat nauttiessani huilaustaukoa autotien vieressä. Nyt huomasin olevani elämäni nousukunnossa. Hitaalla nitkuttamisella nousin kuin nousinkin 8% nousua vakaasti ja järkähtämättömästi. Mieli on tärkeää saada väsymyksen keskellä huijatuksi johonkin muuhun kuin kärsimiseen. Niinpä päätin pelata itseni kanssa "veikkaa oikea valkoisten viivojen määrä"-peliä. Arvioin että viivoja olisi 500 ennen huoltoautoani. Aloin laskea reunan katkoviivoja, samalla kun hitaalla kadenssilla ja pienellä vaihteella nitkutin ylös. Taas mietin elämääni, ja sitä mistä onni oikein syntyy. Keksin uuden mietelauseen: "Kun olet elämäsi jyrkimmässä ylämäessä, onni on sitä, kun löytääkin pyörästä yllättäen vielä yhden huomaamatta jääneen pienimmän vaihteen". Niinpä sitten huoltoauton luo päästessäni riemuitsin huutaen "516 valkoista reunaviivaa, aika hyvä arvaus!" Ja sekös nauratti tiimiäni.

Niele tyttö, niele!

Lukuisat trainerilla vietetyt ylämäkitreenit olivat kehittäneet hyvän voimantuottokyvyn kinttuihini. En tuntenut voimattomuutta tai tärinää, ja palauduin hyvin viimeisten 30 kilometrin laskujen aikana. Vastatuuli ennen sadekuuroa sai ohjaustangon reuhtomaan aikalailla, enkä uskaltanut päästellä alamäissä ihan täysillä. Kellotin silti lähes 75 km/tunnissa huippunopeuden laskuosuudella. Olin niin tyytyväinen omaan eforttiini pyörällä, vaikka 180 km:n  kokonaisaika olikin hidas 9:01:05 huoltotaukojen ja lukuisten pysähdysten myötä.  

T2 huollossa selostaja kuulutti minut suomalaisena ja dj soitti lempilaulujani. Väsyneenä aivot eivät aina jaksa keskittyä ja selostin innoissani Ninalle, mitä kaikkia varusteista toivon vaihdossa mukaani, ja mitä pystyisin syömään. Vasta tyhjästä katseesta hänen silmissään ja kysyvän huvittuneesta ilmeestään, tajusin puhuneeni hänelle pitkät pätkät suomea. Jotenkin tuo selostajan suomi-viittaus sai aivoni vaihtamaan äidinkieleen. 

Voiko yhtäaikaa pissata, syödä ja rasvata varpaita?

Juoksuosuudella olin viimevuonna hämmästellyt "flatiksi" kuvatun 25 km:n osuuden mäkisyyttä. Silloin päässäni huippasi ja minulla oli vaikeuksia juosta suoraan. Nyt pidimme huoltotaukoja parin kilometrin välein, ja ilahduin joka kerta huoltotiimin nähdessäni. Ennen zombie hillille pääsyä, aloin ihmetellä ainoan 1,5 litran kokispulloni kokemaa lisääntymisihmettä. Olin juonut joka tauolla kokista ja aina pyytäessäni sain sitä. Lopulta Nina paljasti, että he olivat käyneet kaupassa hankkimassa sitä lisää, kun se kerran tuntui uppoavan hyvin. Päivän kalorinkulutus oli huikeat 9000 ckal:ia, joten kyllähän siihen saikin syödä ja juoda. 

Juoksu-osuudelta löytyi myös järjestäjien juomapiste. Sijoitukseni tässä 215.

Tavoitteeni oli juosta edes köpötellen alun 25 kilsaa, jotta pääsen Zombie Hilliin kävelemään ja saan Ninan seurakseni. Olin viimevuoden kisassa niin onnellisen rakastunut, että päästyäni tuohon pelättyyn mäkeen, halusin soittaa Suomeen vain saadakseni voimaa toisen äänen kuulemisesta. Nyt huomasin pelkääväni surua, jota tuntisin menetetyn rakkauden tähden, muistessani kuinka onnellisena silloin jatkoin puhelun jälkeen. Selvisin kuitenkin merkkilipun ohitsekin itkemättä liikaa. 

Tänne saakka päästyäni, jatkan vaikka sydämeen sattuu.

Tänäkin vuonnakin Zombie Hillin nousussa satoi. Viime vuonna ukkosti ja rankkasade sai veden virtaamaan nilkoissa saakka. Nyt pieni ripistely ei menoa haitannut. Olin huolissani ja pelkäsin cut-off aikojen lähestymistä. Kysyin Ninalta varmaan viisi kertaa, osaako hän taatusti laskea että ehdin ajoissa maaliin. Joka kerta hän vakuutti, että olen hyvin aikataulussa. 

Kiivettyämme 32 km:n johon viimevuoden kisani keskeytettiin, Ronny odotti meitä reppujen kanssa ja jatkoimme kohti 37 km kääntöpaikkaa vuorella yhdessä. Pyysin heitä juttelemaan, ja yritin saada norjan kielestä selvää.  Mieleni vaelteli kuitenkin myös elämän suuriin kysymyksiin. Mikä saa minut unelmoimaan haastavista kisoista ja hurjista seikkailuista. Löydänkö koskaan rinnalleni yhtä pöhköä seikkailijaa, vai joudunko aina kalastelemaan huoltotiimin paikallisista lajia rakastavista ja avuliaista, mutta minulle vieraista ihmisistä. Tunsin suurta kiitollisuutta Ninasta Ja Ronnystä, jotka olivat pitäneet minusta erinomaista huolta. Silti olin pakahtua kateuteen katsoessani pariskuntia, jotka yhdessä taivalsivat vuorta ylös tai alaspäin. Olin niin haaveillut saavani karkauspäivänä esittämääni kosintaan, myönteisen vastauksen ylhäällä vuorella. Löysin kuitenkin itseni valkopaitaisten huipulta 37 km:n merkkiteltalta, lähestymässä lakki kourassa neonkeltaisiin pukeutunutta kisan tuomaria. Olin ajatellut kertoa sääntörikkeestäni vasta päästyäni turvallisesti maaliin, mutta tässä nyt olin: huipulla tunnustamassa sydän pamppaillen syntejäni, valmiina vastaanottamaan kisani päättävän hylkäystuomion. Olinhan vastaanottanut apua kielletyllä alueella saadessani autostamme vararenkaan ja pumpun käyttööni. Purskahdin melkein itkuun, kun tuomari antoi rikkeeni anteeksi kehottaen jatkamaan matkaa viimeiset 5 kilometriä alaspäin valkoisten maaliin. Mikäs siinä siten hölkötellessä, sydän anteeksiannon sanojen myötä kevyempänä jalkojen rullatessa. Hetkeä aikaisemmin olin katsellut alaspäin laskettelevia tiimejä ihailua tuntien, ja nyt sain vastaanottaa perässämme sinnitteleviltä tiimeiltä samanlaisia kateuden sekaisia kunnioittavia katseita. Ylitimme maaliviivan yhdessä ja 17 tuntia ja 10 minuuttia vienyt kisani oli saatu päätökseen. 

Maalissa tarjottu keitto maistui, mutta kovin pitkäksi aikaa ei tehnyt mieli jäädä tuleen makaamaan, niin kamalan vihaisia ja kipeästi pistäviä hyttysiä parveili ympärilläni ilmeisesti pitäen hikisestä tuoksustani.

Pääsimme majapaikkaan lepäämään ja vihdoinkin myös nukkumaan. Tiimini oli noussut kanssani ennen kolmea ja päivä on myös huoltajille pitkä ja raskas. He selvisivät loistavasti. Tänä vuonna en hukannut lasejani. Viime vuonna ne katosivat maalissa, ja päätin teettää uudet Siols X-kross ajolasit omilla vahvuuksillani. Ne toimivat loistavasti. Niinpä puristin niitä rystyset valkoisina käsissäni majapaikkaan saakka. Suihku teki hyvää, sen verran oksettavan hajuiseksi päivän mittaan olin itseni saanut.

Seuraavan päivän t-paitaseremoniassa olin jo suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen ihan iskussa. Päätin palkita itseni ostamalla läpikuultaviksi hiutuneiden triathlonsortsieni sijaan uudet Norseman -kisasortsit. Onneksi olen niin pienikokoinen, että nuorten malli mahtui mainiosti, ja maksoi paljon samankokoista naisten pienintä mallia vähemmän. Sain tavattua Xtri organisaation johtajan ja selvitettyä pari vuotta sitten virtuaalikisasta voittamani kisa-oikeuden kohtalon. Selvisi että pääsen halutessani pisteillä ja tuolla voitolla ensi juhannuksen Celtmaniin, yrittämään kesken jääneen kisan mörön surmaamista. 

Mahtava tiimini: Minä, Nina ja Ronny

Viimeisen Norjan yön sain viettää Porsgrunnissa Ninan ja hänen puolisonsa kodissa. Katsoimme uuden kolmiosaisen Norseman dokumentin Altiboksilta fiilistellen vielä hyvin mennyttä kisaamme. Maanantaina matkustin ensin junalla Osloon etäillen samalla ekan työpäivän ja  lensin takaisin Suomeen ylpeänä valkoiseen Norseman paitaani pukeutuneena. Palaudun fyysisesti kisasta noin kolmessa päivässä, mutta henkisesti kisan jälkeinen masennus voi viedä kolmekin viikkoa. Silloin mikään ei huvita ja putoan synkeään pimeyteen ja tyhjyyteen, tuntien itseni epäonnistuneeksi ja yksinäiseksi. Nyt tuo masennus iski moukarin lailla jo Tikkurilan asemalla osallistuttuani istuttamani seurakunnan lakkauttamiskokoukseen etänä. Pelkään pitäväni epävirallista suomenennätystä sössittyjen ja tuhoutuneiden seurakuntaistutusten määrässä, vaikka haluaisin niin kovasti olla paitsi hyvä urheilija, niin myös esimerkillinen hengellinen johtaja. Itkin myös unelmaani Celtmanin loppuunviemisestä ja siitä että edessä olisi taas toivottomalta tuntuva huoltotiimin etsiminen. Ajatus tyhjänä ja pimeänä odottavasta kodista ei myöskään houkutellut. Niinpä raahatessani lopulta märkien vaatteiden takia yli 60 kiloa painavia matkatavaroitani pitkin Tampereen katuja kohti asuntoautoani, pidin pari kolmekin itkeskelytaukoa. Vaikka tiedän mistä "After race-bluessa" on kysymys, ei se kivun keskellä yhtään lohduta. Niinpä viikko on vierähtänyt kisaraportin kirjoittamista lykätessä. Halusin kuitenkin saada sen lopultakin tehtyä. Mitä rankempi kilpailu on, sitä merkityksellisemmäksi muodostuvat henkiset kestävyysominaisuudet. Periksi ei saa antaa, vaikka vastoinkäymisiä ilmenee. Niinhän se on, että elämässä ei tiedä mitä suklaata saa, ennenkuin sitä uskaltaa maistaa. 

Kiitokset seikkailuani sponsoroineille ystävilleni T.V. ja C.N. sekä Signaturelle pyörän trimmaamisesta kisakuntoon, Oculus Optiikalle loistavien triathlonlasien tekemisestä sekä Polarille Polar Grit X pron päivittämisestä uudempaan alennuskupongilla.

Fyysinen kisakunto on tänä kesänä ollut kovempi, kuin koskaan urani aikana, ja vielä kutkuttaisi kisata yksi Ironman Portugalissa, joskin se on nyt lähinnä rahasta kiinni. Mutta seikkailut jatkuvat jahka tämä kisamasennus on selätetty.