Norseman 2024 -Hengen voitto materiasta

Norsemania pidetään syystä yhtenä maailman rankimmista täyden matkan triathlonkilpailuista. Olosuhteet ja korkeuserot muodostavat urheilijalle ja hänen huoltotiimilleen haastavan elämyksen kuvankauniin Norjalaisen luonnon keskellä. Noin 4 kilometrin uinti suoritetaan Eidfjordin vuonossa triathleettien hypättyä autolautalta 12-15 asteiseen veteen. Pyörällä ajetaan Rjukanin kylään tunneleiden, jyrkkien nousujen ja vauhdikkaiden laskujen vaihdellessa 180 km matkalla. Juoksu suuntautuu kohti Gaustatoppen vuorta, ja kuuluisa Zombie hill tuottaa haasteen kokeneimmallekin nousijalle päivän lopuksi. 160 ensimmäistä urheilijaa pääsee kiipeämään 37 juoksukilometrin jälkeen 42 kilometriin huipulle, ja palkitaan mustalla osallistuja t-paidalla, seuraavien 160 kääntyessä takaisin viimeiset 5 km alamäkeen ansaiten valkoisen osallistujapaidan. Viime vuonna selvisin reitillä 32 km juoksuun saakka, jolloin järjestäjät sulkivat reitin ukkosmyrskyn takia, mutta meidät palkittiin silti valkoisilla paidoilla. 

Halusin toteuttaa kisan uudelleen  kokonaan ja kokea sen yhdessä minulle merkityksellisen ihmisen kanssa, joten käytin Xtri pisteitäni kisatakseni toista kertaa Norsemanissa. Kuukautta ennen kisaa, minulle selvisi että ystäväni ei ole lähdössä mukaan, vaan joutuisin etsimään uuden huoltajan ja tiimin. Reagoin herkästi tunnetasolla ja minun on vaikea sopeutua muutoksiin suunnitelmissa. Paruttuani aikani uutista, ryhdyin kuitenkin kyselemään omia entisiä, kavereideni huoltajina toimineita ja lähes ketä vaan kynnelle kykeneviä sopivia ehdokkaita. Yhdeksännen ihmisen vastattua kieltävästi, olin lyödä hanskat tiskiin koko kisareissuni suhteen. Tipahdin aika syvälle epätoivoon; niin lyhyellä varoajalla ihmiset eivät saa usean päivän vapaata järjestettyä. Otin yhteyttä Norsemanin kisaorganisaatioon, kysyäkseni vaihtoehtojani. Maksua ei palauteta, osallistumista ei voi siirtää toiselle ihmiselle, eikä seuraavaan vuoteen. Minulle luvattiin kuitenkin etsiä mahdollisen norjalaisen huoltajan yhteystiedot. Niin sain yhteyden uskomattomaan supernaiseen, Nina Tveteniin, joka oli tehnyt kisan itse kaksi kertaa ja toiminut myös huoltajana kisassa. Hän kutsui tiimiini myös oman ystävänsä ja seurakaverinsa Ronny Johnsenin. Kisaisin jo kolmatta kertaa jossain xtri-kisassa minulle etukäteen vieraan huoltotiimin kanssa, mutta pääsisin starttaamaan. Olin jo ajatellut sitäkin vaihtoehtoa, että saavun paikalle ja teen elämäni uinnin, jos en saa huoltoautolle kuljettajaa ja huoltajaa.

Tämän vuoden kisaan matkustin lentämällä, viimevuotisen omalla autolla ajamisen sijaan. Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa. Autoon voi pakata kaiken tarvittavan, mutta matkoihin kuluu pidempi aika. Lentäen joutuu karsimaan tavaran määrää, mutta aikaa säästyy. Nina lupasi ottaa Norjasta osan varusteista, joten selvisin "vain" 58 kg matkatavaroilla. Kiskoessani niitä junissa ja lentokentillä Tampereelta Helsingin ja Oslon kautta Porsgrunniin, missä tiimini kokoontui, hiki kyllä virtasi. Varsinkin kun teddykarvainen taukotakkini mahtui parhaiten vain ylleni ja pyörän kolmekiloinen lukko oli  pyörälaukun painorajan takia vyöni solkena. Koska lento lähti Helsingistä aamutuimaan, vietin edellisen yön lentokentällä. Onneksi nukun hyvin missä vaan. Kun koisin suurikokoisten erikoismatkatavaroiden tiskin vieressä patjallani, minun ei tarvinut nähdä painajaisia, että myöhästyisin pyörän bookkaamisesta koneeseen. Työläintä extremekisoissa onkin matkustamisen hankaluus. Kohteet eivät ole missään helppojen kulkuyhteyksien takana.

Porsgrunnissa kasasin pyörän auton kuljetustelineeseen ja säästimme autossa tilaa kun sen kuljetuslaukkua ei tarvinnut raahata mukana. Olin tosi pahoinvoiva lentojen ja Norjalaisten mutkateiden höykytyksestä. Molemat lentoni olin nukkunut noususta laskuun, joten en ollut väsynyt, mutta päästäni pyörällä kylläkin. Ostin matkapahoinvointilääkettä, joka tuli tarpeeseen. 

Näkymiä Social Runin reitiltä

5 km:n Social Run lähdössä

Perjantai-aamuna ehdimme Ronnyn kanssa aamun Social-runiin, jossa oli kiva tavata muita Norseman kisaajia ja heidän supportereitaan. Kärjessä kipitteli seitsemännellä kuulla raskaana oleva nainen, ja mukana oli myös nuoria ja pari lastakin. Maisemat olivat huikeat Eidfjordin vuonon varrella. Juoksun jälkeen kävin pulahtamassa vuonossa, mutta märkäpukua en halunnut enää kastella. Ajatus aamulla neljältä luvassa olevan tunnin mittaisen laivamatkan taittamisesta kylmänkosteassa märkäpuvussa ei houkutellut.

Reksiteröitymisessä varusteemme tarkistettiin, pääsin valokuvattavaksi, kuuntelimme turvallisuus- ja sääntötiivistelmän sekä saimme kisapakkauksen ajanottochippeineen, numerolappuineen, tatuointitarroineen ja uimalakkeineen. Kävin tapahtuman oheistuotekaupassa tekemässä matkamuisto ostoksia, kunnes asiakkaat evakuoitiin droonikopterin vierailun takia. Siinä se sitten pyyhälsi hetken kaupassa, pudottaen pari juomapulloa mennessään, ja ostoksia päästiin jatkamaan.

Illalla majapaikassa järjestelin varusteeni Ninan mukaan ottamiin bokseihin ja selitin tiimilleni, mitä varusteista mahdollisesti käyttäisin ja millä nimillä niitä kutsun. Kisassa puhun mahdollisimman vähän, enkä jaksa selittää monimutkaisesti. Energian saamiseksi minulla oli itse keittämäni geelit lötköpötkössä liivini sivutaskussa, ja vettä pyörän pillipullossa. Viime vuoden syömättömien eväiden tai loppuneiden tuotteiden perusteella olin varannut paljon salmiakkia ja karkkia sekä 1,5 litraa kokista. Myös muusipurkki ja keittoja oli valikoimassa. Etukäteen on kuitenkin mahdotonta sanoa mikä kyseisenä päivänä lopulta maistuu ja menee alas. Pohdin lyhyeksi jäävää yöunta, mutta Ronny ehdotti aamuksi miettimäni matkapahoinvointilääkkeen ottamista jo illalla, koska silloin sen väsyttävä vaikutus saisi minut nukkumaan sikeämmin, eikä enää väsyttäisi kisan aikana. Tämä oli loistava ja toimiva idea. Sikeät kolme tuntia unta, riittivät mainiosti, koska olin nukkunut myös hyvät puolen tunnin päikkärit.

Edellisen illan tavaroiden lajittelu

 Kisa-aamuna valmistelimme Ninan kanssa T1 vaihtopaikan valmiiksi ja kävimme vielä päivän suunnitelman läpi. Lähtisin tavoittelemaan 160 mustapaidan joukkoon pääsyä, jolloin kaiken pitäisi sujua jouhevasti ja minun olisi ylitettävä aiemmat kisavauhtini reitillä. Pysähdyksistä ja vaihdoista karsimalla saisimme kenties jopa tunnin aikaani nopeammaksi. Sen olen kuitenkin aiemmista extreme kisoista oppinut, että suunnitelmiin tulee yleensä aina muutoksia, ja niihin on vain sopeuduttava. Minua jännitti, kuten aina ennen näitä hurjia kisoja,  mutta tiesin kuitenkin mitä olisi luvassa. Nyt hyppäisin mereen nopeammin, koska viime vuonna olin vielä laivan luona, kun sumutorvi lähetti uimarit matkaan 400 metrin päästä. 
Vedenlämpö vaihtelee ilman lämpötilojen mukaan. Helleaallon aikaan, sulamisvedet saattavat viilentää vettä ja kolealla säällä vesi voi olla lämpimämpää. Nyt mitattu 15 astetta tuntui oikein helpolta, ja mitään haastetta ei siitä aiheutunut. Triathleetit suihkutetaan laivalla merivedellä, jolloin keho tottuu lämpötilaan, eikä hyppy aiheuta kenellekään shokkia. Nenäklipsi ja lasit pysyivät päässä ja kaikki vaikutti oikein lupaavalta. Olisin toivonut että mukanani olisi minulle rakas huoltaja, mutta elämä ei aina mene niinkuin itse toivon. Siinä uidessani kohti kanoottien muodostamaa starttiviivaa noin 400 metrin päässä laivasta, mietin elämääni, unelmiani ja sitä kuinka onnekas olen saadessani osallistua yhteen maailman arvostetuimpiin ja vaikeimmin osallistumis-oikeuden antaviin kisoista jo toista kertaa peräkkäin. Olin saanut startata terveenä, varusteeni olivat kunnossa ja tiimini odotti minua rannalla. Sumutorvien lähetettyä meidät 226 km matkallemme, nautin kisasta ja helpolta tuntuvasta uinnista. Siinä puolen tunnin uinnin jälkeen kuulin pääni sisällä ihan selvästi Tom Hanksin äänen Forrest Gumpina: "My mama always said life was like a box of chocolates. You never know what you´re gonna get." Siinä sitten mietin tuota ikimuistoista lausetta. Jos odottaa saavansa minttusuklaata, pettyy toffeesuklaaseen. Kunpa voisin sen murehtimisen sijaan, mitä minulta puuttuu, nauttia suklaasta jota elämällä on minulle annettavanaan. 

Uin vaihtoon alle 80 minuutissa, ja olin suhteellisen toimintakykyinen. Ninan näppärällä avustuksella, sain nopeasti lämmintä vettä märkäpuvun sisään ja vaihto eteni. Olin varannut tarvittaessa kuivat triathlontopin ja rintsikat, mutta päätin että pystyn jatkamaan kosteilla ylläni olevilla. Vaihto ei vienyt kuin alle 8 minuuttia, mikä sujui ripeästi, vaikka toimimme rauhallisesti ja hösäämättä. Olin sijalla 111. uinnin jälkeen.

Uskaltauduin pyörän selkään luottavaisin mielin. Jarrut olivat toimivat, eikä pyörän kasaamisessa ollut tällä kertaa ilmennyt mitään viimehetken pulmia. Viime vuonna alun jyrkät nousut ja huikean pelottava kapea ja vuoristoisen mutkitteleva pyörätie putouksen kohistessa ihan vieressä, mykistivät minut vaikuttavuudellaan. Nyt nousut tuntuivat helpommilta ja inhoamani meluisa tunnelipätkäkin lyhyemmältä kuin silloin. Asfaltti oli kuitenkin tunneleiden osuudella "vanhalla tiellä" tosi huonoa, ja väistelin kaikenlaisia railoja parhaani mukaan. Kuuden kilometrin pyöräilyn jälkeen olin sijalla 126. vaikka otin huonot osuudet rauhallisesti, varoen renkaitani. 

Lähdössä pyöräosuudelle

Ensimmäiset 20 kilometriä pyöräosuudesta oli "no support allowed"-aluetta. Se tarkoitti, että urheilijan olisi selvittävä tuo osuus ilman huolto-auton apua, koska osuus on ruuhkainen, kapea ja pysähdyspaikkoja huoltoon ei juurikaan ole. Keskellä tuota osuutta, tunsin takarenkaani tyhjenevän pihisten. Olin ajanut johonkin terävään ja ulkorenkaassa näkyi silminhavaittava pieni reikä. Kuljetan aina mukanani kahta vararengasta ja vaihtoon tarvittavia välineitä. Tämän pyörän leveämmät kiekot, ovat kuitenkin minulle vielä oudot vaihtoja ajatellen. Mukanani oli sieluavain ja jatkopala, jotta venttiili tulee esiin kiekon sisältä. Ryhtyessäni vaihtamaan rengasta, rauhoitin mieleni ja annoin sykkeeni laskea toivoen kylmien käsieni olevan riittävän toimintakykyiset tarkkaan näpräämiseen. Poistettuani vanhan sisärenkaan ja siitä venttiilin jatkoplan, ajattelin asentaa sen uuteen sisuriin. Huomasin kuitenkin korkin avattuani, että kyseisestä rengasmallista ei saakaan "sielua" irroitettua. Pahojen aavistusten vallassa otin esille vararenkaani vararenkaan, vain todetakseni senkin olevan "kiinteäsieluinen". Päätin soittaa huoltoautooni, tiedottaen tilanteestani, pyytäen tarkistamaan autossa olevan kolmannen vararenkaani sopivuuden. Eihän minulle ollut tullut mieleenkään, että renkaani olisivat vääränlaiset. Pohdin vaihtoehtojani: taluttaisin pyörää kymmenen kilometriä, rikkoisin sääntöjä vastaanottamalla apua kielletyllä alueella tai pysäyttäisin jonkun häntäpään urheilijan jolla olisi matalammat vanteet ja hieroisin vaihtokauppoja oikeanlaisen sisärenkaan saamiseksi. Pohtiessani vaihtoehtoja, huolto-autoni saapui ja heillä oli minulle oikeanlainen vararengas. Vaihdoin sen ja käytin myös jalkapumppua autosta. Hätäännyksissäni kuitenkin kiirehdin ja  asensin renkaan vahingossa kierteelle. Päästyäni puolen tunnin tuusaamisen jälkeen jatkamaan matkaa, huomasin takarenkaan pomppivan inhottavasti. Tämä jää kyllä mieleen kisoissa täristävien vararenkaiden kesänä. Nizzan kisassa ajoin 20 kilometriä hypivän eturenkaan kanssa ja nyt saman matkan takarengas jytkyttäen. Kun sallitun huollon osuus alkoi, pysähdyin uudelleen Ninan korjatessa takarenkaani kierteeltä, samalla kuin itse kävin puskapissalla ja tankkasin energiaa. Tämän 20 minuutin tauon jälkeen oli ilmeistä, että tavoitteet mustasta paidasta eivät olleet enää realistisia, vaan nyt kisaisin maaliinpääsystä aikarajojen sisällä. Minulta on jäänyt urallani vain yksi kisa kesken ja se tapahtui Celtmanissa ollessani liian hidas ja juoksun päättyessä 18 km kohdalla cut-offiin. Se harmittaa vieläkin, enkä halunnut saman toistuvan. Sijoitukseni putosi rengasrikon aikana sijalle 217.

Onni on osaava huoltotiimi

Pyöräilyn jatkuessa osasin nauttia huikeista maisemista, toimivasta pyörästä ja mukavasta säästä. Emme uskaltaneet pumpata takarengasta normaaleihin7 barin kisapaineisiin, vaan jätimme pehmeämmäksi ulkokumin reiän takia. Pyysin tiimiäni metsästämään Geilon pyöräliikkeestä oikeanlaisia vararenkaita, jos joutuisin uudellen rengasrikkoon. Oli suuri apu kun Nina tunsi reitin tulossa olevat käänteet nousuineen ja laskuineen. Osasin mitoittaa voimavarani nousuihin, joita pyöräosuudella tulee lähes 3500 nousumetriä. Jokainen tauko oli tervetullut ja piristi kummasti. Tänä vuonna salmiakkia ei tehnyt juurikaan mieli, mutta vedellä laimennettua kokista kyllä pyysin joka tauolla.

Energiaa on saatava pyöräosuudella

Toiseksi viimeiseen nousuun lähtiessäni tiimini kysyi haluanko heidän olevan nousun keskellä huoltamassa. Kerroin, että pysähtyisin taatusti heti heidät nähdessäni, joten he päättivät odottaa vasta ylhäällä. Muistin nousun. koska edellisenä vuonna makoilin kesken nousun, niin että ohiajavat huolestuivat nauttiessani huilaustaukoa autotien vieressä. Nyt huomasin olevani elämäni nousukunnossa. Hitaalla nitkuttamisella nousin kuin nousinkin 8% nousua vakaasti ja järkähtämättömästi. Mieli on tärkeää saada väsymyksen keskellä huijatuksi johonkin muuhun kuin kärsimiseen. Niinpä päätin pelata itseni kanssa "veikkaa oikea valkoisten viivojen määrä"-peliä. Arvioin että viivoja olisi 500 ennen huoltoautoani. Aloin laskea reunan katkoviivoja, samalla kun hitaalla kadenssilla ja pienellä vaihteella nitkutin ylös. Taas mietin elämääni, ja sitä mistä onni oikein syntyy. Keksin uuden mietelauseen: "Kun olet elämäsi jyrkimmässä ylämäessä, onni on sitä, kun löytääkin pyörästä yllättäen vielä yhden huomaamatta jääneen pienimmän vaihteen". Niinpä sitten huoltoauton luo päästessäni riemuitsin huutaen "516 valkoista reunaviivaa, aika hyvä arvaus!" Ja sekös nauratti tiimiäni.

Niele tyttö, niele!

Lukuisat trainerilla vietetyt ylämäkitreenit olivat kehittäneet hyvän voimantuottokyvyn kinttuihini. En tuntenut voimattomuutta tai tärinää, ja palauduin hyvin viimeisten 30 kilometrin laskujen aikana. Vastatuuli ennen sadekuuroa sai ohjaustangon reuhtomaan aikalailla, enkä uskaltanut päästellä alamäissä ihan täysillä. Kellotin silti lähes 75 km/tunnissa huippunopeuden laskuosuudella. Olin niin tyytyväinen omaan eforttiini pyörällä, vaikka 180 km:n  kokonaisaika olikin hidas 9:01:05 huoltotaukojen ja lukuisten pysähdysten myötä.  

T2 huollossa selostaja kuulutti minut suomalaisena ja dj soitti lempilaulujani. Väsyneenä aivot eivät aina jaksa keskittyä ja selostin innoissani Ninalle, mitä kaikkia varusteista toivon vaihdossa mukaani, ja mitä pystyisin syömään. Vasta tyhjästä katseesta hänen silmissään ja kysyvän huvittuneesta ilmeestään, tajusin puhuneeni hänelle pitkät pätkät suomea. Jotenkin tuo selostajan suomi-viittaus sai aivoni vaihtamaan äidinkieleen. 

Voiko yhtäaikaa pissata, syödä ja rasvata varpaita?

Juoksuosuudella olin viimevuonna hämmästellyt "flatiksi" kuvatun 25 km:n osuuden mäkisyyttä. Silloin päässäni huippasi ja minulla oli vaikeuksia juosta suoraan. Nyt pidimme huoltotaukoja parin kilometrin välein, ja ilahduin joka kerta huoltotiimin nähdessäni. Ennen zombie hillille pääsyä, aloin ihmetellä ainoan 1,5 litran kokispulloni kokemaa lisääntymisihmettä. Olin juonut joka tauolla kokista ja aina pyytäessäni sain sitä. Lopulta Nina paljasti, että he olivat käyneet kaupassa hankkimassa sitä lisää, kun se kerran tuntui uppoavan hyvin. Päivän kalorinkulutus oli huikeat 9000 ckal:ia, joten kyllähän siihen saikin syödä ja juoda. 

Juoksu-osuudelta löytyi myös järjestäjien juomapiste. Sijoitukseni tässä 215.

Tavoitteeni oli juosta edes köpötellen alun 25 kilsaa, jotta pääsen Zombie Hilliin kävelemään ja saan Ninan seurakseni. Olin viimevuoden kisassa niin onnellisen rakastunut, että päästyäni tuohon pelättyyn mäkeen, halusin soittaa Suomeen vain saadakseni voimaa toisen äänen kuulemisesta. Nyt huomasin pelkääväni surua, jota tuntisin menetetyn rakkauden tähden, muistessani kuinka onnellisena silloin jatkoin puhelun jälkeen. Selvisin kuitenkin merkkilipun ohitsekin itkemättä liikaa. 

Tänne saakka päästyäni, jatkan vaikka sydämeen sattuu.

Tänäkin vuonnakin Zombie Hillin nousussa satoi. Viime vuonna ukkosti ja rankkasade sai veden virtaamaan nilkoissa saakka. Nyt pieni ripistely ei menoa haitannut. Olin huolissani ja pelkäsin cut-off aikojen lähestymistä. Kysyin Ninalta varmaan viisi kertaa, osaako hän taatusti laskea että ehdin ajoissa maaliin. Joka kerta hän vakuutti, että olen hyvin aikataulussa. 

Kiivettyämme 32 km:n johon viimevuoden kisani keskeytettiin, Ronny odotti meitä reppujen kanssa ja jatkoimme kohti 37 km kääntöpaikkaa vuorella yhdessä. Pyysin heitä juttelemaan, ja yritin saada norjan kielestä selvää.  Mieleni vaelteli kuitenkin myös elämän suuriin kysymyksiin. Mikä saa minut unelmoimaan haastavista kisoista ja hurjista seikkailuista. Löydänkö koskaan rinnalleni yhtä pöhköä seikkailijaa, vai joudunko aina kalastelemaan huoltotiimin paikallisista lajia rakastavista ja avuliaista, mutta minulle vieraista ihmisistä. Tunsin suurta kiitollisuutta Ninasta Ja Ronnystä, jotka olivat pitäneet minusta erinomaista huolta. Silti olin pakahtua kateuteen katsoessani pariskuntia, jotka yhdessä taivalsivat vuorta ylös tai alaspäin. Olin niin haaveillut saavani karkauspäivänä esittämääni kosintaan, myönteisen vastauksen ylhäällä vuorella. Löysin kuitenkin itseni valkopaitaisten huipulta 37 km:n merkkiteltalta, lähestymässä lakki kourassa neonkeltaisiin pukeutunutta kisan tuomaria. Olin ajatellut kertoa sääntörikkeestäni vasta päästyäni turvallisesti maaliin, mutta tässä nyt olin: huipulla tunnustamassa sydän pamppaillen syntejäni, valmiina vastaanottamaan kisani päättävän hylkäystuomion. Olinhan vastaanottanut apua kielletyllä alueella saadessani autostamme vararenkaan ja pumpun käyttööni. Purskahdin melkein itkuun, kun tuomari antoi rikkeeni anteeksi kehottaen jatkamaan matkaa viimeiset 5 kilometriä alaspäin valkoisten maaliin. Mikäs siinä siten hölkötellessä, sydän anteeksiannon sanojen myötä kevyempänä jalkojen rullatessa. Hetkeä aikaisemmin olin katsellut alaspäin laskettelevia tiimejä ihailua tuntien, ja nyt sain vastaanottaa perässämme sinnitteleviltä tiimeiltä samanlaisia kateuden sekaisia kunnioittavia katseita. Ylitimme maaliviivan yhdessä ja 17 tuntia ja 10 minuuttia vienyt kisani oli saatu päätökseen. 

Maalissa tarjottu keitto maistui, mutta kovin pitkäksi aikaa ei tehnyt mieli jäädä tuleen makaamaan, niin kamalan vihaisia ja kipeästi pistäviä hyttysiä parveili ympärilläni ilmeisesti pitäen hikisestä tuoksustani.

Pääsimme majapaikkaan lepäämään ja vihdoinkin myös nukkumaan. Tiimini oli noussut kanssani ennen kolmea ja päivä on myös huoltajille pitkä ja raskas. He selvisivät loistavasti. Tänä vuonna en hukannut lasejani. Viime vuonna ne katosivat maalissa, ja päätin teettää uudet Siols X-kross ajolasit omilla vahvuuksillani. Ne toimivat loistavasti. Niinpä puristin niitä rystyset valkoisina käsissäni majapaikkaan saakka. Suihku teki hyvää, sen verran oksettavan hajuiseksi päivän mittaan olin itseni saanut.

Seuraavan päivän t-paitaseremoniassa olin jo suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen ihan iskussa. Päätin palkita itseni ostamalla läpikuultaviksi hiutuneiden triathlonsortsieni sijaan uudet Norseman -kisasortsit. Onneksi olen niin pienikokoinen, että nuorten malli mahtui mainiosti, ja maksoi paljon samankokoista naisten pienintä mallia vähemmän. Sain tavattua Xtri organisaation johtajan ja selvitettyä pari vuotta sitten virtuaalikisasta voittamani kisa-oikeuden kohtalon. Selvisi että pääsen halutessani pisteillä ja tuolla voitolla ensi juhannuksen Celtmaniin, yrittämään kesken jääneen kisan mörön surmaamista. 

Mahtava tiimini: Minä, Nina ja Ronny

Viimeisen Norjan yön sain viettää Porsgrunnissa Ninan ja hänen puolisonsa kodissa. Katsoimme uuden kolmiosaisen Norseman dokumentin Altiboksilta fiilistellen vielä hyvin mennyttä kisaamme. Maanantaina matkustin ensin junalla Osloon etäillen samalla ekan työpäivän ja  lensin takaisin Suomeen ylpeänä valkoiseen Norseman paitaani pukeutuneena. Palaudun fyysisesti kisasta noin kolmessa päivässä, mutta henkisesti kisan jälkeinen masennus voi viedä kolmekin viikkoa. Silloin mikään ei huvita ja putoan synkeään pimeyteen ja tyhjyyteen, tuntien itseni epäonnistuneeksi ja yksinäiseksi. Nyt tuo masennus iski moukarin lailla jo Tikkurilan asemalla osallistuttuani istuttamani seurakunnan lakkauttamiskokoukseen etänä. Pelkään pitäväni epävirallista suomenennätystä sössittyjen ja tuhoutuneiden seurakuntaistutusten määrässä, vaikka haluaisin niin kovasti olla paitsi hyvä urheilija, niin myös esimerkillinen hengellinen johtaja. Itkin myös unelmaani Celtmanin loppuunviemisestä ja siitä että edessä olisi taas toivottomalta tuntuva huoltotiimin etsiminen. Ajatus tyhjänä ja pimeänä odottavasta kodista ei myöskään houkutellut. Niinpä raahatessani lopulta märkien vaatteiden takia yli 60 kiloa painavia matkatavaroitani pitkin Tampereen katuja kohti asuntoautoani, pidin pari kolmekin itkeskelytaukoa. Vaikka tiedän mistä "After race-bluessa" on kysymys, ei se kivun keskellä yhtään lohduta. Niinpä viikko on vierähtänyt kisaraportin kirjoittamista lykätessä. Halusin kuitenkin saada sen lopultakin tehtyä. Mitä rankempi kilpailu on, sitä merkityksellisemmäksi muodostuvat henkiset kestävyysominaisuudet. Periksi ei saa antaa, vaikka vastoinkäymisiä ilmenee. Niinhän se on, että elämässä ei tiedä mitä suklaata saa, ennenkuin sitä uskaltaa maistaa. 

Kiitokset seikkailuani sponsoroineille ystävilleni T.V. ja C.N. sekä Signaturelle pyörän trimmaamisesta kisakuntoon, Oculus Optiikalle loistavien triathlonlasien tekemisestä sekä Polarille Polar Grit X pron päivittämisestä uudempaan alennuskupongilla.

Fyysinen kisakunto on tänä kesänä ollut kovempi, kuin koskaan urani aikana, ja vielä kutkuttaisi kisata yksi Ironman Portugalissa, joskin se on nyt lähinnä rahasta kiinni. Mutta seikkailut jatkuvat jahka tämä kisamasennus on selätetty. 

 

Xtri kisojen huoltamisesta: "Tätä kisaa et voi tehdä yksin"

 Extreme triathlonien ihmeellinen maailma tarjoaa huikeita seikkailuja maailman kauneimmilla, mutta myös haastavimmilla reiteillä. Olen kisannut niin Isramanissa (Israel), Swissmanissa (Sveitsi), Celtmanissa (Skotlanti), Patagonmanissa (Chile) kuin Norsemanissakin (Norja). Isramania lukuunottamatta, kaikissa muissa, huoltotiimi on olennainen osa kisan suorittamista. Kisoissa urheilija on osa tiimiä, ja kaikkia tarvitaan maaliin pääsemiseksi. Huoltaja pääsee mukaan huikeisiin maisemiin ja osaksi seikkailua. Aloittelevalle triathlonistille ja extreme triathloneista haaveilevalle huoltajana toimiminen avaa näkymät lajin vaativimpiin reitteihin ja tapahtumiin. Huoltajan panos on yhtä tärkeä onnistumisessa, kuin urheilijankin. 

Tässä listaan supporterilta tai tiimiltä tarvittavia ominaisuuksia näissä kisoissa: Halu auttaa, mukautumiskyky, turvallinen ajotaito, sponsorien hankitakyky, kuvaustaidot, lukutaito ja kyky noudattaa sääntöjä, kielitaito, reitillä pysyminen, sopeutumiskyky olosuhteisiin, vaihdoissa avustaminen, siisteys, ruokahuoltotaidot, odottamiseen kykenevä multitaskaus, aikataulujen hallinta, mekaanikontaidot, kyky juosta/kävellä urheilijan vauhdissa loppumatkasta, itsenäinen päätöksentekokyky, väsymyksen ja urheilijan tunnetilojen sietäminen.

1. Halu auttaa urheilijaa onnistumaan kisan läpipääsemiseksi. Kyky rohkaista ja valaa uskoa onnistumiseen silloinkin kun vastoinkäymisiä ja yllättäviä käänteitä ilmaantuu.

2. Mukautumiskykyä kun mahdollisia muutoksia reitissä, aikatauluissa, olosuhteissa tapahtuu. Autolla voidaan joutua kiertotielle (Sveitsissä pyöräosuus suljettiin kuolemaan johtaneen onnettomuuden takia, ja kiertotie autolla vei 2,5 tuntia), maalia voidaan siirtää tai uinti korvata yllättäen vaikka ekstrajuoksulla. Huoltaja osaa varautua ja sopeutua muutoksiin ja säilyttää pään kylmänä kyeten nopeisiin muutoksiin.

3. Huoltaja kuljettaa autoa turvallisesti ja liikennesääntöjä noudattaen. Mahdolliset rikkeet johtavat pahimmassa tapauksessa urheilijan hylkäämiseen. Pysyy rauhallisena alun paikallaan seisovissa ruuhkissa, vaikka urheilijan täppä gps-kartalla näyttää karkaavan kauaksi eteenpäin. Kykenee etsimään ja toteuttamaan turvalliset parkkeeraukset huoltoautolle pienissä ja ahtaissa huoltopaikoissa (kaikki neljä rengasta valkoisen viivan ulkopuolella yms), tai tarvittaessa juoksuttamaan tarvikkeet kauempaa parkista urheilijan reitin varrelle. Muistaa tankata autoa ajoissa.

4.Ennen kisaa kykenee hankkimaan sponsoreita tiimille ja muutakin julkisuusnäkyvyyttä. Sponsorien hankkiminen alentaa taloudellisia kustannuksia. Mikäli sponsoreita ei järjesty, huoltaja kykenee osallistumaan kuluihin omalta osaltaan.

5. Pystyy kuvaamaan ja tallentamaan tapahtumia, jälkeenpäin koostettavaa videoa varten. Näin sponsorit saavat näkyvyyttä ja seikkailusta jää video esitettäväksi. Muunkinlainen some-postaaminen päivän aikana urheilijan tilille on suotavaa.

6. Osaa kisan race-manualin ulkoa ja pystyy muistuttamaan urheilijaa tarvittaessa säännöistä, reiteistä, aikatauluista ja tapahtumien järjestyksestä. Kykenee omalta osaltaan noudattamaan sääntöjä ja omistaa ja jaksaa kantaa omat pakolliset varusteensa lopun vuorelle kiipeämistä varten. (Pakolliset repussa olevat varusteet: hupullinen vedenpitävä takki teipatuilla saumoilla, vedenpitävät housut, päähine ja hanskat, pitkähihainen fleece tai villapusero, tarvittava määrä evästä ja juotavaa, paineside, hätätilanteiden survival bag, käteistä tai luottokortti, otsavalo täydellä patterilla, matkapuhelin)

7. Kielitaito riittää kommunikointiin organisaation ja muiden huoltajien kanssa paikallisella tai englannin kielellä. 

8. Tuntee reitin ja pystyy seuraamaan urheilijan etenemistä kisan gps:n ja urheilijan oman trackerin avulla.  Osaa ennakoida ja valita huoltopaikat ennalta sovitun suunnitelman mukaan ja mukauttaa niitä olosuhteiden mukaan urheilijan tarpeet huomioiden.

9. Extreme kisat ovat olosuhteiltaan haastavia ja säätila voi vaihtua helteestä nollaan ja jopa raesateeseen saman päivän aikana. Urheilija ja huoltaja tarvitsee erilaiset varusteet vuorilla ja merenpinnan tasolla. Huoltaja osaa pitää itsensä lämpimänä ja toimintakykyisenä haastavissa olosuhteissa.

10. Huoltaja auttaa molemmissa vaihdoissa. Uinnin vaihtopaikka valmistellaan yhdessä urheilijan ja huoltajan kanssa aamulla, mutta pyörä-juoksun T2:n valmistelu jää huoltajan vastuulle. Hänen on kyettävä molemmissa huolloissa autaamaan urheilijaa varusteiden vaihdossa ja pukemisessa, sekä kerättävä,  huollettava ja pakattava talteen kaikki riisutut varusteet vaihtopaikalta. T1:ssä huoltaja huljauttaa lämmintä vettä pullosta märkäpuvun sisään, ja auttaa jäässä olevan ja toimintakyvyltään rajoittuneen urheilijan kuivaamisessa ja lämmittämisessä ja kuivien varusteiden päällepukemisessa. Tärisevä urheilija ei välttämättä pysty itse antamaan hampaiden kalinaltaan edes neuvoja. Tämä vaihto on harjoteltava etukäteen, tai huoltajan on tunnettava märkäpuvun, hanskojen ja sukkien riisumisen periaatteet.  

11. Huoltaja huolehtii myös ettei roskaamista tapahdu missään päivän vaiheessa ja tarvitaessa vaikka kuljettaa urheilijan kakkaa roskiin tai hautaa sen maahan. Aika brutaalia siis käytännössä. Varusteiden huollon aloittaminen on sikäli tärkeää, että jos kohteesta lennetään kotiin, märkäpuvut ym kastuneet varusteet on saatava kevyemmiksi= kuiviksi ennen lentoa.

Kisan jälkeinen varustehuolto on iso urakka

11. Huolehtii urheilija energiansaannista ja nestetankkien täyttämisestä pysähdysten aikana. Urheilija on valmistanut ja pakannut valmiit huoltopussit, mutta muutoksia ravitsemussuunnitelmaan ilmenee päivän aikana. Esimerkiksi viimevuoden Norsemanissa, en saanut pysähdyksillä alas huoltopusseista muuta kuin proteiinijuomia, salmiakkia ja kokista. Niinpä tiimi yritti metsästää lisää salmiakkia kahviloista ja sain myös taivaallisen hyvältä maistuneen kahvikupillisen lämpimänä. Tärkeää on myös huoltajien oma energiansaanti.Vuorokauden raskas suoritus kuluttaa heillä, melkein yhtäpaljon kuin urheilijallakin. Tämä yllätti ensimmäisissä xtri kisoissa huoltajat.

12. Iso osa päivästä on urheilijan odottelemista. Huoltaja osaa rentoutua ja kerätä voimia, ollakseen nopeana ja skarppina kun pysähdys tapahtuu. Silloin toiminnan on oltava formula-varikon tasoista tehokasta multitaskaamista. Pyörän valon patteri on vaihdettava, urheilijan puhelimen akkua ladattava, juomatankit täytettävä, urheilijaa syötettävä, kuvattava, ja pissatettava (useimmiten hoitaa sen itsekin, mutta astian tyhjennys saattaa jäädä huoltajalle paikasta riippuen). Osa huolloista voidaan tehdä pyörällä "lennosta", jolloin huoltaja ojentaa varusteen tai juomapullon, jonka urheilija täyttää säiliöön ja nakkaa tyhjän pullon perässä juosseelle huoltajalle. 

13. Seuraa ajan kulumista ja tarkkailee urheilijaa vauhdin osalta. Urheilijaa on tiedotettava seuraavasta huollon paikasta ja mahdollisesti lähestyvistä cut-off ajoista. (uinti 2h 15min, pyörän T2 vaihto: 12h, juoksun 32 km 17h, 15 min). Urheilija menettää usein laskutaitonsa kisan aikana. Myös tauoilla pysähdykseen vietettävä aika on rajattava. Makoiluun voi käyttää maksimissaan 5 minuuttia tai uudelleen jatkaminen käy vaikeammaksi kylmyyden alkaessa vaikuttaa.

Jyrkän nousun tauko: "I´m just enjoying"

13. Teknisten ongelmien ilmetessä huoltajan mekaanikon taidoista on suuri apu. Hän myös pakkaa pyörän ja varusteet joko lentolaukkuun tai kuljetuspussiin urheilijan lähdettyä juoksu-osuudelle. Huoltaja voi joutua pyytämään tai tarjoamaan apua myös muiden tiimien kesken. Hienoa näissä kisoissa on se että kaikki tekevät kaikkensa, jotta jokainen urheilija pääsisi maaliin. (Chilessä erään urheiljan kaikki varusteet jäivät viimeiseltä lennolta, jolloin muut urheilijat keräsivät hänelle kaiken tarvittavan, minulta liikeni toinen sadetakki hänelle.)

Aamuvalmisteluista vastaa urheilija

14. Juoksuosuudella 25 km jälkeen huoltaja saa liittyä urheilijan seuraksi, tarjoten henkistä tukea ja seuraten muutenkin urheilijan vointia. Vauhti ei siinä vaiheessa päivää ole enää päätähuimaavaa, joten kyky kävellä reippaasti ylämäkeen on minun tapauksessani riittävää. Siinä tärkeää on että vaitonaisena eteenpöin taistelevalle urheilijalle jutustellaan leppoisasti silti tarvittavaa etenemisvauhtia ylläpitäen. Tässä kellon seuraaminen on tärkeää. Yhdessä kisassa törmäsin juoksun cut-off aikaan 20 km kohdalla ja keskeytynyt kisa harmittaa vieläkin. 

15. Maalissa huoltaja auttaa urheilijaa pysymään lämpimänä ja tarjoaa energiaa. Yhdessä onnistumisesta iloitseminen ja sen ikuistaminen kuuluu asiaan. Mahdollisessa pettymyksessä, myös huoltajaa tarvitaan tukemaan urheilijaa. 

Swissmanin loppunousussa huoltajani Markku Ihonen oli korvaamaton.

16. Huoltajan on jaksettava valvoa, tai osattava ottaa päiväunet. Aamu käynnistyy joi klo 2 aamupalalla ja vaihtopaikan valmistelulla kolmnen aikaan. Päivä päättyy lähempänä kahtatoista, jolloin on vielä jaksettava ajaa majapaikkaan. Siellä urheilija tarvitsee mahdollisesti apua varusteiden huollossa ja palauttavan ruoan saamisessa. 

Patagonmanissa sain Chileläisen kalastajan huoltajaksi

17. Huoltajan on kyettävä järkeviin päätöksiin silloinkin, kun se ei urheilijalta itseltään onnistu. Norsemanissa viime vuonna, olin suunnitellut että majoittuisimme kisan jälkeen  teltassa maalialueen lähistöllä. Kun maali siirrettiinkin kovan ukkosmyrskyn ja rankkasateen takia 10 km lähemmäksi, olin itse kovasti asettumassa silti telttaan yöksi. Onneksi huoltajani bookkasivat nopeasti meille lämpimän sisämajoituksen lyhyen ajomatkan päästä, ja saivat minut lämpimäksi ja kuivaksi, eivätkä liiaksi kyselleet minun mielipidettäni siinä vaiheessa. 

Lexi Lobdell ja Maija Luukka kanssani Norsemanissa

18. Yhden ihmisen huoltajan on oltava aikamoinen monilahjakkuus. Siksi olisi ihanteellista että huollossa olisi kaksi toisiaan täydentävää supporteria. Heistä on myös toisilleen seuraa päivän aikana ja ongelmiakin on mukavamopi kohdata, kun niitä ei tarvitse pähkäillä yksin. Myös logistisesti lopun juoksuun osallistuminen ja auton parkkeeraukset yms. sujuvat helpommin jos huoltajia on kaksi.

Ironman Nizza 2024

 Ironman Nizza 2024

Ilmoittauduin kisaan jo lokakuussa 2023 ajatellen sen toimivan hyvänä harjoituksena elokuun Norsemaniin, Xtri-kisojen MM-koitokseen, johon sain kisapaikan keräämilläni Xtri pisteillä. Oma pitkien triathlonien ennätykseni on myös Ranskasta Vichyn kisareitiltä. Tämä Nizzan kilpailu olisi urani 23. pitkä triathlon. 

Valmistautuminen oli sujunut hyvin, joskin joulukuussa saamani covid ja influenssa nostivat sykkeitä maaliskuulle saakka. Poljin paljon ylämäkiä treinerillä, koska nousumetrejä Nizzassa olisi pyörällä luvassa 2400m ja Norsemanissa 3500m. Sunnuntaina viikko ennen kisaa, palauttelin totutusti viikon päätteeksi paineilmalla toimivissa palautumishousuissani. Päätin valita vaihteeksi toisen ohjelman yleensä käyttämäni sijaan. Siinä puristus kohdistui yksittäisiin lihasryhmiin ja tehot 7/8. En huomannut että jalkaterän puristus oli liian voimakas jolloin yliliikkuvat niveleni jalassa pusertuivat liikaa. Noustessani housuista en kärsinytkään astua jalkaterällä. Riittäisivätkö kuusi päivää vaurion korjaantumiseen, niin että jalkaterä kestäisi juoksun iskutusta kisassa. Oma tyhmyys suututti.

Pakkasin ensimmäistä kertaa vuosi siten hankkimani Cervelo P5:n lentolaukkuun. Ompelin suojat ohjaustangolle ja satulatolpalle satuloineen. Onneksi kiertäessäni kotiani tarkistuskierroksella ennen lentoa, huomasin satulan suojapussukan sisöltöineen piileskelevän ompelukoneen takana. Siinähän olisi ollutkin jos olisin polkenut 180 km seisaallaan. Lensin Tampereelta Riikan kautta Nizzaan. Sain mukavan kämppäkaverin, ja oli hienoa puhua "triathlonia" koko viikko. 

Keskiviikkona jolloin saavuin kisapaikoille, halusin kasata pyörän heti. Viime hetken tekniset ongelmat ovat ennenkin aiheuttaneet stressiä, ja siksi pyrin lentämään kohteeseen ajoissa. Silloin olisi aikaa ratkaista ongelmat  ja korjata tai korvata  rikkoutuneet osat. Nyt ilmeni ongelma etuhaarukan kasaamisessa. Sen sisällä olevat osat olivatkin yhtäkkiä irrallaan, ja jouduin kalastelemaan niitä pyörä ylösalaisin käännettynä putken sisältä. Ahersin kiukkuisena kolme tuntia. Missasin Norsemaniin tarkoitetun etäkoulutuksen, kun olin niin keskittynyt etuhaarukan korjaamiseen. Lopulta kasausyritykseni tuntuivat aiheuttavan enemmän haittaa, kuin hyötyä, vaikka keksinkin, kuinka osat tulisi koota. Oli pakko luovuttaa. Seuraavan yön näin unia, kuinka lasken pyörällä ohi serpentiinimutkasta ohjauksen kadottua alamäessä. 

Torstaina olin ensimmäisten joukossa paikallisessa pyöräliikkeessä pyytämässä konsultointia ongelman ratkaisemiseen. Siellä ei kuitenkaan suostuttu siihen, että olisin seurannut kuinka etuhaarukka kasataan. Haluan oppia tekemään itse asioita, joten päätin kääntyä Race-expon huoltomiesten puoleen. Maksan toki, mutta haluan osata kasaamisen itse jatkossa. Niinpä olin kahta tuntia ennen rekisteröitymisen alkamista jonottamassa "Ferrarini" kanssa huollon aukeamista. Siellä ensimmäisenä asiakkaana kallistelimme yhdessä pyörääni ja näin kuinka  minulta puuttuvan väliosan avulla esikiristys tehtiin ja pakka saatiin tiukasti kasaan. Suurin stressini helpotti, kun pyörä oli kunnossa. Sitten hoidin reksiteröitymisen ensimmäistä kertaa Awa-urheilijoiden Vip-jonossa. Numerot määräytyivät ilmoittautumisjärjestyksessä. Siksi oli etua että olin jonottanut ajoissa ja sain aika alkupään numeron (398). 

Messualue oli melkoinen pettymys, pari kälyistä näytteilleasettajaa, eikä edes ainuttakaan vessaa käytössä. Tällä Ranskan kisareissulla lähipuskat tulivat ahkeralle tankkaajalle sangen tutuiksi. Rantaan tuodut Bajamajatkin olivat kisan starttiin saakka suljettuina muovikelmun sisään, käytön estämiseksi. Kävimme testaamassa rannan uintia varten ja harjoittelin mainingeissa suunnistamista. Yhdellä harjoitusuinnilla näin peräti kuusi meduusaa, ja se seitsemäs jota en huomannut, onnistui polttamaan häntäsiimallaan rannettani. Niinpä metsästimme myös kotiin unohtamani meduusasuojan sisältävän aurinkovoiteen korvaavaa putkiloa. Sitä ei kuitenkaan mistään löytynyt. 

Jalkani kesti jo kävelemistä, mutta juoksemisen päätin jättää vasta kisaan. Muuten valmistautuminen sujui rennosti ja luottavaisin mielin. Kisapäiväksi luvattiin kohtuullista lämpöä, täällä yleensä olleiden helteiden sijaan. Myös tuulien osalta tilanne kisapäivänä oli helppo. Käyttämäni vanteet ovat kevyelle kuljettalle vaikeat hallittavat voimakkaassa tuulessa. 

Aamulla kisa-alueella päädyin viemään pyörän huoltopisteelle pumpattavaksi, koska en raaahannut omaa pumppua majapaikastani mukaan. Siinä silmieni edessä, eturengas kuitenkin puhkesi, sitä täytettäessä. Huoltomies vaihtoi onnekseni renkaan, mutta en testannut sitä ajamalla. Se paljastui melkoiseksi mokaksi kisan ollessa käynnissä. Uinnin startti sujui leppoisasti, ja oli kiva odotella kaverini kanssa lähtöalueella ja startata onnentoivotusten saattelemana. Uin helppoa ja reipasta vauhtia, näkemättä meduusoita tai muitakaan häiriötekijöitä. Tunsin kyllä märkäpuvuin niskan hiertävän, mutta sitä en päättänyt jäädä itkemään. Sen hiertymän ehtisi lääkitä kuntoon tulevina päivinä. 

Uinnin 70 minuuttia, oli ihan hyvä suoritus. Vaihdostakin suoriuduin ihan rivakasti. Juostessani pyörän kanssa kohti lähtölankkua, en huomannut vielä mitään kummallista. Kun sain nousta ajamaan, totesin että jotain etuhaarukassa on vialla. Pyörä hyppi kummallisesti täristäen joka kierroksella. Alle kilometrin täristelyn jälkeen pysähdyin, ja totesin ulkorenkaan olevan osaksi ulkona vanteelta. Jouduin tekemään nopean päätöksen, kääntyäkö takaisin vaihtoalueen huoltoon, tyhjentää tai jopa vaihtaa rengas uudestaan siinä, vai jatkaa ensimmäiseen huoltoon 20 km ja korjata asia siellä kunnon pumpun lähettyvillä. Päädyin jälkimmäisen vaihtoehtoon ja uskaltauduin ajamaan maltillisilla nopeuksilla pyöräni tärisevästä hyppimisestä huolimatta nuo ensimmäiset 21 km.

Siellä huollossa, esitin ongelman mukavalle ranskalaiselle mekaanikolle, ja tyhjensimme renkaan, ja sisuri saatiin hyvin urille ja rengas täytettyä. Aikaakaan ei tuusaantunut kelloni mukaan kuin kolme minuuttia. Täytyy myöntää, että myös uusi aluevaltaus tuli tuolla huoltopisteellä tehtyä: en olekaan ennen kisassa vielä pussannut mekaanikkoa, mutta nyt huomasin kiitollisena ja helpottuneena niin hänen poskelleen tekeväni. Reitin alamäkiin en olisi uskaltautunut ulos vanteeltaan olevalla ulkorenkaalla. Siitä alkoikin hauskimmat nousut. Reisissä oli voimaa kiivetä, ja on se aina hieno tunne kun voi mennä kevyenä pikkukuskina raavaista miehistä heittämällä ylämäissä ohitse. 

Olin valinnut kisa-asuksi hihattoman topin, ja unohtanut kisoissa mieluusti käyttämäni pitkistä polvisukista askartelemani hihat kotiin. Niitä käärimällä saa tarvittaessa helposti joko lisä-lämpöä tai viilennystä. Huoltopistellä kaadoin vettä paitsi juomasäiliööni, niin myös päälleni. Hikihän noissa nousuissa tuli. Reitti nousi 1200m merenpinnasta, ja alamäissä ohuempi ilma teki laskuista aika kylmiä. Niissä tuli hihattimiani ikävä. Ylämäkien treenaaminen onnistuu hyvin kotona treinerillä, mutta teknistä osaamista ja pyörän hallintaa vaativien serpentiinilaskujen opettelua ei oikein Suomessa voi tehdä. Olen kisannut vuoristoreiteillä aiemminkin, mutta en tällä pyörälläni. Nizzan pyöräreitti on mielestäni teknisesti yksi maailman haastavimmista, tarkkana oli oltava koko ajan. Lisämausteena jyrkissä ja mutkikkaissa laskuissa, oli paitsi koloja ja kuoppia tiessä, myös suojatien korotus pumppereita, jotka toimivat kovassa vauhdissa hyppyrien tavoin. Pyörääni tehtiin keväällä kallis 700€ maksanut surkeiden ja vuotavien Maguran jarrujen vaihtoremontti. Nyt lasketellessani kuuttakymppiä noista serpentiinimutkista, kiitin kuitenkin hyvin tehtyä jarrujen vaihtamista. 

Törmäsin itsessäni kuitenkin uuteen ongelmaan, josta olin saanut aavistuksia jo Utahin 70.3 MM-kisareitillä. Siellä aamun kylmän uinnin jälkeen, olin jonkinasteisessa hypotermiassa ja korkeassa ilmanalassa silloinkin. Siellä meinasin nukahtaa pyörän selkään. Nyt Nizzassa sama ilmiö toistui alamäissä. Palelin voimakkaasti ja kun ilmanpaine vaihtuu laskun aikana, aivoni halusivat sammuttaa lamput. Minä olen se matkustaja lentokoneessa, joka nukahtaa aina nousujen ja laskujen aikana ilmanpaihteen vaihtuessa. Nyt hätkähdin keskittyessäni alamäkien teknisesti haastaviin mutkiin, jarrutuksiin ja hyppyreihin aivoistani kuuluvaan ehdotuksen: "Ummista silmät ja lepää, vain ihan hetken aikaa!" Siinä sitä olisikin ollut paikka päiväunille. 

Olin pursottanut kaksi kofeiinia sisältävää energiageeliä vesipulloni joukkoon, testaamatta sen veteen liukenemista etukäteen. Nämä kaksi hyytelöä onnistuivat tukkimaan vesipillini aika lahjakkaasti. Siinähän sitä oli puuhaa kun posket lommolla yritin saada vettä letkun läpi. Pyörästä selvisin kiitettävästi, vaikka tehoni lopuksi laskivatkin. En uskaltanut päästellä alamäkiäkään kuin 80 % vauhdeilla. Kisassa ohittelua tapahtui todella villisti ihan mistä puolelta vaan, ja mitään peesirajoja ei juurikaan noudatettu. Tuomarit pyysivät rinnakkan ajavia siirtymään peräkkäin, mutta muutoin mitään etäisyyksiä ei kontrolloitu. Ylämäissä peesauksesta nyt ei mitään hyötyä olisikaan ja alamäissäkin päästin rauhassa hätäisimmät edelle, jotta sain kurveissa valita rauhassa omat ajo- ja hyppyrilinjani. Sähläsin kelloni näkymien kanssa: yritin tarkistaa montako nousumetriä olin kiivennyt ja keskeytin ajanoton vahongossa. kun käynnistin sen uudelleen, olin valinnut vahingossa sisäpyöräilyn lajiprofiiliksi. Kun huomasin sen ja vaihdoin pyöräilyyn, olin taas hukannut ajetun kokonaismatkan yms. ajoon vaikuttavat olennaiset tiedot. Ajoin siis tietämättä kilometrimääriä. Yhtään kilometrikylttiä en pyörällä huomannut. Reittiprofiilitarrakin jonka olin kiinnittänyt etuhaarukaan, sisälsi  vain huoltojen  kilometrikohdat. En tajunnut sitäkään, että tässä kisassa pyöräily olikin vain 170km ennen kuin joku muu, siitä kisan jälkeen valitteli. 6:53:55 pyöräaika ja 26 Km/h keskinopeus mutta hengissä ja ehjänä T2:een.

Vaihdossa olin onnellinen pyöräilyn ollessa onnistuneesti takana. Minulle tuli ilmeisesti alun täristyksen, kurvien ja hyppyreiden takia myös melkoinen matkapahoinvointi. Olin siis ihan yrjöämisen partaalla juoksun alkaessa. Päässä huippasi ja silti energiaa olisi saatava. Tällä Nizzan kisareitillä ei kuitenkaan ole mahdollista nälkiintyä kun huoltopisteitä oli alle kahden kilometrin välein. Niinpä iloisesti hölköttelin huollosta toiseen popsien mitä sillä hetkellä tuntui maistuvan. Jännitin myös sitä koska kaverini ja myös kämppikseni juoksisivat minut kiinni. Mietin aina etukäteen kaiken maailman kannustimia, minkä voimalla saisin jusostua hölköttelyä parempia juoksuaikoja. Eipä ollut palkinosta paljon hyötyä. Juoksussa olin ikäsarjani 13. mutta hyvä uinti ja pyörä pitivät minut sijalla 6. maalissa. Kokonaisaika 13:26:18.

Naisille oli jaossa 40 MM-kisapaikkaa. Olin jo päättänyt, että en ota tarjottavaa paikkaa vastaan. Haluan edelleenkin toteuttaa unelmani Hawaijin kisasta ja mielestäni olisi aika hölmöä maksaa 1500€ siitä että kisaisin kolmen kuukauden päästä samalla reitillä, mutta paljon kovempien vastustajien kanssa. Pidin Nizzan huikeasta reitistä. Jännittävin, haastavin ja maisemiltaan huikein pyöräreitti ikinä. En kyllä suosittele ensikertalaiselle, ainakaan pelkästään pohjolan lakeuksilla pyöräilleille. Vielä kun keksisi sen viisastenkiven millä matkapahoinvointi, hypotermia-unetus ja surkean hidas juoksuvauhti olisivat korjattavissa. Kisaaminen on kivaa, ja triathlonissa maaliin pääsemiseen tarvitaan niin monen ongelman ratkaisemista ja myös muiden apua, tuuria, johdatusta, varjelusta, kuntoa, taitoa ja välineitä, että mikään ei ole itsestäänselvää. 

Nyt nokka ja katse kohti elokuun Norsemania, johon pääsen jo toisena vuonna peräkkäin. viimeksi kun maali siirrettiinkin yhtäkkiä 10 km lähemmäksi, niin jäi jotain hampaankoloon.