sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kaksi niin erilaista juoksukisaa 8 päivän sisällä

Kevään juoksutekniikan hiomiseni huipentui toukokuussa kahteen erilaiseen juoksukilpailuun. Ensin "Helsinki Running Dayssä" juoksin työkaverieni kanssa puolimaratonin, ja siitä viikon kuluttua Kuusamossa Karhunkierros NUTS polkujuoksukisassa 53 km lenkin. Kirjaan molemmat kokemukset tähän samaan blogikirjoitukseen.

Helsinki City Run 21km

Viime vuosina juoksutekniikkani on ollut huono: asentoni lysähtää ja kuvista huomaan juoksevani aivan liian istuvassa asennossa. Olen kysellyt neuvoa sieltä ja täältä virheen korjaamiseksi, mutta en ole jujua tajunnut hyvistä neuvoista huolimatta. En ennen kuin yksissä Triathlonteam 226:n tekniikkatreeneissä seuran valmentaja  Marko Selin sai vihdoin sanoitettua minun (ja monen muunkin juoksijan) ongelman ja siihen liittyvät ohjeet niin, että ne kropassani ymmärsin: Jos askel tulee maahan liian eteen, juoksun mekaniikan mukaan oma kroppasi jarruttaa joka askeleella. Askel pitää iskeä maahan ihan kropan alapuolella, ja maakosketuksen on oltava lyhyt, jotta nopea frekvenssi tekee juoksusta kevyttä. Polvi osoittaa ikäänkuin alaspäin koko ajan. Juoksu tapahtuu enemmän kropan takapuolella kuin edessä. (Mikä tuntui minun naisen logiikkani mukaan jotenkin nurinkuriselta, kun kerran halutaan mennä nopeasti eteenpäin, miksi liikutaan enemmän takana?)

Olen muuttanut tekniikkaani ohjeiden ja harjoitusten mukaan, ja odotin Helsinki City Runin puolimaratonia, jotta pääsisin testaamaan uutta juoksutekniikkaani käytännössä. Kisapäivänä oli aurinkoinen ja mukavan lämmin sää. Tunnelma työkaverien kanssa autossa oli odottunut, innostunut, sekä hieman jännittynytkin, osan ollessa matkalla ensimmäiselle puolimaratonilleen. Keräsimme kisaexposta kaikki ilmaistuotteet myös viime hetkellä sairastuneelle kollegallemme ja keräännyimme hyvissä ajoin lähtöviivalle.

Juoksun taktiikaksi ja tavoitteeksi valitsin testata uutta askellustapaa mahdollisimman pitkän matkan fokusoiden siihen koko ajan. Asetin itselleni tavoitteeksi 1:50 ajan, johon en ole muutamaan vuoteen askelvirheeni takia pystynyt.  Säädin kisavauhdin sen mukaan Polar V800-kellooni ja sen mukaan lähdin heti liikkeelle. Aluksi sain ohitella 2h  lähtöryhmäni juoksijoita, mutta aika pian löysin kolmen leveäselkäisen miehen yhdessä juoksevan ryhmän, jonka peesiin liimauduin. Meren rannalla tuulee aina sen verran, että hento nainen hyötyy kummasti porukan takana. Sitä paitsi porukan jutut olivat ihan kiinnostavia, eikä aikaakaan kun juttelin jo sujuvasti mukana, kisoista ja triathlonharjoittelustakin. Kummasti yhteinen kiinnostuksenkohde yhdistää ihan tuntemattomiakin ihmisiä.

Juomapisteillä sain olla tarkkana etten kadota peesikolmikkoani, koska lähes kaikki kilpailun miehet olivat innostuneet pukemaan ylleen kisan possunpunaisen pinkin paidan. En muista koko aiemman elämäni aikana nähneeni yhteensäkään yhtä monta vaaleanpunaisiin pukeutunutta miestä, kuin nyt näin samanaikaisesti ympärilläni. Omassa turkoosissa asusssani, tunsin oloni yllättävän maskuliiniseksi moisen mieshempeilyn ympäröimänä.
Juoksu tuntui alusta asti vetävältä ja jopa lennokkaalta. Sykemittarini lukema oli oikein sopiva kisasykkeeksi parin tunnin suoritusta ajatellen ja vauhtikin sopi tavoitteeseeni. Koko ajan olin hieman mukavuusjuoksuvyöhykkeeni yläpuolella, mutta silti niin että pystyin tarvittaessa puhumaankin. Reitti vaikutti aika erilaiselta kuin viime vuosikymmenen puolella juoksemassani Helsinki City Maratonilla oli ollut. Ensimmäinen ja kolmas maratonini oli juuri HCM. Ihmekös tuo että reittiä on jo muutettu.
Kelloni gps näytti hieman pieleen, joten  juostuani sen mukaan tavoitteessani, totesin puoli kilometriä ennen kisa-areenaa, että maalin olisi pitänyt jo tulla. Jäin siis 1:50 aikatavoitteestani pari minuuttia. Pystyin kuitenkin juoksemaan hyvällä tekniikalla koko kisan, joskin juoksu tuntui hieman eri lihaksissa kuin aiempi lyllerrystyylini. Koulumme japanilainen harjoittelija oli maalissa muutaman minuutin minua aiemmin. Me saimme sitten yhdessä odotella loput kollegat maaliin. Kaikki pääsivät perille ja onnistuivat juoksemaan hyvävoimaisen juoksun.

NUTS Karhunkierros 53km (55,5)

HCR:n  jälkeen keskityin kropan palautumiseen ja lepoon, niin hyvin kuin opettaja nyt toukokuun puolivälin jälkeen yleensä pystyy tekemään. Pitkiä päiviä koneen ja työpöydän ääressä haaveillen perjantaista, jolloin saisin vastata monivuotiseen Kuusamonkutsuuni "kyllä". Viime vuodet minulla on joko ollut luokanvalvojana niin paljon työkiireitä, etten ole uskaltanut lähteä toukokuun viimeiseksi viikonlopuksi matkoille, tai sitten kisa on myyty loppuun ennen kuin olen saanut paikan itselleni varmistettua. Unelma Karhunkierroksen juoksemisesta on kuitenkin jäänyt kytemään ja niinpä nyt, kun olen viettänyt sapattivuotta luokanvalvojuudesta, uskalsin tehdä ilmoittautumispäätöksen lokakuussa. Jos se olisi jäänyt toukokuulle, olisi matka jäänyt tekemättä, niin kipeästi toukokuun viimeinen viikonloppukin olisi lopulta ollut työkiireissä tarpeen.
Haasteena oli myös pitkä ajomatka Kuusamoon. Olimme saaneet sovittua Holiday Clubin lomaesittelystä lahjaksi saamamme Kuusamon troopikin kalustetun lomamökin juuri kisaviikonlopuksi käyttöömme.

Viikkoa ennen mieheni kuitenkin ilmoitti ettei hän jaksa lähteä ajamaan Kuusamoon saakka parin päivän takia. Käytin omaa autoani katsastuksessa ja sain korjattavan vikalistan samoihin aikoihin. Korjattavaa löytyi paljon, mm jousi joka kuopissa vastaa auton runkoon saakka, eli totesin että en saisi autoani viikossa korjatuksi (edullisesti).  Niinpä googlailin ja laskeskelin eri matkustusvaihtoehtoja, ja yritin houkutella lapsiani, ystäviäni ja lopulta lähes ketä vaan kaveriksi reissuuni. Vastineeksi yhteisestä automatkasta voisin tarjota majoituksen ilmaiseksi.
Kaikilla oli jo kuitenkin viikonlopuksi muita suunnitelmia.  Helsingistä lähtevä yhteiskuljetus lähtisi jo perjantai- aamuna, jolloin joutuisin olemaan päivän töistä pois. Ei hyvä! Sain kaksi viimeistä tuntiani vaihdetuksi, niin että pidin ne jo maanataina, mutta silti lähtöni Tampereelta olisi mahdollinen vasta kahdeltatoista. Lentoja Tampereelta ei ollut muuta kuin aamulla, ja liput olivat kalliita. Junalla pääsisi toki Ouluun, tai linja-autolla samoin.  Tajusin katsottuani majapaikkani sijaintia kartalla että etäisyys kisakeskukseen oli yli 20 km, joten kulkemiseeni siellä päässä tarvittaisiin autoa. Mietin kyllä ensiksi, että josko tuon välin pyöräilisi tai rullaluistelisi, mutta onneksi joku järjenhippunen aika parkkiintuneessa kestävyysurheilijan mielessäni kuitenkin puhui minulle järkeä: Onko viisasta lähteä kisa-aamuna kuudelta pyöräilemään 24 km päästäkseen juoksemaan 53 km jotta pääsisisi sen jälkeen vielä pyöräilemaan samat 24 km takaisin ennen pesua ja suihkua. Tai vielä pöhkömpää olisi jos sen tekisi rullaluistellen.  Ja miten siinä samalla roudaisi kaikki tavarat. Ei hyvä! Auton lainaaminen tai vuokraaminen Tampereelta toisi sen ongelman että joutuisin ajamaan yksin koko yhdeksän tuntia, ja nukkuisin varmaankin rattiin jo ennen puoliväliä. Ei hyvä! Lopulta päädyin Onnibussiin Tampereelta Jyväskylän kautta Ouluun ja sieltä vuokrattuun autoon, jolla ajaisin majapaikkaani.

Voisihan sitä kokonaisessa huvilassa yksin ollessaan levittäytyä kaikessa rauhassa muista välittämättä; liikkua ympäriinsä vaikka ilman rihmankiertäämää, nukkua parisängyssä poikittain, käydä vessassa  sulkematta ovea tai pitää valoja sängyssä vaikka läpi yön. Perusteluuni siihen  että olisi rahansäästöä jos samalla kalliissa ja hienossa majoituksessa olisi yöpynyt muitakin, nauroin kun keksin että olinhan saanut majoittumisen ilmaiseksi. Miksi siis kantaa siitäkään syyllisyyttä. Aikamoista säätöä kuitenkin tarvittiin, jotta sain itseni starttiviivalle. Harvoin ulkomaankisan logiistiikkakaan on näin monimutkainen kuin päästä kisaamaan toisella puolella kotisuomea.

Perjantaina kaikki sujui kuitenkin logistisesti kuin rasvattu: Sain kyydin töistä Tampereen linja-autoasemalle mieheltäni, ja sieltä Onnibussi vei sujuvasti Jyväskylään. Bussissa ehdin hyvin yrittää saada työkaverilta ostamani puhelimen synkronoitua vanhan tietoihin. Urakka osoittautui mahdottomaksi,  64Gb:tä ei vaan saa mitenkään mahdutettua 16Gb:n puhelimeen. Urakka ärsytti muutenkin, kun oma entinen puhelimeni toimii muuten moitteettomasti, mutta puhelut katkeilevat kummallisesti jatkuttuaan 15 minuuttia pitempään. Pitkään olen sitä kestänyt, mutta viime viikon tunnin puhelun aikana jouduin soittamaan 11 kertaa uudelleen ja päätin että minun on ilmeisesti vaihdettava puhelinta.  Työkaverini auttoi minua turhien tietojen poistamisessa, mutta jossain Tampereen ja Jyväskylän välillä totesin, että minun on otettava puhelin uutena käyttöön, koska muuten tiedot eivät mahdu. Siinä sitten matka kului rattoisasti, niin että edessäni oli avoin läppäri, kuuntelin iPadistä äänikirjaa ja tietokoneeseen johti kahden iPhonen synkronointipiuhat. Saattoi joku luulla minua "teknologia-addiktiksi", vaikka urheilemaanhan tässä ollaan matkalla.

Jyväskylässä vaihdoin Ouluun menevään onnibussiin. Kuuntelin innoissani onnibussin kuukauden mittaisena ilmaistarjouksena olevaa BookBeatia, josta sai ladattua kiinnostavia äänikirjoja tai eBookeja. Aloitin Kimmo Takasen "Tunne lukkosi"-kirjaa, ja tajusin reagoivani aivan liian monien tunnelukkojen mukaan, ja mikä pahinta siirtäneeni haitallista toimintaani myös lasteni kärsittäväksi. Siinä itsetutkistellessa mieli kuitenkin siirtyi työkiireistä vähitellen kohti Pohjoisen kauneutta. Oulussa hieman myöhässä olevasta Onnibussista huolimatta tapasin rautatieaseman portailla juuri oikeaan aikaan sekä vuokra-autoani tuovan autovuokraamon miehen, että Oulussa asuvan sisareni. Olin yrittänyt houkutella häntäkin seuraksi reissuuni.  Pitkään en ehtinyt Oulussa viipyä koska kello oli jo yli kahdeksan ja ajettavaa oli vielä 250 km. Kia oli mukava ajettava, ja olin vihdoin saanut puhelimenkin jotakuinkin toimimaan. Kaikkia sovelluksia siinä ei vielä ollut, joten jouduin virittelemään vanhan puhelimeni yhteyden kautta uuteen, jotta sain Hesburgerin sovelluksella tilattua Kiimingin abc:lle itselleni syötävää. Lounaan jälkeen olin vain mutustellut eväitä, ja ennen ultrakisaa ruokaileminen on tärkeä juttu. Pikaruoka ei ole sitä parasta tankkausruokaa, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Normaalisti syön niin terveellisesti että matkoilla olevat poikkeukset eivät toivottavasti kaada seuraavan päivän kisavenettä.  Siinä ruokaa tilatessani en kuitenkaan huomannut vaihtunutta 60 rajoitusta tarpeeksi ajoissa, ja havahduin vasta valotolpan salamaan. Siinäkö se nyt tuli se meikäläisen lähes 30 vuotisen autoilijanuran ensimmäinen ylinopeussakko, ja vielä kännykkä kädessä. Minähän olen niin tarkka etten koskaan puhu puhelimeen autossa muutoinkuin handsfreellä, mutta ei kai nyt parin sekunnin Hesen tilausta lasketa...Ja vielä kuvan kanssa. Sekin harmi kuitenkin unohtui kun nappasin Kiimingistä tilaukseni mukaan ja ajelin äänikirjaa kuunnellen kohti pohjoista. Samalla muistin rukouksin  johtamani Tampere Vineyard seurakunnan kokousta, jossa nyt matkani takia en voinut itse olla paikalla.

Villa osoittautui upeaksi ja kaikilla mukavuuksilla varustetuksi. Joskaan en muistanut heittäytyä alastomaksi kun pääsin perille. Keittelin teet, valmistelin seuraavan päivän varusteet valmiiksi ja katsoin uusimmat Vain Elämää- jaksot Yle areenalta. Kun lopulta laitoin herätyskellon soimaan, huomasin uuden Iphoneni ilmoittavan kuinka monta tuntia ja minuttia on herätykseen aikaa: 4h 35min. Riittää mainiosti, onhan sen nyt vaan riitettävä.

Hermoilen ennen kisoja siitä, että en ole ajoissa starttiviivalla. Toisinaan näen jopa ihan painajaisia siitä että kisatorvi soi ja istun silloin vessassa, jonka ovi on jumittunut lukkoon, tai että nimeäni ei löydykään ilmoittautuneiden listasta, tai että olen eksyneenä johonkin sokkeloiselle torille, josta kukaan ei osaa neuvoa minua lähtöpaikalle. Tästä unesta on jo niin monta versiota, että siitä tiedän henkisesti valmistutuvani tärkeään kisaan. Tämä polkujuoksu ei kuitenkaan ilmeisestikään ole minulle tuollainen "tärkeä kisa", koska nukuin sikeästi ja aamulla heräsin virkeänä illalla viimeisenä tekonani ostamaani uuteen linnunlaulu-herätysääneen.  Pakkasin tarvikkeet kassiin, olin aamupalajonossa odottamassa kylpylähotellin ravintolan ovien aukenemista seitsemältä. Puuron ja jugurtin syötyäni, otin voileivät mukaani autossa syötäviksi. Kahta tuntia ennen kisaa, en enää syö tai juo, jotta vältän matkan varrella vessareissut. Minun starttini olisi vasta kymmeneltä, mutta bussi Oulangan lähtöpaikalle lähtisi 8:30.

Rukalla jätin auton parkkihalliin, ja pääsin ihan torilla olevalle ilmoittautumispisteelle suoraan hallista. Varustereppuni tarkistettiin, että kaikki polkujuoksukisassa pakolliset varusteet ovat varmasti mukana: vähintään litra juotavaa, 250kcal varaenergiaa, avaruuslakana, pilli, ladattu ja vesisuojattu matkapuhelin, vesitiivis takki, kartta, muki, (hanskat, otsalamppu). Hanskat otin, mutta edellisyönä vielä yhden aikaan ollutta valoisuutta katsellen, totesin että otsalamppua en tule tarvitsemaan.  Mukinkin jätin pois koska minulla oli kaksi juomapussia, joita voisin käyttää mukina. (En kylläkään ihan tajunnut että muki olisi pitänyt lukea: syvä lautanen. Opin tämän kantapään kautta kun lopulta huoltopistellä tajusin kaikkien keräävän näihin kulhoihinsa rusinoita, banaanin puolikkaita, suklaapaloja ja keksejä, jotta niitä voi sitten tästä "mukista" juostessa syödä. Sullo nyt sitten Salomonin juomapussiin rusinoita tai suklaata.)

Ennen Oulangan starttiin lähtevien bussien starttaamista, ehdimme nähdä 160 km juoksun voittajan maaliintulon. Oli ihana seurata kun GPS pallo liikkui tulostaulun kartalla kohti maalia ja kärjessä juoksevan Antti Itkosen (ilmeisten) vanhempien odottavan poikaansa maalisuoran lopussa. Tuuletusten jälkeen halaus äidiltä ja haatattelu juontajan kanssa. Uusi reittiennätyskin syntyi. Mieletöntä miten joku pistelee luonnonpuiston maastossa 160 km 20h 20 min. Ei voi kuin ihmetellä.


Meitä oli 53km matkalla lähes 800 kilpailijaa, joista suurin osa kuljetettiin kisabusseilla Oulankaan. Naisten suhde miesosallistujiin on kasvanut ja nyt näytti siltä kuin heitä olisi ollut jopa miehiä enemmän. En tiedä oliko niin, mutta maaliinpäässeitä miehiä oli tuloslistassa kuitenkin naisia enemmän.  Tässäkin kisassa ehdin juuri vessajonossa tutustumaan moneen uuteen kilpakumppaniin. Sain myös ystävälliseltä kanssasiskolta vaseliinia lainaksi, kun olin aamulla unohtanut rasvata varpaani. Latasin 1,5 l juomarakon reppuuni ja kaksi 0,5 l juomapussia, Toisen energiageelillä ja toisen suolaisella vesi-energiageeliseoksella.  Arvioin että 2 litraa riittäisi ensimmäiselle huoltopisteelle.  (Joka oli kylläkin vasta 32 km kohdalla). Lähdin liikkeelle lähtökarsinan puolivälistä. Arvioin että olen todennäköisesti maalissakin noin puolenvälin tienoilla, tai siihen olisin tässä kisassa tyytyväinen. Polkujuoksu on minulle lähinnä seikkailua, rentoutumista ja itsensä haastamista kauniissa luonnossa, eikä tuloksen hakemista.


Polkujuoksu poikkeaa sosiaalisuuden suhteen muista juoksukisoista siinä, että rinnakkain juokseminen ja jutteleminen kasvotusten on useimmiten mahdotonta. Leveimmissäkin kohdissa reittiä katse on pidettävä koko ajan polulla, jotta aivot osaavat ennakoida maaston kuprut ja muhkurat. Niinpä keskustelukumppanien kasvot voivat jäädä täysin arvoitukseksi. Päivän mittaan tutustuin ja juttelin lukuisten uusien tuttavuuksien kanssa. Koska nimiä ei kyselty, eikä kasvoja kurkittu, muistan heidät muista ulkoisista merkeistä. Olalla olleen juomavyön kanssa juttelin siitä miten vaikeaa on lasten ollessa pieniä löytää aikaa harrastamiseen. Raidallisten polvisukkien kanssa keskustelimme muutaman sanan sopivasta juoksuvauhdista. Oranssin Salomonin juomarepun  kanssa juttelimme hänen viimevuonna Juumaan päättyneestä kisastaan ja imeytymättömistä energioista. Omani kaltainen Salomonin violetti juomaliivi kysyi vointiani, kun olin ihan nuppi sekaisin kaaduttuani kuperkeikan kanssa 21 km kohdalla. Möreä miesääni jolle en saanut mitään ulkoista kuvausta, totesi jostain takaani tämän reissun ikimuistoisimman kommentin: "Kyllä se vaan o niin että, josei täsä kisasa oo kaatunu kunnolla vähintäänkin kahta kertaa, ni sillo ei oo ottanu tarpeeks tosissaan." Tuon kuullessani olin jo ennen  kuperkeikkaani tehnyt tantereelle myös täysin tyylipuhtaan pesis-syöksynkin. Tulipahan sekin kerrankin kokeiltua, kun en ole sitä koskaan pesiksessä vielä uskaltanut tehdä.

Huomasin varsin pian että parempi lyhytaskeleinen juoksutekniikka aiheuttaa minulle maastossa arviointivirheitä juuri jalan nostokorkeuden suhteen. Kompastelin varpaitani vähän väliä kantoihin ja kiviin. Vaellusreitti kulki niin huikean kauniissa maastossa, että mieli teki vilkuilla maisemia pelkän polun sijaan. Joki virtasi koko alkumatkan reitin vieressä Oulangasta Ansakämpälle saakka ja sain ihailla Kiutaköngästä ja muita kauniita nähtävyyksiä.

Minulla oli ostamani vaelluskartta kädessä ja yritin samalla seurata missä kulloinkin olen menossa. Vettä join juomarakosta letkun kautta, aina kun vähänkin janotti, ja geeliä pikku kulauksin sekaan. Jossain Ansakämpän ja Jussinkämpän puolivälissä totesin vatsassa kiertävän sen verran että pysähdyin vaellusreitillä olevaan huussiin, johon ei onneksi tarvinut jonottaa.

Venäänniemen nuotiopaikkaa ennen polku kääntyi yhtäkkiä ihan rantaan ja häkellyin upeasta näkymästä tajutessani joen olevan metrin päässä niin että kaaduin polulle ihan kunnon kuperkeikan kautta. Kyynärpää ja polvi ottivat vähän maakontaktia, mutta ei sen vakavampaa. Yritin jatkaa, mutta juostessa alkoi tulla huono olo. Pysähdyin hetkeksi istumaan, kastelin lippikseni raikkaassa joessa ja tankkasin energiageeliä. Laskelin että jos jatkan samalla juoksuvauhdilla kaadun todennäköisesti vielä monta kertaa, saattaen olla tuloslistalla muutaman sijan ylempänä, mutta pilaten samalla kesän tulevat kisat jos loukkaantuisin. Nauttimaanhan tänne tultiin, joten tein päätöksen kävellä tarvittaessa, jotta selviäisin enemmittä kaatumisitta maaliin. Noukin roskan polulta, aina sellaisen nähdessäni ja kuvailin maisemia kun siltä tuntui.

 Kun reitti tuli Pienen Karhunkierroksen kohdalle, polulle liittyivät myös 31 km kisaajat. Jossain vaiheessa kisareitti poikkesi autotielle Karhunkierrokselta ja totesin olevani ulkona kartalta, niinpä laitoin sen välillä juomaliivin taskuun häiritsemästä tasapainoani. Kartalla helpolta näyttävä maasto saattoi käytännössä olla aika haastavaa polkua juostavaksi mikä turhautti kartanlukuintoani, ja lopulta jätin kartan taskuun loppumatkaksi. Siinä vaiheessa olin jo juonut kaiken veteni ja lähes kaiken suolageeliliuokseni. Kilometrit 27-32 juoksin ilman vettä ja ne tuntuivat todella pitkiltä.

Basecamp huoltopisteen vihdoin tullessa eteeni täytin juomasäiliöni ja totesin lautasen puutteeni. Sulloin sitten kuorittuja mandariinin puolikkaita juomaliivin taskuihin ja niitä oli kiva sieltä juoksun edetessä imeskellä. Ai miksikö kartta sai kumman oranssin sävyn itseensä?



torstai 8. maaliskuuta 2018

Ennätystehtailuun sopiva Tenerife OceanLava-triathlon

Useana vuonna olen aloittanut triathlonkauden jo keväällä matkustamalla jonnekin lämpimään missä uintivedet ovat sopivan lämpöiset triathlonin suorittamiseen. Tänä vuonna meitä oli mieheni kanssa pyydetty puhumaan Kanariansaarten Teneriffalla sijaitsevaan suomalaiseen turistikirkkoon. Vierailun ajankohta sovittiin minulle parhaiten sopivan hiihtoloman ajaksi. Huvin vuoksi googlailin olisiko silloin lähistöllä mitään triathlonkisaa tarjolla, ja ilokseni samalta saarelta löytyikin paikallinen OceanLava sarjaan kuuluva puoli- ja perusmatkantriathlonkisa Santa Cruzissa. Kisasivustolla oli kyllä englannninlippu-kuvake, mutta siitä aukesi vain viimevuoden kisakuvia. Kääntäjällä espanjasta suomennetut sivut huvittivat, mutta uskalsin silti ilmoittautua puolimatkan kisaan, joka ei maksanutkaan kuin 130€.

Puerto de la Cruzin aaltoihin ei ollut uimarilla asiaa
Arvoin pitkään vuokraisinko pyörän paikanpäältä, vai lennättäisinkö oman rakkaan Cerveloni mukanani. Päätin lopulta pelata varman päälle ja maksaa oman pyörän kuljetuksesta. Norwegian lensi suoran lennon Tenerifan eteläkentälle Helsingistä ja bussilla pääsimme Puerto de La Cruziin, missä turistikirkko toimi ja mihin majoituimme viikon ajaksi. Turistikirkon pastori Jarmo Heiti oli pysäkillä meitä vastassa, ja koimme itsemme toivotuiksi vieraiksi. Saavuimme maahan tiistaina ja kisa pidettiin vasta sunnuntaina. Aikaa oli siis hyvin totutella Suomen -22 asteen jälkeen yli 20 asteen lämpöön.
Aamuisin kävin juoksulenkeillä ja keskiviikkona kasasin pyörän käyden pienellä testilenkillä. Haaveilin pyöräretkestä Orotavan kautta Teidelle jolloin nousua tulisi n 2500m, mutta tulin onneksi järkiini muistaessani kisan läheisyyden. Sen verran autolla Teidelle toteutettu ajomatka jäi kuitenkin kaivelemaan, että jos palaan saarelle uudelleen, yritän toteuttaa tuon kauniin ja upean nousun vielä joskus pyöräillen.



Meduusat ovat kauniita, kunhan niihin ei törmää uidessa
Saavuttuamme oli pari päivää lähes myrskytuuli, jolloin mm ulkovesiuimaltaat olivat turvallisuussyistä suljetut. Puerto de La Cruzin mereen ei ole mitään asiaan pidemmille avovesiuinneille edes hyvällä säälläkään voimakkaiden ristivirtausten takia. Valmistautumiseni oli lähinnä lämpöön sopeutumista sekä pari pientä aamuista juoksulenkkiä.  Kävelyä matkoilla tulee kuitenkin huomaamatta runsaasti ja teimme retkiä mm Loro Parqiin eläimiä ihastelemaan, sekä kauppakeskukseen keskustan ulkopuolelle.

Perjantain kokouksessa turistikirkossa mieheni Juha Ranta-Ojala puhui, ja tutustuimme turistityötä tekevään tiimiin jo aamulla kodissa pidetyssä tapaamisessa. On uskomatonta miten sama kieli, kulttuuritausta ja meidän tapauksessamme myös usko yhdisti meitä suomalaisia vaikka kaukanakin kotimaasta. Sunnuntaina pidettävään naistenpäivään en pääsisi kisani takia, mutta vaimojen virkistyessä omassa tapahtumassaan, useampi mies kirkosta lupasi tulla kannustamaan minun kisaani.

Kisainfo pidettiin Santa Cruzin Nivaria kauppakeskuksessa
Lauantaina vuokrasimme auton ja ajoimme Santa Cruziin kisa-infoon ja rekisteröitymiseen. Osallistujapaketti sisälsi hienon teknisen paidan lisäksi pyöräilyjakun ja pannan. Ainoastaan espanjankielellä olevaa kisan sääntö- ja vastuuvapaussitoumusta tavaillessani, mielessä kävi kyllä lapsena opittu turvallisuussääntö siitä, että mitään mitä ei ymmärrä, ei kannattaisi allekirjoittaa. Sutaisin kuitenkin nimeni paperiin ja jäin odottamaan kisainfoa, joka luvattiin myös takiani kääntää englanniksikin. Hauskaa oli kuitenkin kuunnella kun jotain asiaa oli selitetty espanjaksi 5 minuuttia, kuinka se tulkattiin englanniksi kahdella lauseella. No minä tyttö tein sitten paljon kysymyksiä.

Vaihtopaikalle pääsisi tuomaan tavaroita vasta aamulla klo 6:30, joten kävin illalla katsastamassa paikan pintapuolisesti ja varmistimme, että osaamme ajaa sinne ja tiedämme mihin auton saisi parkkiin. Reitti vaikutti etukäteen todella nopealta ja valmistauduin henkisesti elämäni parhaaseen puolenmatkan triathlonkisaan. Tiesin olevani kerrankin kunnossa ilman niin monta kisaa häirinnyttä nuhaa. Kisaan otettiin aamulla 8:30 starttaavalle puolimatkalle vain 300 osallistujaa, ja iltapäivän perusmatkan lähtöön saman verran.
Meidän naisten uinnin startti tapahtuisi piakkoin miesten startin jälkeen. Tämä oli iloinen yllätys, kun olin valmistautunut henkisesti vellomaan 300 muun kisaajan kanssa pyörivää pesukonetta muistuttavassa uinnin startissa. Nyt meitä olikin viivalla vain kolmisenkymmentä naista.

Lähdön tapahduttua, huomasi uivani ihan kärkinaisten vauhdissa. Päätin että uin vain mukana ja keskityn hyvään peesin antaen huippujen suunnistaa. Rannalla annetuista espanjankielisisä sekavista suunnistus- ja poijunkierto ohjeista olin kyllä tajunnut että kaksi poijua ohitettaisiin oikealta ja sitten kaksi vasemmalta. Haaste muodostui vain siitä, kun vedessä oli käytännössä kolmisenkymmentä poijua, enkä tiennyt mitkä olisivat niitä kulmapoijuja joiden kiertosuunnalla olisi väliä.  Onnistuin välttämään usein ongelmana olleen uimalasien vuotamisen sillä, että olin pessyt naamani pesunesteellä rutikuivaksi, ja jättänyt kasvojen aurinkovoiteen laittamatta. Lisäisin sen kasvoille vasta T1-vaihdossa, mikä osoittautui huomattavasti nopeammaksi, kuin jatkuva vuotavien lasien korjaaminen vedessä.  300m uintimatkan jälkeen tajusin olevani edelleen nopeimpien naisten vauhdissa ja vieläpä ihan helposti, kunnes huomasin vierelläni uivan kärkinaisen suuntaavan ihan minne sattuu. Edellämme lähteneiden miesten pärskeistä tajusin, että näillä naisilla ei ollut reitistä aavistustakaan, ja otin ihan oman suunnan kohti edellä vetävää miesten rintamaa, ja lopulta esiin pilkistävää kulmapoijua.
Uinti tapahtui satamassa, ja kisan aikana iso valtamerialus ohitti meidät uimarit samaa uomaa pitkin.  Parempi olisi siis pysyä omalla reitillä. Kun saavutin miesten jälkijoukot, en nähnyt edelläni yhtään keltalakkista naista. Nautin uimisesta; ei pahemmin aaltoja, siedettävä lämpötila, ei päälle uivia kilpakumppaneita ja enemmän naisia takana kuin edessä. Vedestä noustessani kuulin kannustusjoukoilta edelläni olevan vain kaksi naista (ilmeisesti he olivat suunnistaneet alun ryhmässä tekemäni harharetken aikana paremmin) ja pääsisin pyörälle kolmantena naisena.

Otin vaihdon reippaasti mutta toimenpiteitä oli silti niin monta, että kaksi muutakin naista tuli vaihtoon lopulta kanssani samaan aikaan.  Märkäpukuni alkaa vedellä jo viimeisiään, ja se tarttuu revenneistä kohdista riisuttaessa sekä kelloon että nilkan ajanottochipiin. Laitan aina sukat jo pyöräilyyn, lisäsin kasvoihin aurinkovoidetta, kiinnitin pyöräilyhanskat, ajolasit, kypärän sekä iwatchin jota en voi uidessa pitää. Numerolapun laittaisin vasta juoksuun, koska se ei ollut vielä pyörällä pakollinen. Olen yliherkkä kaikelle kosketukselle, ja kisasykkeillä edetessä niinkin pieni kosketus, kun selässä lepattava numerolappu ärsyttää suhteettoman paljon. Oli niin nautittavaa kun tuota läpsytysta ei nyt tarvinnut kokea.
Upeissa maisemissa ajattu tasainen pyöräreitti oli nopea
Pyörä kulki heti todella kevyesti ja viitenä kierroksena ajettava edestakainen pyöräreitti tasaista mutta sivutuulista rantaviivaa pitkin oli vauhdikasta menoa. Nelikaistaisesta tiestä kaksi kaistaa oli suljettu vain kisaajien käyttöön, ja sunnuntaina muuta liikennettä oli vähän tien toisella puolellakaan. Tajusin olevani ennätysvauhdissa, kun nopeus vaihteli hitaimpien osuuksien 30km/h nopeimmillaan  lähemmäs 40km/h keskinopeuksiin. Toivoin niin säästyväni tällä kertaa usean kisan hidastaneelta rengasrikolta. Bongasin toisella kierroksella reitiltä kohdan jossa oli tiellä rikottu lasipullo. Opettelin väistämään sitä seuraavilla kierroksilla. Puolenmatkan kisassa oli 12m peesikielto, jota olikin helppo noudattaa, kun edessä oli vain minua hitaammin ajavia miehiä, joita sain ohitella tasaisesti koko ajan. Minun nopeudellani ajavat olivat jo kaukana edelläni, joten kiusausta letkassa ajamiseen ei edes ollut. Muutenkin kisa oli siistiä yksinajoa, vaikkakin ainut paikallinen "possujuna" ohitti minut espanjaa solkottaen juuri kun olin lasinsiruja väistäessäni ajoratani vasemmassa eli väärässä reunassa. No tilaa ohittamiseen heillä oli, mutta katsoivat asiakseen valistaa minua paikastani tien oikeassa reunassa. Edestakainen reitti mahdollisti muiden kilpakumppanien tarkkailemisen. Pian sain ohitella myös naisia, mutta tiesin heidän olevan jo muutenkin kierroksen takanani.

Uutterat kannustajani: Jarmo, Antti ja Pentti, sekä Juha kuvaajana
Suomalaiset kannustajat olivat kahvilla käytyään sinnikkäästi reitin varrella koko päivän, huutaen kannustuskommentteja sekä suomeksi että espanjaksi. T2-vaihdossa tajusin naisten rekissä olevan vasta yhden pyörän, joten olin ohittanut pyöräosuudella kakkosena olleen naisen. Kuulin naisten kärjen olevan edelläni  jo 11minuutin päässä, mutta minuutti takanani tulisi seuraava naispuolinen uhkaaja. Vaihdossa näinkin jo hänet ja lähdin liukkaasti juoksemaan. Kerrankin tuntui siltä että olisin pyöräillyt vielä pidemmästikin. Minkäänlaista tärinää tai voimattomuutta jaloissa ei tuntunut. Tiedän kuitenkin juoksuni olevan se heikoin lenkki, ja aloin jo aavistella kuulevani kohta takaani naisellista puuskutusta. Minulla on kuitenkin periaate, että taakse katsominen ennen maalisuoraa, on heikkouden merkki, enkä halunnut siihen sortua. Niinpä pelkästään kuuntelin ja joka kerta jonkun miehen puuskuttaessa takaani ohitse, olin varma että kolmas nainen siltä olisi tulossa ohittamaan minua.

Juoksureittikin kulki useana kierroksena edestakaista reittiä pitkin, joten kääntöpaikalla näkisin hyvin miten pitkä ero välillämme olisi. Päätin että en ilmeellänikään näytä takanani juoksevalle naiselle kuinka surkea juoksija todellisuudessa olen, joten otin aina kääntöpaikalta häntä lähestyessäni parhaan juoksuasentoni ja päättäväisimmän ilmeeni. Helpotuksekseni huomasin hänen olevan minun vertaiseni lyllertäjä. Nyt olisi kyseessä siis tahtojen taistelu, jos taitomme juoksijoina olisivat samantasoiset. Päätin etten pysähdy ennenkuin maalissa, ja otan käsillä koko ajan normaalia juoksurytmiäni hieman nopeamman tempon. Kyllä ne jalat väsyneenäkin seuraavat käsien vetämää rytmiä; niin musikaalinen en sentään ole, että osaisin juosta käsillä ja jaloilla eri tahtia.

Edelläni näin punapukuisen naisen noin sadan metrin päässä. Otin tavoitteekseni saada hänet kiinni ennen maalia ja päätin pitää huolta että minuutin takanani vaihdosta lähtenyt nainen ei saisi minua kiinni. Huomasin reitillä olevan myös todella kovia juoksijoita ja kärkinainen ohitti minut jossain vaiheessa juoksua jo kierroksella. Huolestuin kun huomasin että parikin naista ohitti minut kevyesti. Pelkäsin jääväni taas niin tutuksi tulleelle neljännelle sijalle. Kannustajiltani kuulin kuitenkin olevani edelleen kolmantena, koska osa minut ohittaneista naisista olikin kierroksen takanani. Aina kääntyessäni huomasin eron pahimpaan uhkaajaani kasvaneen minuutista joka kierrokselta hieman pidemmäksi edelliseltä kääntöpaikalta. Ei muutakuin tiukka ilme ja lantio eteenpäin aina kohdatessa.
Kisaan kulunut aika 5:03:49 yllätti iloisesti (kunnes reitin mitta paljastui)

Lipitin energiageeliä tasaisesti ja juomapisteitä oli 21 km matkalla 16, eli viilennystä ja energiaa sai usein. Aurinko porotti todenteolla onneksi vasta toisen juoksukierroksen jälkeen. Juoksimme 4 täyttä kierrosta ja yhden 3/4 kierroksen kunnes maali oli vihdoin edessä. Sain muutamaa sataa metriä ennen maalia punapukuisen naisen kiinni (jonka taisin ohittaa kierroksella) ja tulin kuin tulinkin maaliin naisten kolmantena. Minua haatateltiin heti maalissa ja juontaja ihmetteli kuinka helposti siirtyminen kotimaani pakkasista Espanjan helteisiin oli sujunut. Lähes järkytyin kun huomasin maalissa kellottaneeni sairaan hyvän ajan 5:03:49, mikä paransi ennätystäni lähes 15 minuutilla. Jossain vaiheessa kuitenkin rupesin kummastelemaan muidenkin huippuaikoja, ja kysyessäni, reitistä selvisi, että pyöräilyosuus olikin vain 80 km. Ei siis uutta ennätystä, mutta reitti oli siitä huolimattakin sairaan nopea. Mikään ei päihitä sitä tunnetta kun nappiin menneen kisan jälkeen saa ylittää hyvävoimaisena maaliviivan Suomen lippu kourassa ja kuunnella rakkaiden ihmisten hurraamista. Olin niin kiitollinen kaikille minua tukeneille: perheelleni sekä sponsorilleni C.P.E. Productionille reissun mahdollistamisesta.

Naisten ja Miesten Ocean Lava Tenerifen 2018 voittajat
Palkintojenjaossa sain hervottoman marmorijalustaisen pokaalin, jonka kuljettaminen Suomeen ei toivottavasti toisi  lentolaukkuun maksullisia liikakiloja. Reissun kruunasi vielä maanantaina pitämäni turistikirkon kokous, jossa sain puheestani paljon palautetta. Omakohtaiset esimerkit minun selviytymistaipaleestani olivat rohkaisseet kuuljoita, ja yksikin Jumalan kanssa sovinnon tehnyt kuulija jo itsessään, olisi tehnyt matkasta kaiken vaivan arvoisen ilman saamaani kolmospalkintoakin.

Suosittelen Ocean Lava Tenerifeä ehdottamasti muillekin ennätystään hakeville ja hyvää keväistä treenikisaa etsiville triathlonisteille. Kanarian saarille on halpa matkustaa, siellä on ihanteelliset treeni- ja kisaolosuhteet. Perusmatkan kisa oli peesivapaa, ja vakiomittainen, joten sillä tehdyt ennätykset ovat ihan virallisia ja kyllähän tuossa "puolimatkan" 1,9 uinnissa, 80 km pyöräilyssä ja 21 km juoksussakin ihan hyvän treenikisan saa tehtyä, vaikka virallista kisamittaa se ei vajaan pyöräilynsä takia tarjoakaan. Mikäli sietää hieman epävarmuutta tuon espanjan kielisyyden kanssa, niin toivottavasti seuraavana vuonna viivalla näkyy muitakin suomalaisia. Itse jo lupailimme vähän tulevamme saarelle  ensi vuonna uudestaankin.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Vaikuttava Ironman Wales

Kisapäivän aamu alkoi ennen neljää, huoneessani nautitulla mustikkapuurolla. Olin saanut kimppakyydin järjestettyä tapahtuman facebook-ryhmästä. Niin kolme ensikertalaista ironman- kisaajaa ja minä kokenut konkari, ajelimme halki pimeän ja hiljaisen Pembrokeshiren maaseudun Tenbyyn. Vaihtoalueella sijaitsivat sekä T1 että T2: n, mutta vaihdon etäisyys rantaan oli yli kilometrin. Normaalien kahden varustepussin lisäksi, rantaan oli otettava ns pinkki-pussi, jossa kengät vaihtoon johtavalle kilometrin taipaleelle odottaisivat. Ukaasi oli kova niille jotka unohtaisivat pussinsa rantaan: välitön hylkääminen kisasta.

Urheilijat ryhmittyivät uinnin tavoiteaikaa vastaavien kylttien kohdalle vaihtoalueen eteen, josta marssittiin halki vähitellen valkenevan kaupungin rantaan. Yli 2000 triathleettia muodostikin pitkän letkan. Siinä vaiheessa, kuin olin vasta pinkin pussini kanssa oman naulani kohdalla, rannassa pro- sarjalaisten lähtö oli jo tapahtunut. Walesin kansallislaulu kajahti ympäröivistä kalliosta valtaisana kuorona ja tuntui että koko kaupunki oli  herännyt paikalle kannustamaan. Aiemmista vuosista poiketen, uinti tapahtui suhteellisen tyynessä meressä. Vedenlämpötilakaan ei tuntunut liian kylmältä. Poijut näyttivät olevan aivan liian lähellä toisiaan ollakseen täyden matkan kisaan vaadittavasti. Poijujen valtaisa koko ( kerrankin ne erottuivat kunnolla) ja meren laajuus, vain hämäsivät silmän mittakaavaa. Päätin laittaa kerrankin uimalasini neopreenisen kypärälakin alle, koska yleensä ne ovat vuotaneet avovesiuinnissa. Lakin päälle kisalakki ja väliin gps- lähetin. Ylitettyäni ajanottomaton käynnistin sykemittarin, josta olin muistanut piilottaa muut kuin triathlonin lajit, jotta saan nopeasti mittauksen siirrettyä lajista toiseen. Olin myös siirtää tiedostot koneelle, mutta en poistaa niitä mittarista. Niinpä painettuani mittaulmoittikintin olevan täynnä. Pikkupaniikissa jo mietin että kisaisinko ilman kelloa, kun ajano eirran lähde käyntiin. Samalla juoksin koko ajan kohti merta. Vyötäröäni myöten vedessä päätin poistaa pari tiedostoa, jotta tallennus käynnistyisi. Siinä kisa-adrenaliinin  virratessa kaa vyöryvän massan työntäessä minua syvemmälle veteen, en meinannut yhtäkkiä muistaakaan mite tiedostot poistetettaisiin. Hetken sählättyäni, sain kuin sainkin pari tiedostoa nollattua ja ajanoton käyntiin. Ajattelin, että toivottavasti se Hawaijinpaikka ei jää ainakaan tästä, heti lähtöviivan jälkeen haaskatusta minuutista kiinni.
Heittäytyessäni veteen,  muistin äkkiä kuinka suolaista valtameren vesi onkaan, Suomenlahden ja Perämeren veteen verrattuna. Vesi oli kirkasta ja uinnin rolldown todella toimi, eli saatoin uida heti omaa reittiäni rauhassa. Kerrankin uimalasini pitivät vettä, eikä niitä tarvinnut kohennella kesken  kisan. Kajakeilla liikkuvia toimitsijoita oli kummallakin puolella uimareita, ohjaamassa reitiltä harhautuvia oikeaan suuntaan. Kilpailijat levittäytyivät laajalle, koska virtaus ja tuuli ilmeisesti vaikuttivat jonkin verran. Olen hyvä suunnistamaan vedessä ja uin suoraan poijulta toiselle. Uinti oli nautittavaa ja vauhtikin pysyi koko ajan hyvänä matkavauhtina. Eka 1,9 km kierros oli kelloni mukaan 34 min, mutta viralliseen aikaani sisältyi myös kellon muistin kanssa sekoileman aika. Toinen kierros ei tuntunut sen hitaammalta, mutta oli toki sitä koska uintiaikani oli lopulta 1:16:51. Rannalla laitoin avantouintitossut jalkaani joilla juoksin halki hurraavien katsojien muodostaman kunniakujakilometrin vaihtoon. Ennätys syntyi tässä kisassa siitä, että "uintimatka" lähtöviivalta rannalla pyörän starttiviivalle oli peräti 5,5 km.
 
Pyörällä lähdin rennon vauhdikkaasti keelle. Väkeä oli reitillä runsaasti, koska uintiaikani oli taaskin miesten pahimman ruuhkahuipun tasoi. yöräily koostui kahdesta kierroksesta,  joista ensimmäinen teki pitemmän kierroksen rannikolla, aina Pembrokessa ja Anglessa saakka. Maasto oli kivan kumpuilevaa koko ajan. Kovalta tuulelta suojasivat hieman tienvarren korkeat pensasaidat. Aina pensasaidan aukon kohdalla, tuuli meinasi kuitenkin nakata pyörän kuskeineen ojaan, vaikka vanteeni olivatkin matalat. Kisajärjestäjä olikkaan tuulivaroituksen takia, suositellut kaikkia välttämään korkeaprofiilisia kiekkoja ja varsinkin umpikiekkoja.
           
Pyöräreitti oli ehdottomasti jännittävin, millä olen koskaan kisannut. Mutkia, mäkiä, vaihtelevia olosuhteita ja kaunista luontoa. Ylämäet eivät onneksi olleet kovin pitkiä (varsinkaan Swissmanin  jopa 40 km mittaisiin nousuihin verrattuna), mutta jostain syystä alamäkiä tuntui olevan reitillä rutkasti enemmän ja pitempään. Tuulinen, ajoittain sateinen märkä tienpinta ja suhteellisen kylmä sää saivat alamäet tuntumaan haastavilta ja tarkkuutta vaativilta ajettavilta. Tiehen maalatut kaistaviivat,  isot nuolimerkinnät ja kaikkialla olevat isot neliskanttiset kaivonkannet olivat petollisen liukkaita alamäen kurveissa. Laskujen jyrkkyydestä kertoi se, että huippunopeuteni reitin  pyöräosuudella oli 79,8 km/ h. Tietämättä mitä kurvin takana odottaisi, reitti vaati melkoisesti hurjapäisyyttä ja teknistä pyöränkäsittelytaitoa ajajaltaan.

Pyöräilyn alusta alkaen tuli selväksi, että reitin valvonnasta vastaavat tuomarit olivat "sokeita" peesmiselle. Vaikka aikarangaistusten ohjeistus ja 12 metrin peesikieltoraja, olivat hyvin informoitu, tuomarit ajelivat välinpitämättömästi letkoissa ajavien ryhmien ohitse. Niinpä porukka-ajoa oli runsaasti. Varsinkin alamäissä se näytti hengenvaaralliselta ja yllätyin miten näin isossa kisassa peesausta katsottiin törkeästi läpi sormien. Ensimmäisen kierroksen loppuosa ja toinen kierros kokonaan  Narberthissä ja Saundersfootissa olivat tosi mäkisiä. Kolmessa kohdassa kisareitin jyrkissä ja kapeissa alamäissä, oli palokunta paikalla imeyttämässä tiellä olevaa öljyä hiekalla, ja reitti oli kavennettu ja paikalla oli toimitsijoita viheltämässä pilleihin ja heiluttamassa "hidasta"- kylttejä. Ensimmäisen kotitekoisen " Oil"- kyltin nähdessäni ajattelin, että mikähän pyörän öljyämispiste täällä on paikallisena kisaekstrana, mutta kahden muunkin öljytyn alamäen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla tarkoituksellinen vandalismi. Öljytty ja hiekoitettu alamäki voi olla hengenvaarallinen näillä kisanopeuksilla. Liekö asialla ollut joku teiden sulkemisesta suivaantunut.

Huomasin pyöräni rullaavan uskomatonta vauhtia juuri alamäissä, ja niinpä ohittelin kevyesti niiden aikana muita kilpailijoita. Yhdessä alamessä oli kurvi, ja tilannenopeuteni oli liukkaalla ja maalauksia sisältävällä asfaltilla risteyksessä vielä liian suuri, ja huomasin että risteävän kadun toisen puolen olevan liikenteelle avoinna autoli käytössä. Kisasäännöissä kielletään ehdottomasti keskiviivan ylittäminen, mutta välttääkseni kaatumisen tai lukkojarrutuksen, minun oli vedettävä alamäen kurvi pitkäksi vastaantulijoiden kaistallekseni pysyin pystyssä ja 50 metrin päässä lähestyvä auto, ei ollut vielä minun kohdallani. Parissa muussakin alamäen kurvissa, tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pito takarenkaan alta meinasi kadota märällä asfaltilla.
             
Sateen kastelemana ja märkänä ylämäissä polkiessani, seurasi ajoon yllättäen ratkaisevasti vaikuttava näkemisongelma. Raskaiden nousujen nostaman hien,  korkean ilmankosteuden ja sateen yhteisvaikutus, saivat ajolasit huurustumaan läpinäkymättömäksi. En ollut tajunnut tehdä ajolaseille samaa huurustumattomuus-käsittelyä, minkä olin uimalaseilleni kyllä tehnyt. Niin sitten yritin ajohanskoillani saada survotuksi sen verran sormia lasien sisäpuolelle, että hanska pyyhkisi eninpiä huuruja. Samalla oli tietenkin  poljettava ja ohjattava rankoissa nousuissa. Alamäissä tuuletus helpotti hieman näkyvyyttä. Muutenkin " miinus ykkösen"- näköni on siinä rajoilla, pitisikö ajolasieni olla voimakkuudella varustetut, ja nyt näköni oli sitten täysin sumea. Ikinä pyöräosuus ei ole vaatinut sellaista uskallusta kuin Ironman Walesissa. Kesän kaksi mäkistä täysmatkaani; Swissman Sveitsissä ja Tahkon Finntriathlon Kuopiossa, ja niihin valmistautuminen,  olivat kuitenkin aikaansaaneet hyvän ja vahvan  pyöräilytuntuman ja reisissä tuntui riittävän potkua 180 km loppuun saakka. Wisemans Bridgen- nousun kylläkin talutin molemmilla kierroksilla, koska se  on todella lyhyt, mutta jyrkkä nousu, ja tunsin jaloissa alkavien kramppien merkkejä. Seuraavassa alamäessä sain rohkealla ajollani,  minut taluttaessani ohittaneet pyöräilijät helposti kiinni. Kaikki keinot minun ongelmanani olevan huonon juoksun parantamiseksi, on syytä ottaa käyttöön.

T2-vaihdossa riisuin uinnissa ja pyöräilyssä ylläni olleen märän aurinkosuojapaidan ja vaihdoin sen kuivaan pitkähihaiseen, sekä jalkaan kuivat sukat läpimärkien tilalle. Totesin olevani yltäpäältä aika kurainen ja märkä. Juoksun omahuolto- pussiini olin laittanut jo etukäteen varalle sadetakin ja hanskat. Illan pimetessä ja energian huvetessa,  alan helposti palella. Huoltopussi oli saatavilla jokaisen neljän juoksukierroksen loppupuolella. Juoksu ei tuntunut missään vaiheessa pahalta. Tiesin odottaa mäkistä reittiä, mutta silti se yllätti,  että missään vaiheessa ei ollut maalisuoraa lukuunottamatta tasista, vaan reitti joko nousi tai laski koko ajan, välillä jyrkemmin,  välillä loivemmin. Vauhtini oli alusta  saakka  kuitenkin tajuttoman hidasta. Pystyin päättelemään vaihtoalueen rekissä, ikäryhmäni  naist kohdalla  tangolla  olevista harvoista pyöristä, että kovinkaan montaa ikäsarjani  naista ei voi olla edelläni juoksun alkaessa. Ensimmäisellä kierroksella juostessa tunne oli  ikävä, kun väkeä meni heittämällä koko ajan ohitseni. Yritin keskittyä siihen että kuitenkin juoksen koko ajan, että asentoni olisi mahdollisimman suora, eikä lonkkani painuisi istuvaan lyllertämiseen. Otin käsilläni nopempaa rytmiä ja tietoisesti lyhensin askeleitani ja yritin saada nopean askelkontaktin tiehen. Energiageeliä tankkasin järjestäjän Powerbareilla lähes joka huoltopisteella,  juotuani jo pyörällä puoli litraa suosimaani Squeezyn pullotettua geeliä. Mikään ei ole turhauttavampaa pyörällä, kun yrittää tuusata jähmeillä sormilla geelejä auki, saaada sisältö ruiskutetuksi suuhun eikä sormille ja talletettua roskat  johonkin vaatteiden uumeniin, ettei kisasta hylkääminen ole seurauksena roskamisesta tielle lentäneen geelipaperin takia.  Ja samalla pitäisi keskittyä myös polkemiseen ja tiellä pysymiseen. Jos joku muu valmistaja keksii myös ottaa käyttöön puolen litran energiageelipullot, minusta saa ainakin asiakkaan.
           
Juoksun kuluessa vuorotellen puin ja riisuin, pysähtyen joka kierroksella omalle huoltopussilleni, kävin myös kahdesti vessassa ja sekoilin takkuilevan Stravan tallennuksen kanssa. Kannustin kimppakyytini kavereita ja Chrissie Wellingtonin kirjan nimikirjoitusjonossa tutustumaani  Sufferlandrian ritarikolleegaa,  aina heidän juostessaan vastakkaiseen suuntaan. Ironmanin maratonilla taistelu käydään kuitenkin omien korvien välissä. Tässä kisassa yleisön kannustus oli valtaisaa. Paikoitellen tunnelma oli samanlaista kuin Tour de Francesta kuvatuissa videoklipeissä; katsojat huutavat välistään ajaville pyöräilijöille niin että sylki lentää naamalle saakka ja pyöräilijään lähes kosketaankin. Juostessa lapsia oli kannustuskyltteineen: "kosketa tähän, niin saat lisävoimaa". Jotkut aikuiset  olivat pukeutuneet naamiaisasuihin ja kannustivat olutlasit kourassa kaittimien tulviessa tsemppaavia hittejä. Olipa eräs pariskunta ajanut traktorinsa pihatiensä päähän ja roudannut sohvan sen ylöskohotettuun kauhaan. Korkealla olevasta kauhasta käsin,  he sitten kannustivat kummallakin pyöräkierroksella. Paikoitellen meteli oli kaikessa  korviahuumaavuudessaan  tällaiselle ääniherkkikselle,  jopa lähes liikaa.

Maalissa sain mitalin kaulaani ja lämpöiset onnittelut kaupunginjohtajalta. Hain oman varustepussini,  jotta saisin pian kuivaa ylle. Juostessakin oli tuulen lisäksi ollut sadekuuroja, mutta myös auringonpaisettta upean sateenkaaren verran.  Naisten pienessä pressulla rajatussa nurkkauksessa,  päivän energiageelikiintiön ylittäminen purkautui kuitenkin vuolaana oksennuksena siihen asfaltille. Missään en ole aiemmin ollut edes oksennuksen partaalla, mutta nyt tuli tämäkin kaikkensa antaneen urheilijan mittari koetuksi.  Minulla on jo kokemusta niin, että tiedän aina selviäväni maaliin, mutta hidas juoksuvauhtini ei tällä hetkellä riit mitalitaisteluihin saakka. On kuitenkin ainakin selvää mitä ensi kaudella tarvitsee kehittää. 5:17 juoksuaika taitaa olla hitain täysmittainen maratonini.

Maalissa olisi ollut mahdollisuus hierontaan, mutta lihakset tuntuivat niin aroilta,  että ajatuskin niitä runnovista sormista,  tuntui mahdottomalta. Keräilin ruokapisteeltä eväät mukaani ja lähdin selvittämään mistä saisin kyydin majapaikkaani. Aamulla mielessä vielä kangastellut mahdollisuus pyörällä palaamisesta, kaatui jo ensimmäiseen muistikuvaan lihakset kramppaavasta Wisemans bridgestä, eikä sen laskeminen märkien varustepussien kanssa pimeässä tuntunut edes turvalliselta. Edellispäiväisessä urheilijoiden rukoushetkessä olin tutustunut kaveriin, joka pyysi laittamaan viestiä kyytiä tarvitessani,  kun olisin maalissa. Olo tuntui kuitenkin niin  pesua kaipaavalta kaiken hikoilemisen, kurassa polkemisen ja oksentamisen jälkeen, että päätin odottelun sijaan turvautua taksiin. Rahaa minulla oli mukana vain 15 puntaa, ja kaikki kortitkin olivat hostellilla. Taksikuski kertoi kyydin maksavan yli  20 puntaa, koska teitä oli vielä suljettuna ja matkaa kertyisi kiertoteiden takia pitempään. Arvelin että kolikoita olisi majapaikassani lisää, joten lähdimme matkaan.
   
Matkan edetessä huomasin kauhukseni että taksamittarin summan  nousevan  lähes kolmeenkymppiin. Lopulta ehdotin kuskille,  että hän tulisi noutamaan minut aamulla yhdeksältä tavaroineni palkintoseremoniaan ja maksaisin sitten loput kyytimaksusta samalla kun hoitaisin uuden kyydin hinnan.  Herättääkseni luottamusta,  esitin hänelle ajokorttini, jota hän halusi katsoa paremmassa valossa, nostellessani pyörän osia autosta. Sovittuamme aamutreffistä, roudasin kantamukseni hostellini toiseen kerrokseen kierreportaita ja purin haisevat varusteet kuivumaan edes vähän. Yritin  pyörän pesemisen ja suihkun jälkeen (siinä järjestyksessä) saada syödyksi ja olon tasaantumaan kropan lämmetessä. Tajusin kuitenkin etten ollut laittanut ajokorttiani takaisin lompakkoon. Tarkistin kaikki tavarat ja huoneeseen levittelemäni vaatteet taskuineen. Kaivoin turhautuneena otsalampun esille ja lähdin takaisin  ulos pimeään ja tuuleen tarkistamaan,  olisiko kortti pudonnut auton viereen,  missä olin sitä kuskille esitellyt. Kontattuani turhaan myös nurmikon lähialueet, totesin ajokorttini kadonneen, ja maalailin jo mielessäni kuvaa parhaillaan identiteettivarkautta suorittavasta taksikuskista, jonka nimeä en edes ollut kirjannut mihinkään ylös. Palattuani ulkoa takaisin sisälle hikisten vaatteiden takia " kuolemalta" haisevaan huoneeseeni, asettauduin pahoista aavistuksistani huolimatta lepäämään. Nukuin tosin  sikeästi kolmeen, jolloin kisan jälkeinen pään surraaminen yhdistettynä kadonneeseen ajokorttiin saivat minut hereille. Päätin pakata pyörän lentolaukkuun ja muutkin tavarat haisemasta laukkuihin. Saatuani huoneen siistiksi jatkoin unia. Aamupalan jälkeen  jo katoamistemppuun valmistautuneen mieleni yllättyi iloisesti tutun taksikuskin odotellessa pihalla. Kysyessäni olisiko tämä löytänyt autostaan kadonnutta ajokorttiani, hän hymyili vinosti ja taputti iloisesti rintataskuaan. Automaatin kautta tehty kierros johti viimeisen kerran kisa-alueelle, josta suuntasin viimeisten tuliaisostosten jälkeen palkinto/Hawaijin paikkojen jakotilaisuuteen. Vaikka oma unelmani,  ei tässä kisassa kahdeksannella sijallani toteutunutkaan,  oli hienoa seurata paikan saaneiden riemua kun heille sitä julkisesti tarjottiin.

Seikkailuja täynnäoleva Ironman Wales- kisa oli 15. pitkän matkan triathlonini ja suosittelen tapahtumaa uskaliaille ja haasteita pelkäämättömille triathleeteille. Osallistujista tosin 40% oli ensikertalaisia, joten kisa on ehdottomasti mahdollinen myös vähemmän kokeneille.

Terhin menossa mukana myös C.P.E.Productions


lauantai 9. syyskuuta 2017

Ironman Walesin valmistelupäivä

Saavuin eilen perjantaina 8.9.1017 Tenbyyn Walesissä matkustettuani lähes 19 tuntia. Kisa ei ollut alkuperäinen suunnitelmani, mutta jouduin vaihtamaan Italian kisaviikonlopun päällekkäisyyksien takia Ironman Walesiin. Oli viisasta saapua Lontoosta junalla, koska pikkuteiden ajaminen vasemmanpuoleisessa liikenteessä vuokra-autolla ei ajatuksena houkutellut. jäin Saunderwoodin asemalla, mistä majapaikkani isäntä nouti minut tavaroineni autolla.
Tänään lauantaina sittensöin tukevan aamiaisen ja nousin pyörän selkään navigaattorin opastamana. Ajettuani kaksi kilometriä kisareittiä, mieleni täytti melkoiset epäilykset huomisen osalta. Pyöräosuus tuntui niin haastavalta Wisemans bridgen kohdalla, että ajattelin olevani pulassa jos koko reitti on yhtä haastavaa nousua ja laskua. Vaikka matka majapaikastani oli vain kymmenen kilometriä, se hapotti jo kunnolla reisissä.
Kävin rekisteröitymässä ja sain varustepussit ja muut varusteet pakatuksi. Nautin päivän ensimmäisen hieronnan pyytäen erityispainelua ja hoitoa vasempaan kantapäähäni, joka on oireillut luupiikin tapaista kipuilua jo yli kuukauden. Hieronta auttoikin hieman, ja kantapään alla käyttämäni silikoni pohjalliset vaimentavat askeleen tuomaa kipua.

Vein pyörän ja vaihtopussukat vaihtoalueelle ja kevennettyäni näin kantamuksiani, kävin katsomassa reitin uimapaikalle. Siirtymä rannasta vaihtoon on yli kilometrin mittainen, ja sitä varten rantaan saa ottaa ekstra kengät, juoksun helpottamiseksi. Itse ajattelin hilpaista tuon välin avantouintitossuilla. Kisan uunnissakin saa käyttää neopreenisukkia. Onneksi sellaiset viime kesänä tulikin jo ostetettua.

Perinteisen fish'n chips aterian jälkeen, kävin jonottamassa Chrissie Wellingtonin kirjaan häneltä
nimmarin. Jonossa tutustuin myös toiseen Sufferfest ritariin. En olisi muuten keskustelua aloittanutkaan, mutta huomasin hänellä pohkeeseen tatuoidun Sufferlandrian vaakunan ja
. Kaveri tekee huomena ensimmäistä Ironmaniaan, ja löysimme paljon puhutt
avaa. Hänen mukava vaimonsa myös ikuisti minun " once in a lifetime"- hetkeni Chrissien kanssa.

Ehdin vielä katsomaan Ironkids- kilpailua. Voi suloisuutta kun pienet pari-kolmevuotiaaat juoksivat huoltajiensa kanssa puoli kilometria, isompien jaksaessa jo hetken kuluttua omissa lähdöissään pitemmänkin matkan.

Kisainfossa oli tärkeää tietoa säännöistä ja kisan erikoisuuksista kuten siitä että varvastossujen unohtaminen rannalle tai kypärän irrottaminen ennen vaihtoteltan sisäpuolta johtavat hylkäämiseen. On vaan toivottava että pää muistaa väsyneenäkin kaiken tarvittavan.

Illan kruunasi Ironprayer- tapahtuma paikallisessa babtistikirkossa. Ylistäjät ja puhujat olivat eri seurakunnista ja tutustuin kisapappiin. Hän muisti minut jo tulopäivältä, oli kuulemma nähnyt minut asemalla. Hawaijin MM- kisaan muutaman viikon päästä matkaava naispuhuja kertoi karsintkisastaan täällä viimevuonna, kuinka oli meinnnut luovuttaa juuri siinä Wisemans bridgen mäessä jota aamulla olin peloissani polkenut. Hän oli pysähtynyt ja rukoillut pääsemättä liikkeelle. Lopulta joku oli tullut taluttaen omaa pyöräänsä ja houkutellut naisen askel askeleelta jatkamaan mäen huipulle, ja sitten avulias vaeltaja oli äkisti kadonnut. Juoksuosuudellakin häntä oli kannustettu ja lopulta hän oli sarjansa ainoa maalinpäässyt saaden himoitun Hawaijin kisalipun.  Kisapappi taas kertoi kuinka on valmiina vaihtoalueella rukoilemaan tarvitsevien puolesta, ja edellisen vuoden rukousvastauksista näihin rukouksiin. Itse vilkuilin kelloa, koska olin huolissani miten pääsen ilman vaihtoalueella paikallaan olevaa pyörääni majapaikkaani. Junalta joutuisin kävelemään lähes kolme kilometriä, joten rukoilin että kyyti järjestyisi. Kysyin tilaisuuden päätyttyä kisapapilta pääsisinkö kenenkään kyydissä Saundersfootiin. Hän ei tiennyt ketään, mutta siinä samassa häntä tuli kiittämään toinen kilpilija, joka keskustelun kuluessa paljastui olevn menossa juuri pienen matkan päähän majapaikastani. Sain siis heti kisan ensimmäisen rukousvastauksen. Kävimme yhdessä syömässä ja rohkaisin häntä ensimmäiseen Ironmaniinsä valmistautumisessa. Voipa olla että saan myös huomena kyydin majapaikaani kisan jälkeen. Aamulla minut noutaa toinen kanssakilpailija. On hieno mikä yhteys ja auttaminen voi lähes tuntemattomien keaken vallita kun on yhteisiä intressejä jaettavana. Huomena herätys neljän aikaan ja pitkä päivä tulossa. Kisanumeroni on 432 ja kisaa voi seurata ironman.com sivujen livetracking osiossa.
Toivottavasti huomena on blogissa runsaasti hyvää kirjoitettavaa.
(En saanut vielä kuvia liitetyksi)




tiistai 27. kesäkuuta 2017

Swissmanin jännittävät käänteet Sveitsissä


Juhannuslauantaina osallistuin kolmen hengen tiimini kanssa Sveitsin Alpeilla pidettävään Swissman-xtreme triathloniin. Kyseessä oli ns. täydenmatkan triathlon jossa reitin kokonaispituus on 226 kilometriä. (3,8km uintia, 180 km pyöräilyä ja 42 km juoksua).  Reitillä on runsaasti korkeuseroja, joten olin harjoitellut paljon ylämäkien pyöräilemistä treinerillä ja juoksumatolla jyrkkien ylämäkien juoksemista ja kävelyä 15% nousuissa.



Lensimme Tampereelta Riikan kautta Milanoon, josta vuokrasimme auton Sveitsin Asconaan päästäksemme. Kisassa oli ideana, että kullakin osallistujalla on oma tiimi huoltaen kilpailijaa auton kanssa reitin varrella. Autoon oli mahduttava neljä ihmistä, pyörä, ja kaikkien varusteet. Saimme kaiken mahtumaan, mutta ylimääräistä tilaa ei juuri jäänyt. Kisan aikana tietysti paikalleni saattoi lastata muuta tavaraa. Koska kyseessä oli lähtöpaikasta yli 200 km päähän päättyvä kisa, kaikki matkatavarat ja laukut täytyi raahata mukana koko ajan.


Minun tiimiiini kuului kuljettajamieheni Juha Ranta-Ojala ja ystäväpariskunta Maria ja Markku Ihonen. Markku oli lupautunut seurakseni koko maraton-osuudelle, mikä ei häneltä ultramatkojakin juosseena kokeneena maratoonarina vaatinut juurikaan erityistä harjoittelua. Maria oli kartturina kuljettajamiehelleni ja huolehti varusteista sekä ruoka-ja juomahuollosta. Meille kaikille oli uutta tällaiseen tapahtumaan osallistuminen, missä huoltotiimi on olennaisena osana kisasuoritusta. Tiimini oli innostunut ja jaksoi rohkaista minua kaikissa käänteissä. Kisa-infossa edellisenä päivänä sain aiemmin kisaan osallistuneilta urheilijoilta hyviä neuvoja tiimiäni varten: kisasta tulee äärimmäisen raskas myös tiimiläisille, ja heidän on syytä varata itselleen yhtä paljon syötävää ja juotavaa, kuin urheilijallekin. (Kuljettajalle kertyikin autolla ajoa klo 03:sta seuraavan vuorokauden puolelle yhteen saakka=22h) Niinpä ostimme syötävää ja polttoainetta trangiaan ruoan laittamiseksi vuorilla. Löysin myös nopeasti letkusta täytettäviä vesi-ilmapalloja, joilla kehon viilentäminen tapahtuisi helposti pallot rikkomalla. Varustetta oli runsaasti, ja auto täyttyi pussukoista ja pulloista.

Kisa-aamuna nousimme kaikki aamupalalle 02:30, ja syötävä oli, maistui tai ei. Itse hermoilin hieman edessä olevan vuoristoisen reitin haasteita ja pyörän kestämistä, koska tiesin että tulossa olisi myös mukulakiviosuuksia, mitä eivät ole triathlonpyörällä kovinkaan kivoja ajettavia. Hotellimme ei kelpuuttanutkaan korttimaksuja, mikä vähän harmitti ja häiritsi keskittymistä.  (Onneksi tiimillä oli aikaa selvitellä maksuasioita, kun olivat saaneet minut laivaan.) Valmistelin T1 vaihtopaikan pyörineen ja varusteineen valmiiksi, ja kävelimme noin kilometrin päähän laivasatamaan. Klo 4:00 meidät kilpailijat lastattiin laivaan, joka ajoi Brissagon saarille neljän kilometrin päähän rannasta.  Laivassa juttelimme edessä olevasta kisasta kahden muun suomalaiskilpailijan kanssa kotoisasti suomen kielellä. Sain myös juotavaa, jonka olin itse jättänyt rannalle. Yleensä märkäpuvussa ei viitsi kovinkaan kauaa odotella, tai tulee kuuma. Olin päätynyt laittamaan kompressioshortit ja aurinkosuojapaidan jo märkäpuvun alle, joskaan märkäpuvun yläosaa en vetänyt päälle kuin vasta vähän ennen veteen menemistä.


T1 vaihdon valmistelua aamulla
Uinti sujui suoraviivaisesti kohti rannalla keltaisena vilkkuvaa valoa. Vedenlämpö olikin yllättäen helteiden jälkeen lähes 22 astetta, mikä tuntui tosi lämpimältä. Tein uuden uintiennätykseni uiden 3,8 km (4,1 GPS:n mukaan) tasan 70 minuuttiin. Vananjanlinnan kisoista ostamani uudet uimalasit toimivat hyvin, eikä minulle tyypillistä toisen lasin vuotamista tapahtunut. Linssit pysyivät myös huurustumatta koko uinnin ajan. Vaihdossa en pitänyt mitään kiirettä, koska tämän triathlonin aikana ajalla ei ole juurikaan merkitystä. Kilpailijoiden aikoja ei mitata tai vertailla, vaan kokonaissuoritus ja loppuun suorittaminen on tärkeintä. Toki osuuksille oli annettu cut-off ajat, joiden sisällä tarkastuspisteeltä tuli edetä seuraaville osuuksille. Olin laatinut tiimilleni taulukon, joka perustui siihen että ehtisin sovituille huoltopisteille reilusti ennen noita aikoja. 

Pyörällä meno tuntui aluksi sangen kevyeltä. Alkuosuus oli tasaista ja helppoa. Huomasin kuitenkin, että satulani kiinnitys oli jäänyt liian löysälle, ja istuin laskeutui liikkuessani. Kun kisassa ei kerran ajalla ollut merkitystä, päätin pysähtyä korjaaman asian ennen ylämäkiosuuksien alkamista. Huoltotiimini osui juuri kohdalle ja satula saatiin nopeasti säädettyä kuntoon. Joka tauolla otin myös liivini juomasäiliöön juotavaa. Ilman lämpötila oli reitin matalilla osuuksilla reilusti yli 25 astetta ja nestettä täytyi nauttia runsaasti. Lisäksi minulla oli liivin etuosassa pari energiageelipussukkaa, jotta energiaa olisi helppo nauttia pyörällä säännöllisesti. Tiukkaan vetämissäni kisoissa energiankulutukseni on yli 600kcal/tunnissa, eikä vajetta energian saannissa juurikaan saisi muodostua. Jossain vaiheessa pitkää kisaa energiageeli kuitenkin  "alkaa tökkimään", ja sen nauttimiseen vaaditaan tahdonvoimaa.


Noin viidenkymmenen kilometrin kohdalla Faidossa pidimme huoltotiimin kanssa pienen tauon. Jyrkimmät ylämäet  olivat alkamassa maltillisen 300 nousumetrin ollessa jo kiivettynä. Lämpötila oli kuuma ja tarvitsin lisää hankauksen-estovoidetta haaroihin hiertymien välttämiseksi. Vesi-ilmapallot olivat loistava keksintö ja tiimini huvittelikin rikkomalla niitä vaatteilleni ja päähäni. Tiimistäni yksi seisoi tienvarressa heijastinliivi päällään, jotta varmasti huomaan huoltoni sijainnin. Tiimilleni punaiset kompressiosäärystimeni osoittautuivat tärkeäksi huomion herättäjäksi, jolla he erottivat minun lähestymiseni muista kilpailijoista. 



75 km pyöräilyn kohdalla Airolossa oli taas tauko tarpeen. Huolimatta onnistuneesta talviharjoittelusta pyörätreinerillä, jalkojen lihakset osoittivat jo kiristymisen merkkejä kiipeämisestä. Kymmenen minuutin pysähdys 1500m korkeudessa oli tarpeen voimien keräämiseksi loppunousuun. San Gottardon nousu kesti lähes 40 kilometria  2100metriin saakka. Huipulla pyöräilyosuus oli matkan puolesta kuitenkin puolessa välissä. Koska ajoin reittiä ensimmäistä kertaa, minulla ei ollut aavistustakaan montako serpentiinin mutkaa vielä edessä olisi. Kymmenisen kilometriä ennen huippua nousu muuttui vielä raskaammaksi koska tien asfaltointi vaihtui hitaaksi mukulakiveykseksi. Yritin epätoivoisesti ajaa jopa reunan tasaista sadevesikourua pitkin, mutta siinä taas uran leveys ei meinannut riittää. Serpentiinitiet tuntuivat houkuttelevan paikallisia motoristeja ja "James Bondeja" avo-autoillaan melkoiseen hurjasteluun. Useita vaaratilanteita aiheutui heistä kun kisareitti oli tavalliselle liikenteelle avoimena. GPS:ni hukkasi välillä  yhteyden satelliittiin, joten en tiennyt tarkkaan paljonko huipulle olisi matkaa. Olin jo uupunut ja jaloissa tuntui ensimmäisiä kramppien merkkejä ja odotin hartaasti joka mutkan takaa huippua näkyväksi. Kysyin eräältä kannustajalta matkaa huoltopisteelle, enkä ollut uskoa korviani kuullessani että olin vielä 8 kilometrin päässä Gotthardpassin huipulta.


Taisteltuani itseni autolle, minut käärittiin torkkupeittoon ja nostin jalat ylöspäin, päässä huippasi ja olo oli ällöttävä. Pidin 20 minuutin tauon, mutta totesin että matkaa olisi jatkettava ennen kuin kylmä iskisi enkä pääsisi enää liikkeelle. Puin lämmintä vaatetta alamäkiosuudelle, mikä olikin todella hurjaa laskemista. Autot etenivät serpentiinitiellä huomattavasti meitä kilpailijoita hitaammin. Pääsinkin poikkeuksellisesti ohittamaan joitakin mutkissa letkaan juuttuneita autoja oikealta puolelta tien reunaa pitkin. 

Markku latautui maratoniin huikeissa Furkan maisemissa
Tajusin että huoltoautoni ei mitenkään ehdi edelleni, vaan minun on kuljetettava ylimääräisiä lämpimiä vaatteita mukanani tasainen osuus ennen seuraava nousua. Kun huoltoautoni lopulta saavutti minut, luovutin vaatteita heille, sain hedelmiä ja vesi-ilmapalloja. Taistelin itseni Furkapassin huipulle, joskin vesi loppui matkalla ja olo oli uupunut. Huipulla pidimme 20 minuutin tauon ja energiavarastojani täydennettiin.  Tiimini ei informoinut minua myöhemmällä tieosuudella tapahtuneesta onnettomuudesta, koska he halusivat minun keskittyvän omaan suoritukseeni. Furkapassin huipulla huoltotiimini ehti itsekin syömään ja lepäämään. Ilma 2400 metrissä oli viileää ja raikasta.


Viimeinen pyöräilyn nousu Grimsellpassin huipulle oli tuskallista. Jalat kramppailivat ja jouduin taluttamaan välillä. Kilpailijoita oli enää harvakseltaan ja henkisesti oli masentavaa tajuta että jalkojen lihasvoimaa ei ollut enää nimeksikään jäljellä. Reilun 9 tunnin pyöräosuuden jälkeen kuitenkin olin vihdoinkin kolmannella huipulla valmiina viimeiseen 40 kilometrin alamäkiosuuteen. Siinä jalat ehtisivät palautua ennen maratonin alkua Brientzistä. 

Reittimuutos pakkaamisineen harmitti 
Hupulla meidät kilpailijat kuitenkin tyrmättiin tiedolla, että reitillä tapahtuneiden ulkopuolisten osapuolten ajamien vakavien onnettomuuksien takia tieosuus olisi suljettuna, ja meidän täytyisi siirtyä kiertotietä autolla Brientziin. (Pyöräilijä ja moottoripyörä olivat kolaroineet minkä seurauksena toinenkin moottoripyöräilijä oli ajanut seinämään.) Siirtymäosuuteen autolla kuluisi liikenteestä riippuen kahdesta kolmeen tuntiin. Autoon mahtuakseni minun oli pakattava pyörä lentolaukkuun ja tiimin kasailtava muutenkin varusteita. 

Koko ajan kello tikitti seuraavaan cut-off aikaan hurjaa vauhtia. Autossa toki jalat saivat hieman palautua, mutta useat tietyöt hidastivat siirtymisen lähes kolmeen tuntiin. Breintzissä meidät käännytettiin edelleen kohti Iseltwaldia, koska muutoin emme ehtisi juosta osuutta autoiluun kuluneen ajan takia. 

Minua suututti, ärsytti ja huoletti ehtisimmekö siltikään juosta ajoissa ennen cut-offeja. Juoksu lähti kuitenkin reippaasti liikkeelle ja Markku osoittautui loistavaksi tsemppariksi. Hänen jutellessaan ja tehdessään huomioita häikäisevän kauniista maisemista iloisesti, huomioni kiinnittyi muuhun kuin omaan väsymykseeni. Mihinkään ei sattunut juostessa, energiageeliäkin sai vielä hyvin niellyksi, sää oli lämmin mutta ei silti liian kuuma. Juoksimme alkumatkan tasaisesti 6:15-6:30 kilometrivauhtia. Välillä kastelimme polun varren vesilähteissä lakkejamme, ja viilensimme siten oloamme.  Huoltotiimin kaksi muuta jäsentä hoitivat hotellikirjaukset ja meidän vuoristopakkauksemme Grindellwalliin missä cut off-aika olisi klo 22. Laskimme koko ajan Markun kanssa nopeuttamme, ehtisimmekö siihen ajoissa. Juoksureitti noudatti suurelta osin Jungfrau-maratonin maisemia ja tunnelma oli tyytyväinen, koska vaikeuksienkin jälkeen olimme silti vielä kisassa mukana. Minulla olisi mennyt puuttuvaan alamäkipyörä osuuteen reilun tunnin verrran, mutta nyt olimme autoilleet kiertävää osuutta kolmisen tuntia. 
Burglauenenin huoltopisteellä meidät ohjattiin järjestäjän pikkubussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät suoraan Grindelwaldiin, jotta ehtisimme sinne ennen klo 22 cut-offia. Emme vastustelleet, vaan helpotuimme, koska silloin meillä olisi tarvittavasti aikaa loppunousua varten. Tämän triathlonin maratonosuus siis osaltamme leikattiin 26 kilometriin. Toki näissä olosuhteissa ja jyrkkyyksillä siinäkin oli tekemistä. 

Grindelwallissa varusteemme tarkistettiin eikä kukaan kilpailijoista saanut edetä reitillä yksin, vaan jokaisen huoltotiimistä oli oltava saattaja viimeiselle 8 kilometrille. Reput tarkistettiin ja merkittiin hyväksytyiksi. Mukana oli oltava pipo ja hanskat, takki, housut, otsalamppu, juotavaa ja energiaa sekä avaruuslakana (folio joka pitää tarvittaessa loukkaantuneen lämpimänä). Jatkoimme Markun kanssa matkaa. Nousu oli jyrkkää ja tuntui pohkeissa. Ohut ilmanala yhdistettynä päivänmittaiseen kokonaisvaltaiseen uupumukseen sai kyllä puuskuttamaan. Jyrkimmissä nousuissa Markku piti kädestä ja pienestäkin nojaamisesta/vetämisestä  sai kummasti apua jalkojen liikuttelemiseen ylöspäin. Välillä hölkkäsimmekin tasaisempia kohtia muutaman askeleen juoksun kummasti palauttaessa hapottavaa ylämäkikävelyäkin. Huilaustaukoja oli pakko pitää, vaikka klo 24 maalin sulkeutuminen väijyikin jo uhkakuvana edessämme. Loppunousun puolessa välissä noin 4 km ennen maalia oli viimeinen tarkistuspiste. Siellä kuulimme että kaikki jotka päästettiin siitä eteenpäin odotettaisiin maaliin. Helpotti tietää että päivän aherrus palkittaisiin, eikä meidän tarvitsisi kiirehtiä vauhtiamme. Markulla nousu sujui helposti, vaikka tukikin minua kädestä pitäen jyrkimmissä kohdissa. Tasapainoaisti alkoi hieman heittämään, ja alusta oli aika epätasaista. Kokeilin jopa takaperinkävelyä, jotta pohkeiden venytys helpottaisi. 


Polku nousi lehmien laitumien välissä, ja eläinten tunnelmallinen kellojen kalkatus saatteli pimeässä etenevää jyrkkää taivaltamme. Otsalamppujen loisteesta saatoimme päätellä, ettemme olleet edes viimeisiä reitillä liikkuvia, vaan väkeä oli vielä tulossa perässämmekin. Puolisomme ajelivat junalla huipulle, josta kuuluva kannustajien iloinen mekastus kuului ja näkyi huipun pimeydestä houkuttelevana. Ylitimme maaliviivan 00:02 ja suorituksemme hyväksyttiin. Tässä kisassa huoltotiimi osoittautui korvaamattomaksi. Maisemiltaan aivan huikea kisa ja käänteiltäänkin poikkeuksellinen. 


Seuraavana päivänä kaikki triathlonistit tiimeineen kokoontuivat huipulle, jossa puetttiin finisher- ja supporterpaidat päälle ja kuunneltiin alppitorvien soittoa. Joukkoa hiljensi hieman tieto reitillä sattuneen onnettomuuden vaatimasta naispyöräilijän kuolemasta, motoristien tilan ollessa vielä epävarma, eikä järjestäjillä ollut lupaa informoida sen tarkemmin. Vaikka kyseessä ei ollutkaan kilpailussa mukana olleet, jokainen oli nähnyt muun liikenteen piittaamattomuuden aiheuttamia vaaratilanteita joko huoltoautossa tai kilpailijoina. Itse olin tyytyväinen siihen että tiukille menneestä ajasta huolimatta selvisin kisan läpi ja vointikin oli mitä mainioin jo seuraavana päivänä. Seikkailu oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, ja suosittelen innokkaille juoksijoille vastaavaan tapahtumaan osallistumista triathlonistin "sherpana". Maratonosuus sujui hyvin kun oli seuraa, joka varmisti perillepääsyn. Kiitos upea tiimini: Juha, Markku ja Maria, sekä sponsorini C.P.E.Productions sekä RadioDei. 

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Finntriathlon Tahkon festivaali tyypillisessä Suomalaisessa kesäsäässä

Kauden päätöskisani Tahkon finntriathlonin täysmatkalla, sujui vaihtelevassa säässä. Aamu oli ihanan tyyni, ja uintiosuus Tahkolahdella sujui ilman minkäänlaisia aaltoja. Ruuhkiä lähdössä ei muodostunut kun noin 200 täysmatkalaista levittäytyi leveään uintirintamaan ja ensimmäiselle kääntöpoijulle oli reilusti matkaa, joukon ehtiessä hajota ennen sitä. Kiersimme kaksi kierrosta ja rantautuminen tapahtui eri paikasta kuin lähtö. Toisella uintikierroksella sain "takiaisen" perääni; olen hyvä suunnistamaan suoraan poijua kohti, joten joku kosketti joka käsivedolla varpaitani peesaten perässäni. Siinä ei ole mitään kiellettyä, mutta itseäni alkoi ärsyttää moinen varpaiden kutittelu. Olisi tehnyt peesaamisen ilman koskettelua. Pysäytin ja ärjäisin hänelle, että valitsisi oman uintilijan hiplaamatta varpaitani koko ajan. Mies lähtikin uimaan sen jälkeen omaa linjaansa. Uin pari minuuttia viimevuotista reippaammin rantautuen 1:13:16.
Sain käyttööni Joroisten kisan jälkeen ystävältäni hienon hiilikuituisen umpikiekon, mutta säätiedotteen luvattua sadekuuroja, päätin ajaa vanhalla kevyemmällä kiekollani. Reitti oli viimevuodesta tuttu, kumpuilevaa ja sopivasti nousuja ja laskuja  sisältävää. Pyöräilytehoni eivät ole olleet tänä kesänä viimevuotisella tasolla. Pitkiä treenejä on ollut aivan liian vähän, ja nekin aika kevyitä tehoiltaan. Tiesin jo että viimevuotiseen vauhtiin ei kannata yrittää, tai toistan Joroisten virheeni, ajamalla pyöräillesä itseltäni jalat alta, mikä kostautuisi juoksuosuudella. Nyt ajoin säästellen ja jalat olivat hyvävoimaiset ilman tärinöitä loppuun saaka. Tehot vain olivat aika vähäiset. Pyöräilyaikanai jäi yli kuuden tunnin. Sadekuuroja tuli jokaisella neljästä kierroksesta. Onneksi olin laittanut aurinkosuojapuseron jo märkäpuvun alle: selvisin ilman hiertymää niskassa märkäpuvusta ja jätin paidan suojaksi pyöräilyosuudelle päälleni. Se olikin tarpeen, kun ajoittain sateen kasteltua läpimäräksi, meinasi tulla hieman  kylmä.
T2 vaihdossa päätin käydä vessassa. Yli puoli litraa energiageeliä pyöräosuudella, ja 3 litraa vettä, alkoivat hieman tuntua rakossa. Minun tuurillani huomasin bajamajassa kuukautistenkin alkaneen juuri sopivasti kisapäivänä. Juokseminen ei tuntunut pahalta, kuten Joroisilla, mutta vauhtini oli kyllä todella hidasta koko matkan. Sää vaihteli pilvisestä aurinkoiseen ja juuri 2 km ennen maalia alkoi hurja kaatosade. Pisarat tuntuivat melkein rakeilta. Onneksi matkaa ei ollut enää paljon jäljellä. Maalissa olin ajassa 12:46:17, mikä oli tunti kymmenen minuuttia viimevuotista hitaampi. Sää tietenkin selittää osansa, mutta tältä pohjalta täytyy kyllä tehdä joitakin perusteltuja muutoksia
harjoitteluun.
Kisatunnelma oli hieno. Järjestelyt toimivat hyvin, kuuluttajat loivat mahtavasti tunnelmaa.  Tämä oli joko 12. tai 13. täysmatkani. Tein samalla "kerää koko sarja"- Finntriathlonin päätöskisan. Olin jo käpertynyt makuupussiini kastuttuani läpimäräksi, kun kuulin ilotulitusten paukkeen. Nautin pelkästä paukkeesta jaksamatta kampeutua ulos lämpöisestä pussista, ajatellen että nyt juhlitaan suoritettua kisakautta, vaikka menestys jäikin tänä vuonna suunniteltua heikommaksi. Keski-ikäisellä naistriathleetilla on mielestäni oikeus nauttia hienoista tapahtumista, urheilun tuomasta virkeydestä elämään, omasta valmistautumis- ja kilpailemisprosessista, mahtavien kanssakilpailijoiden tapaamisesta ja heihin tutustumisestaan vaikka palkintokorokkeelle ei aina noustaisikaan. Jokainen täysmatkan triathlonin maaliin suorittanut on mielestäni juhlinnan arvoinen.

Terhin menossa mukana ovat
Radiodei (Kuuntele "Urheilijan hartauskirja"-blogiani Radiodeistä joka torstai klo 8:50 ja uusintana 12:50)
C.P.E.-Production
Frantsilan yrttitila
ja Juoksuringin naiset

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Finntriathlonin kisakesästä 4/5 suoritettu

Kauden kotimainen triathlonkesä on ollut tarjontaa täynnä. Kaikenlaisia uusia kinnostavia kilpailuita on putkahdellut paikassa toisensa jälkeen. Itse ilmoittauduin jo viime syksynä Finntriathlonin "kerää koko sarja"-kokonaisuuteen. Siihen kuului tänä vuonna myös mahdollisuus osallistua Levin extreme triathloniin.

Nautin Lapin maisemista ja käytin iloiten mahdollisuuden hyväkseni, vaikka tulosta ei yhteiskisaan laskettukaan. Seikkailuhenkisesti majoituin teltassa Muumarin leirintäalueella, jonka omistaja avasi pelkästään minun käyttööni, 100m uinnin lähtöpaikalta. Sprinttikisa oli tärkeä itseluottamuksen kannalta, koska paria viikkoa aiemmin Joroisten puolimatkan kisa oli osaltani suuri pettymys: katkesin pyörällä ja sinnittelin kävely-hölkkä yhdistelmällä maaliin. Siinä menivät kuitenkin kaikki mahdollisuudet menestyä kokonaiskisassa.

Levillä nautin lyhyestä 400m uinnista. Ei edes haitannut että unohdin fairyn kotiin, noin lyhyessä matkassa lasit eivät juurikaan ehtineet huurustua. Pyörällä ajoin ensismmäistä kertaa uudella hiilikuituvanteella, jonka sain ystävältäni käyttööni. Vedin lyhyen 20 km pyöräilyn lähes täysiä, mitä sitä noin lyhyellä matkalla säästelemään. Pari Suomen oloissa ihan reipasta mäkeä oli saatu mukaan kauniille reitille. Naisista vain Mira Leskinen pyöräili minua puolitoista minuuttia nopeammin. Juoksureitti on varmaan yksi triathlonkisojen kauneimpia Suomessa. Tunturimaisemia, suota, pitkospuita, ihania metsäpolkuja, ja tietenkin se "vihreä suora": Levin mustaan rinteeseen niitetty juoksu-ura.

Olin ajattelamattomuuttani ottanut mukaani vain kisalenkkarini, vaikka reitti olisi ehdottomasti vaatinut kunnon polkujuoksukengät, irtokivet tuntuivat ikävästi jalanpohjissa, mutta eipä tuo menoa haitannut. Vihreän suoran totesin parhaaksi uurastaa nelinkontin karhunkäyntiä; pystyasennossa pohkeisiin tuli kova venytys, ja päkiöiden varassa lenkkarini lipsuivat taaksepäin. Niinpä päätin olla miettimättä tyylipisteitä ja tetsasin mäen jyrkimmät osuudet pylly pystyssä käsillä tukien. T2-vaihdossa olin Miran jälkeen kakkosena, ohitettuani joitakin naisia pyörällä. Kuulin kuitenkin laskeutuessani puisia portaita vaihdosta, että naiseen  3. ja 4. olivat parin minuutin sisällä takanani. Koska juoksu on heikoin lenkkini triathlonissa, päätin vetää sen niin kovaa kuin jaloista lähtee. Aika pian kuitenkin Reetta Piirainen  juoksi heittämällä ohitseni. Suurimman osan matkasta hän oli kuitenkin näköetäisyydellä minusta. Reitillä oli kohtia joissa sai hetken arpoa mihin suunnata. Alamäkipyöräilijöiden ura oli eristetty Levi-nauhoilla juuri juoksu-reittimme päältä. Siinä kohdassa olisin varmaan hämääntynyt kääntymään heidän uralleen, ellen olisi nähnyt Reetan edelläni hyppivän kevyesti nauhojen ylitse. Niinpä päätin itsekin kokeilla miten aitominen triathlonistilta sujuu. Ja onnistuihan tuo.

Sain Leviltä balsamia Joroisten haavoihin kun alitin maalikaaren päivän sprintin kolmantena naisena. Hieman jäi kutkuttelemaan, kuinka mahtavaa olisi ollut vetää pitempi reitti:1,9km uintia, 120km pyöräilyä ja 21 km juoksua kahden tunturin kautta. Ehkä ensivuonna sitten. Nyt viikon päästä oleva Tahkon täysmatka rajoitti ja valitsin lyhemmän sprintin, josta hyvin ehtii viikossa toipua.
Parasta antia taisi olla tutustuminen upeisiin naistriathleetteihin. Istuin Panoramahotellin kattokerroksessa saunassa, ja seurasin kilpailijoiden maaliintuloa sieltä käsin.  Vähitellen sauna täyttyikin kilpakumppaneista, ja en meinannut malttaa lähteä löylyistä, niin hauskaa oli jakaa kisakokemuksia ja kuulla muiden tulevaisuuden suunnitelmia. Parasta tässä lajissa on se yhteishenki joka harrastajien keskellä vallitsee. uudet tulokkaat otetaan innolla mukaan ja vinkkejä jaetaan niin kisoista, varusteista kuin ruokavaliostakin.
Ensi viikolla sitten kuulumisia kauden kotimaisesta päätöskisastani Tahkolla.
P.S. Olen aloittanut yhteistyön Radiodein kanssa, voit kuunnella urheilijan hartauskirja-blogiani Radiodeissä joka torstai klo 8:50