sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Celtman 15.6.2019

Nukuttuani lyhyen ja jännityneenä kierityn yön asuntoautossa upealla näköalapaikalla Shieldaigin rannalla, heräsin aamupalalle 2:40. Heti laitettuani valot päälle, toimitsija tuli koputtelemaan ovelle, jotta voisimme siirtää autoamme toiseen paikkaan alueelle ajavien bussien kääntymisen tieltä. Kilpailijat lastattaisiin pian busseihin, jotka kuljettaisivat triathleetit uinnin lähtöpaikalle. Jugurttia ja banaani nassuun ja sitten rekisteröitymään, hakemaan gps-tracker ja viemään pyörää vaihtopaikalle. Vaihtopaikalla sai olla myös avustaja, ja sovimme viimeiset yksityiskohdat mieheni Juhan kanssa minun mahdollisesta riisumis- ja lämmitämistaktiikasta tullessani vedestä vaihtoon. Vaihtopussissa olisi valittavan useampi mahdollinen pyöräilytakki, sen mukaan miten kylmettyneeltä olo vaihdossa tuntuisi.

Uinnin lähtöalueella meidät kuvattiin ja saimme nauttia skottilaisesta musiikista neljän innokkaasti tunnelmaa säkkipilleillä ja rummuilla lyövän soittajan tahdittamina. Kun starttiin oli aikaa 10 minuuttia meille annettiin lupa mennä veteen. Lähes kaikki valitsivat kanssani saman taktiikan ja päätyivät odottamaan vielä rannalla. Vedenlämpö oli jotain 11 ja 13 välillä. En ollut innokas viipymään siinä kylmyydessä yhtään pakollista pitempään. Minulla oli thermoliivi märkäpuvun alla, hyvät uintisukat ja hanskat, neopreeninen uimalakki ja tavallinen kisan uimalakki. Lasit laitoin päälle vasta kuvan ottamisen jälkeen ja sitten aurinkovoiteen jossa oli myös meduusasuoja (mitä se sitten tarkoittaakaan). Kun aikaa starttiin oli minuutti, siirryin veteen kanoottien väliin, josta sumutorven soidessa lähdimme uimaan kohti 3,4 km päässä odottavaa vaihtoaluetta. Lähtöpaikalta ei ollut suoraa näköyhteyttä  rantautumisalueelle, vaan ennen sen näkemistä meidän oli kierrettävä kaksi saarta. Sain neuvon uida mahdollisimman läheltä saaria, jotta välttäisin ulapalle päin vievät virtaukset. Heti uinnin aluksi, huomasin toisen lasini vuotavan. Shokeeraavaa yhteisvaikutusta kylmän lisäksi, voimisti myös se että olin ihan unohtanut kuinka suolaisia valtamerien vedet ovatkaan. Merivesi maistuu suussa ja kirvelee silmiä hieman järvivettä tai meidän Suomenlahden ja Pohjanlahden vettä enemmän.

Uinnin rantautumisessa oli kangistunutta porukkaa 
Uidessani sain kuitenkin alkusuoran jälkeen aseteltua lasini tiiviiksi hanskojen kömpelyydestä huolimatta. Yhdellä silmällä katsellessa etäisyyksien arvioiminen on hankalaa, ja myös vedessä kelluvien meduusoiden väistely hankalempaa. Meduusat olivat todella kauniita kirkkaassa vedessä ja niitä oli reitin varrella sadoittain. Ne onneksi uivat suurelta osin sen verran syvemmällä, että osuin vain kahteen tai kolmeen hanskan suojaamalla kädelläni. Se tuntui kuin olisi tuupannut sitkeää ja pehmoista hyytelömassaa. Pian veden kangistava vaikutus alkoi turruttaa käsiä ja jalkoja. Uintitekniikkaa oli vaikeaa pitää hyvänä kun tunnottomuus eteni käsivarsiinkin. Virtauksen tunsi toisen saaren vieressä, mutta aika suoraviivaisesti pystyin uimaan. Jossain vaiheessa jaloissa alkoi tuntumaan uhkaavien kramppien merkkejä, ilmeisesti kylmyyden takia. Porukka hajosi ja levisi laajalle alueelle, ja minusta tuntui että uin viimeisten joukossa. Olin saanut vinkin suunnistaa kohti rannalla  olevaa valkoista taloa, mutta vedessä totesin valkoisia taloja olevan vaikka kuinka monta. Päättelin suuntaa kajakissa istuvista turvamiehistä, ja uin mahdollimman läheltä heitä sisäreunasta. Onneksi kylmävesitreenit ja avannossa käynnit olivat vaikuttaneet sen, että selvisin kohmettavan kylmästä uinnista itselleni ihan normaalissa 1:16 uintiajassa, joskin matkaa oli 400 m tavallista kisamittaa vähemmän.
Vaihdossa minun riisumiseen ja sulatteluun menikin sitten viitisentoista minuuttia. Itse en saanut tunnottomilla nakkisormillani mitään tehtyä, vaan olin täysin Juhan avun varassa. Lämpimät keitot sain kaadettua täristessäni maahan ja teekään ei oikein maistunut. Kylmästä tutisevan ja nihkeän märän ihmisen riisuminen ja pukeminen on aviomiehellekin aika haastava urakka. Huomasin järkytyksekseni että vaihtopussistani puuttuivat pyöräilysukat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aviomiehen hieman liian suurien urheilusukkien hätätakavarikointi. Suuri oli mieheni rakkaus, kun suostui sukkien luovuttamiseenkin. Puheenikin oli sekavaa sammallusta, kun aivotoiminta tuntui tahmealta eikä  suukaan oikein taipunut puheeksi asti. Siitä vaan sitten pyörällä sotkemaan, heti alusta saakka mäkiselle reitille.

Cattle-grid este
Tiellä olisi haasteina 202 km matkalla useita "cattle-gridien" ylityksiä, rosoista asfalttia, pari vilkasta risteystä, ylä-ja alamäkiä, tiukkoja kurveja ja tietysti ajaminen vasemmanpuoleisessa liikenteessä liikennesääntöjä ja peesikieltoa noudattaen. Eniten jännittivät rautaiset karjan tiellä kulkemisen estämiseksi pystytetyt metalliesteet, urat joihin sorkka tai jalka voi pudota, ja tietysti myös vinottain oleva pyöränrengas. Sain ohjeeksi ajaa renkaat suorassa vauhdilla niiden ylitse. Sitäkin sitten tuli harjoiteltua, ja hyvinhän se sujui, eikä rengasrikkoja onneksi tullut.

Sääennusteen mukaan luvassa oli navakkaa vastatuulta varsinkin rannan nousu-osuuksilla. Tuuli tuntuikin heti alusta saakka, ja puhalsi tietysti suurimman osan matkasta vastaisesti. Reitti oli todella kaunis ja kiva ajaa. Ihan poljettavia nousuja ja todella hauskoja mukavasti kiemurtelevia alamäkiä. Päätin säästellä jalkoja alun 100 km, jotta toiselle puolikkaalle ylämäkiin jäisi edes vähän voimaa jalkoihin. Olin pukenut pyöräilyyn sofshell takin, mutta huomasin sen olevan varsinkin ylämäissä turhan lämmin. Alamäki osuuksilla viiman vuoksi se kuitenkin tuntui tarpeellisesta. 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen varpaiden tunto alkoi palautua.

Vielä suht koht virkku ja pirteä pyöräilijä parin tunnin ajon jälkeen
Celtmanissa jokaiselta kilpailijalla edellytetään omaa huolto-autoa, ja varsinkin pyöräilyssä huollon merkitys voi olla ratkaiseva. Juomatäydennystä ja henkistä tukea sain upealta huoltotiimiltäni Juhalta, Markulta ja Marialta. Lämmittelytakin sisällä oli kiva puhaltaa hetki samalla kun juomarakkoa täytettiin, satulaa kiristettiin tai vaatetusta lisättiin tai vähennettiin. Ekan huoltokohdan ohitin iloisesti huikaten, mutta seuraaville pysähdyin helpottuneena.

Pyöräilija muutama tunti, vastatuuli, mäki ja kilometri myöhemmin
Vastatuuli ja ylämäet laittoivat jalkalihakset koville. Sadekuurot,  kova hikoilu ylämäissä ja alamäkien viimassa paleleminen verottivat nekin voimia. Jo ensimmäisen 60 km pyöräilyn jälkeen  oli aika selvää, ettei keskinopeuteni näissä olosuhteissa riittäisi sinisen paidan ja ylemmän vuoristoreitin juoksun edellyttämään vauhtiin. Tajusin silti vasta 160 km kohdalla, että minulle tulisi kiire ylipäänsä ehtiä pyörältä juoksuosuudelle ollenkaan. Ajan loppumisen mahdolisuuteen havahtuminen sai minut kyllä lisäämään pökköä pesään loppumatkaksi. Silloin onneksi jo reitti pian kääntyikin lasku ja myötätuulipainotteiseksi. Jotenkin sitä aikaa ylämäissä vain oli kulunut, eikä vastatuuli osuuden alamäissäkään pyörä tuntunut liikkuvan mihinkään. Tauoillakin hoipuin loppumatkasta jo tajunnan rajamailla uupumuksesta. Hurjan pyöräilyloppukirin jälkeen pääsin pyöräosuudelta T2-vaihtoon ja juoksuosuudelle kaksi minuuttia ennen 11 tunnin aikarajan sulkeutumista. Auto oli jätetty kauemmaksi vaihdosta ja yhtäkkiä juoksupussistani ei löytynytkään sopivaa paitaa säähän suhteutettuna. Yhtä triathlontoppia en saanut aseteltua niin että sisäliiviosuus ja toppi olisivat olleet puettavissa, ja aurinkosuojapaita olikin jo hikoiltu ja kastunut sateessa märäksi, ja vaihdettu merinovillaiseen pitkähihaiseen pyörilyn aikana. Kiskaisin sitten merinovillaisen paidan uudelleen ylleni ja sillä liikkeelle.

Minulla oli kaksi tuntia aikaa juosta 17 km alkutaival T2A tarkistuspisteelle ennen seuraavaa cutt-offia 13 tunnin kohdalla. Tasaisella ja hyvävoimaisena tuon matkan kipittäminen (tai lyllertäminen) ei olisi kohtuuton saavutus edes minunlaiseltani hitaalta juoksijalta. Reitti kuitenkin oli haastavaa ja jo tuolla ensimmäisellä juoksuosuudella nousukorkeutta tulisi yli 400m. Supporter-juoksijani Markku oli valmistautunut ja treenannut osuutensa hoitamiseksi mallikkaasti ja puhkui intoa tsempatessaan. Hänellä juoksu olis kulkenut vaikka kuinka. Läähätin ja puuskutin ja minua heikotti. Muutaman askeleen juoksun jälkeen oli selvää, että voimat eivät riitä vuoristossa juoksemiseen. Juoksu oli vaivalloista loivassa alamäessäkin, lihasten uupumuksen takia. Kova loppukiri pyörällä ja jo pitkään jatkunut fyysinen ponnistelu pakottivat kävelemään. Otin sauvat avuksi ja nöyrryin haastavan reitin edessä. Kesken en hommaa jättäisi, sikäli mikäli se minusta riippuisi. Näytti kuitenkin selvältä että juoksu/kävelyvauhtini ei riittäisi 17 km juoksua pidemmälle. Ihastelimme maisemia ja rupattelimme. Välillä yritin juosta ja toivoa että ihme tapahtuisi ja pääsisin suorittamaan koko reitin. Perässämme tulleita paria kilpailijaa jo haeskeltiin autoilla reitiltä ja meillekin tarjottiin kyytiä T2A:han. Siihen emme suostuneet. Olin päättänyt että yhtään kisaa en keskeytä, ellei ole pakko, ja niin aioin tehdä nytkin. Jos cut off-raja tulee vastaan niin tottelen toimitsijoita, mutta en muuten. Niinpä jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin.
Loppukiriäni 13 h cutt-off aikarajan jo täytyttyä

Olin päättänyt että juostessa viimeinen mailini olisi päivän nopein. Paria kilometria ennen Cut-off pistettä puimme sadevaatteet ylle sään muututtua ja pinkaisin loppukiriin. Vuoden tätä tarkoitusta varten treenaamiseni osoittautuessa riittämättömäksi, keräilin sisuni rippeet ja juoksin eteenpäin. Huolto-automme oli jo tuotu lähemmäksi meitä ja oltuamme puhelimen tavoittamattomissa toista tuntia, meitä turhaan odottaneet Juha ja Maria jo paloivat halusta lähteä syömään. T2A huoltopiste oli purettu ja ajanottolaitteet viety pois. Tylysti juoksin kuitenkin huolto-automme ohi todetakseni itse karun ja minulle musertavan uuden kokemuksen: rajojen hakemiselleni haastavien triathlonien keräilemisessä oli tullut DNF-raja vastaan. Ensimmäinen kisani ikinä, jossa en saisi tulosta vaan suorituksen keskeytymisen. En voinut jatkaa juoksu-osuutta eteenpäin.

Ajettuamme maalialueelle puffet ruokailuun, minua suututti olla tajunnan rajamailla uupuneena samoissa pöydissä juuri korkealta yläreitiltä tulleiden hyvävoimaisten ja iloisten koko reitin suorittaneiden triathleettien kanssa. Hävetti ja kiukutti. Kenelle voi olla vihainen silloin kun on pettynyt itseensä. Join runsaasti nestettä, ja yritin vähän syödäkin. Eniten vain väsytti. Paluumatkalla hotellille, nukuin jo autossa. En jaksanut edes lajitella märkiä varusteitani kuivumaan vaan menin heti nukkumaan. Yöllä kolmelta heräsin itseeni äärimmäisen pettyneenä, nälkäisenä ja häpeissäni. Kisani oli jäänyt kesken, KESKEN! Tulla nyt Skotlantiin saakka sauvakävelemään, kun olisi voinut juostakin. Söin aamupalaa, laitoin vaatteet kuivumaan (lue: haisemaan asuntoauton vessaan) ja päätin että elämä jatkuu. Sen siitä omien rajojen hakemisesta saa: joskus raja tulee vastaan ja on myönnettävä ettei pysty johonkin. Palauduttava kisasta fyysisesti ja henkisesti, surtava saamatta jäänyt kisapaita ja onnistumisen kokemus koko tiimiltä, muutettava harjoittelua ja käännettävä katse kohti seuraavaa koitosta. Kalmarin ironman kisaan on pari kuukautta aikaa, ja silloin on kauden pääskisani. Jotta voisin silloin tosissani kisata  Hawaijin MM-kisapaikasta, kykyni juosta pitkän pyöräilyn jälkeenkin olisi kehityttävä huimasti. Onneksi nyt kesälomalla opettajalla on aikaa myös treenata enemmän. Sunnuntaina en halunnut lähteä loppujuhlaan ktselemaan muiden kisapaitojen saamista, enkä halunnut kiertää veistä haavassani, kun kurjalta tuntui muutenkin. Matka-ajassamme säästyisi monta tuntia kun turha koukkaus hankalien kulkuyhteyksien taakse Torridoniin jätettiin pois. Itkin yksikseni pienet pettymysitkut ja jatkoimme lomamatkaamme Skotlannissa. Nyt olisi muiden tiimiläisteni toiveiden vuoro, Nautimme putouksista, luontopoluista, muinaisista kivistä, hyvästä kahvista, kokiksesta ja upeista golfpaikoista. Huomena aioin lohduttaa itseäni pikku shoppailuterapialla lankakaupassa ja Primarkissa, neulon sormikkaita ja kuuntelen äänikirjaa.

Kiitos sponsoreilleni C.P.E.Productionille, Tampereen yliopistolle (t-paidoista), ja muille tukijoille Signaturen Samulle vara-vanteiden lainasta (onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu), Tampereen uintikeskuksen porukoille triathlonistien yhteistreeniajoista, selän hoitamisestani Ari Sorjoselle, Pentti Mustaparralle ja Markku Veilolle (selän ongelmiin tämä kisa ei vuoksenne kaatunut), maailman parhaalle tukitiimilleni:Juhalle, Maria ja Markku Ihoselle ja kaikille lukuisille minua rohkaisseille ja puolestani rukoilleille.








perjantai 14. kesäkuuta 2019

Celtman viikon torstai ja perjantai 13. ja 14.6.

Torstaina ajelimme jo asunto-autollamme kohti Wester Rossin aluetta jossa kisa käydään. Reittimme ,ulki Loch Nessin kautta, jossa pysähdyimme tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Pysäköimme Talladaleen jossa tiimini majoittuu seuraavat kolme yötä. Minä ja Juha tosin olemme kisaa edeltävän yön Shieldaigissa lähellä uinnin starttialuetta.

Perjantaina ajoimme pyöräilyreittiä vastakkaiseen suuntaan. Kummaa kutinaa vatsanpohjassa kun näkee kuinka hurjan kapealla tiellä lauantaina on liikkeellä sekä pyöräilijät, että huolto ja tavallinen liikenne. Kapealla tiellä oli  kohtaamispaikkoja, mutta silti ison auton kanssa ajaminen ja kyydissä istuminen oli todella kuumottavaa.

Rekisteröitymisjonossa menossa varustetarkistukseen
Rekisteröityminen Torridonissa jäi viime tippaan kun olimme iloisesti ajamassa kohti Shieldaigia, kun  huomasimme virheemme. Ehdimme juuri muutamaa minuuttia ennen rekisteröinnin sulkeutumista tarkistuttamaan vuoristo-osuuden varusteemme, jotka kaikki levitettiin kassista pöydälle ja käytiin läpi. Siellä viimeiset joutuivat suorittamaan vielä hätäostoksia esim kompassin puuttumisen osalta. Saimme myös oranssin "ruumispussin" hätätilanteiden varalle. Kisa-infoa ennen ehdimme kävelemään ylemmän juoksureitin lopusta viimeiset pari kilometria. Jännä nähdä selviänkö 11 tunnin cut offista 18 km juoksun kohdalla, vuoristo-osuudelle vai tulemmeko lopun alempaa (muttei paljonkaan helpompaa) reittiä.

Kisa-info oli ymmärrettävä, joskin kaikkien yksityiskohtien kanssa se vei aika tarkkaan tunnin. Perjantana illalla majoituimme Shieldaigin eteläpuolelle lähelle uinnin starttiin vievien bussien lähtöpaikkaa. Herätys aamupalalle 2:40, rekisteröityminen uintiin ja Gps-lähettimen ja ajanottochipin nouto klo 3-4, lastautuminen bussiin kohti uinnin starttia 4:15 ja startti klo 5:00 (Suomen aikaa klo 7). Gps lähettimeni liikkuu liveseurannassa vasta n 1h 15 min startista, koska uidessa sitä ei pidetä mukana. Kisanumeroni on 181, jos haluat seurata www.cxtri.com sivuilta etenemistäni.

Kiitokset kaikille tukijoilleni tämänkin unelman mahdollistamisesta jo etukäteen: C.P.E. Productions merkittävimpänä sponsorinani, Tampereen yliopistolle kiitos edustuspaidoista, Fysiikkaani korjanneille Urheiluhieroja Ari Sorjoselle, kiropraktikko Markku Veilolle ja Pentti Mustaparralle kiitokset alaselkäni ja lonkkani toimimisesta. Kiitän jo etukäteen tiimini Juha Ranta-Ojalaa kuljettamisesta, Markku Ihosta juoksuosuuden jäniksenä toimimisesta, sekä hyvästä kisataktiikan etukäteissuunnittelusta ja Maria Ihosta suuresta henkisestä tsemppamisesta mm. pelätessäni peruutustilanteissa. Kiitos lapset Siiri, Viivi, Tuukka ja Emmi kavereineen rohkaisusta ja rukouksista joilla  minua siunaatte.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Celtman seikkailu päivät: tiistai ja keskiviikko 11.-12.6.2019

 Edinburg-Stirling- Glasgow-Fort Williams.
Lentomme Helsingistä Amsterdamin kautta Edinburghiin sujui oikein mukavasti tiistaina. Jännitin vähän saapuvatko kaikki laukkuni perille. Pyörälaukku painoi 28 kg sallitun rajan ollessa 23 kg. Jouduin siis siinä lentokentän tsekkaustiskillä purkamaan pyöränosia muihin laukkuihimme. Satula juomatelineineen matkusti Ihosten laukussa, pedaalit, meisselit, linkut ja muut irto-osat mieheni Juhan käsimatkatavaroissa, Dryrobe takin puin päälleni jne. Mukaan Signaturen liikkeestä saamani varakiekot, nostivat osaltaan myös pyörälaukun painoa.  Amsterdamssa käsimatkatavarana kulkeva reppuni vaadittiin ruumaan laitettavaksi koska lento oli buukattu täyteen. Onneksi kaikki tavarat saapuivat perille ehjinä vaikka lento oli myöhässä ja asunto-auton vuokraajakin pääsi viivytyksestä huolimatta lopulta kotiin. Juha ajoi meidät läheiseen Rathon kylään, jossa Ihoset majoittuivat Bridge Inniin ja kävimme yhdessä syömässä.
Keskiviikkona oli mukava herätä hyvin nukutun yön jälkeen autosta ja käydä hostellissa aamupalalla.  Kokosin pyörän ajovalmiiksi ja testasin pikkupolkaisulla kaiken olevan kunnossa. Kiinnitin pyörän automme perään neljän paikan telineeseen toiselle paikalle. 

Auton sisään painunut pyörätelineemme (pyörä jo pelastettu)
Ensimmäisenä pysähdyspaikkana päiväohjelmassamme oli Stirlingin linna. Kun ajoimme sinne huomasimme teiden olevan tosi kapeita ja parkkipaikkojen aivan liian pieniä suurelle autollemme. Parkkialueellakin oli vapaina vain sähköautojen paikkoja. Siinä autopaikkaa vekslatessamme tapahtui onnettomuus peruutustilanteessa. Pyöräteline osui kiviaitaan kamalalla rysäyksellä. Teline painui auton takaseinän läpi sisään ja vääntyi vinottain. Kuin ihmeen kaupalla pyöräni oli ollut juuri sillä paikalla neljästä joka säilyi vahingoittumattomana. Irrotin pyöräni turvaan ja sitten ihmettelimme auton saamia vahinkoja. Linna jäi näkemättä ja reittimme meni muutenkin uusiksi kun jouduimme ajamaan Glasgown lähellä sijaitsevaan asunto-autoliikkeen Rockin Vansin huoltokorjaamolle tarkistamaan automme turvallisuus ja ajettavuus. Sekä tietenkin maksamaan lisää vakuusmaksuja, koska olimme jo kolaroineet vakuutemme. Juhan kolarit peruuttaen vastaan eteenpäin tilasto on nyt siis 6-0. Peruutustutkastakaan ei sitten ollut tositilanteessa apua. 

Mielialani vaihtelivat alun järkytyksestä helpotukseen kun huomasin pyöräni olevan kunnossa. Sitten pelkoon aina kun iso auto oli parkkeerattava peruuttamalla. Olisin mieluummin ajanut pyörällä kuin istunut auton kyydillä pelkäämässä. Olen kuitenkin päättänyt etten anna pelon rajoittaa elämääni, vaikka onkin vaikea kun ei voi aina itse vaikuttaa ja hallita tilanteita. Söimme hyvin, koska järkytyksestä toipuu parhaiten täydellä vatsalla. Onneksi seura on hyvää ja Ihosten kanssa vastoinkäymisetkin ovat helpompia kuin yksin koettuina. Selkä on kylläkin jumissa pitkästä autossa istumisesta. Pyörä matkustaa loppumatkan sitten sisällä autossa minun vuodepaikallani, koska teline oli irroitettava jotta seinä saatiin teipattua vedenkestäväksi. Käynti pyöräliikkeessä ostamassa paikkauslitkuja renkaisiin ei osunut uudelle reitillemme, mutta onneksi Celtman-kisan huoltotiimi otti varauksia sähköpostilla vastaan, joten saan litkut paikanpäältä. Huomenna jatkamme seikkailuamme toivottavasti iloisemmissa merkeissä. 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Valmistautuminen Celtmaniin 2019

Kisattuani edellisen kerran Ahvenanmaalla viime syksynä, talvella oli pitkä harjoituskausi kesäkuun 15 järjestettävää Celtman extreme triathlonia silmälläpitäen. Treeniohjelma noudatteli suurelta osin minun tyypillistä ironman harjoitteluani: n 8-14 h /viikko. Joitakin painotuksia talvikaudella on ohjelmaan lisätty tulossa olevan kisan erityislaatuisuuden vuoksi. Koska Celtman uidaan 11-15 asteisessa vedessä, olen uinut avannossa tavallista enemmän. Uimisella tarkotan lähinnä säännöllistä 2-4 kertaan viikossa tapahtuvaa dippaamista avantoon. Tarkoituksena on ollut kehittää ihonalaista ruskean rasvan kerrosta, jotta tarkeneminen  yli tunnin uinnissa olisi parempaa. Hankin myös märkäpuvun alle thermoliivin ja lämpimän vaatteidenvaihtotakin lämmittelyä varten.

Toisena erikoisuutena harjoitteluun lisäsin juoksutreenejä painoliivin kanssa. Tämä siksi koska juoksuosuudella on kannettava tietty määrä pakollisia varusteita ja mm omat juomat repussa. Myös mäkijuoksuja olen tehnyt sekä ylös- että alaspäin kohtuullisesti.
Olen selvinnyt kymmenvuotisen triathlonharjoitteluni aikana todella vähillä loukkaantumisilla. Yksi kantapään rasvapatjan ohentuma kiusasi pari kuukautta kaksi vuotta sitten, mutta muuten olen selvinnyt vähällä. Maaliskuuhun saakka. Silloin loukkaannuin keskellä yötä: kuuro koiravanhuksemme raapi nahkasohvaa niin innokkaasti että heräsin siihen. Koska Biblelle on turha huutaa komentoja, laskeuduin katonrajassa olevalta nukkumaparveltani tarkoituksena hiljentää koira. Astuin mielestäni alimmalta rappuselta maahan, mutta unenpöpperössä ja ilmeisen kuiikuisena herätyksestä, tajusin vasta ilmalennon aikana astuneeni tyhjyyteen paljon ylempää. Vasen takareisiketju venähti alastulossa aika mallikkaasti ja lonkka sekä SI-nivel oireilivat toukokuulle saakka tapahtuneen johdosta. Jouduin pitämään juoksutaukoa, jotta toipuminen etenisi. Onneksi triathlonissa voi treenata pyörällä ja uiden, eikä peruskunto päässyt laskemaan. Juoksutauon myötä kuitenkin talven painoliivitreenit ja mäkitreenit valuivat hukkaan. Nyt pystyn juoksemaan nopeita sprinttejä lukuunottamatta jo kivuttomasti. Sinänsä huvittavaa että onnistuu treenaamaan tehokkaasti vuosia ilman loukkaantumisia ja sitten telookin itsensä kotona keskellä yötä.

Sauvatreeniä Mustavuoressa. Kuva Markku Ihonen
Tällä viikolla olen tehnyt vielä mm mäkitreenin Mustavuoren rinteillä kisan huoltotiimiini kuuluvan ja kanssani Celtmanin juoksu-osuudella taivaltavan Ihosen Markun kanssa. Testasimme sauvoja, joita en ole ennen triathlonkisassa käyttänyt. Niistä oli kyllä sekä jyrkissä nousuissa että laskuissa kovasti hyötyä. Olen aikamoinen kompuroija maastossa. (Viime vuoden Karhunkierros Nutsissa kaaduin useamman kerran ihan vain varpaiden tökätessä maahan) Ihmeen monta muutakin tallaajaa Mustavuoren rinteillä oli helteestä huolimatta liikkeellä.

Miten vahalta voikaan uimalakissa näyttää?
Huoltotiimini auton kuljettajana toimivan  Juha mieheni kanssa, teimme myös T1 vaihtoharjoituksen. Minä uin ensin kaikissa varusteissa: Märkäpuku, thermoliivi, neopreeni uimalakki, hanskat ja sukat, uimalasit ja nenälipsi. Uinnin jälkeen Juha harjoitteli minun riisumistani, siltä varalta jos olen kisassa niin jäässä etten saa itse riisuttua itseäni. Huvittavinta treenissä oli se että vaikka Näsijärven vesi oli vain 15 asteista, ilma oli lähes 30 astettä. Ihmiset naureskelivat kun hikoilin rannalla pukiessani ennen treeniä kaikki varusteet päälle. Näyttihän se toki hellepäivänä hieman ylimitoitetulta. Löysin jopa aurinkorasvaa jossa on meduusasuoja mukana. Kerran olen törmännyt Etelä Afrikassa meduusaan, mutta nyt on sitten oikeanlainen suojarasvakin kisaa varten hankittuna.

Kisapyörälläni en ole juurikaan ajanut ulkona, vaan olen treenannut sisällä trainerillä Sufferfestin treenivideoiden kanssa ja ulkona maastopyörällä tai painavammalla alumiini-maantiepyörällä. Yhden kolmenkympin testilenkon tein tällä viikolla, ja kyllähän se Cervelo kevyeltä tuntuu maaastopyörän jälkeen.

Lennämme neljän hengen tiiminä: Minä ja Juha, sekä Ihosen Markku ja Maria jo tiistaina Skotlantiin. Vuokraamme asuntoauton ja ehdimme tutustua reittiin hieman etukäteen ennen lauantain kisaa. Markku sai myös Tampereen yliopiston sponsoriksemme C.P.E.Productionsin lisäksi. Edustamme sitten yliopiston paidat päällä Suomea ja Tamperetta 245 km kisan aikana.

Kisaa voinee seurata lauantaina 15.6. www.cxtri.com sivuilta. Kisanumeroani en vielä tiedä, mutta tarkoitus olisi kirjoittaa blogia lähes päivittäin näin kisan lähestyessä.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Ironman Tallinn 2018

Herättyäni lauantaina 4.8. klo 4 valmistamaan itselleni kisaan valmistavan aamupalan, laitoin myös kisavarusteet ylleni. Vaihtoja varten tarvikkeet olikin jo viety kisapaikalle perjantaina. Vatsassa nipistelee aina totutusti jännitys ennen starttia. Mieheni Juha ajoi kisapaikalle, jossa laittaiduin valmiiksi ja moikkailin tuttuja. Edellisen päivän vedenlämpö oli noussut 14 asteesta 15.4 mutta moinen kylmyys kyllä tuntui jännittävän monia. Arvelin pärjääväni, koska olin onneksi ottanut neopreenisukat mukaan, joskin neopreeniuimalakki oli edelleenkin kotona Tampereella. Kaksi tavallista uimalakkia sai luvan riittää. Ensi vuoden kesäkuussa on luvassa Celtaman kisa Skotlannissa, joten tämä uinti saisi luvan toimia hyvänä totutteluna siellä luvassa olevaan 12-15 C lämpötilaan.

Rolling start- lähtö toimi maltillisesti kun sumusireenin jälkeen liikkeelle päästettiin 5 uimaria kerrallaan muutaman sekunnin välein. Eniten jännitin pitävätkö uimalasini vettä. Kamppailen aina toisen linssin vuotamisen kanssa. Jo  lähtösuoralla jouduin korjailemaan laseja kun vasen linssi imaisi  hieman vettä huolellisista esivalmisteluistani huolimatta. Kun sain lasit aseteltua niin että vettä ei tullut enää enempää lisää, päätin uida pienestä toisen silmän hölskyttelystä huolimatta. Kun olin varautunut hyiseen uintiveteen, olin tyytyväinen kun lämpötila tuntui ihan siedettävältä. Uin omaa tasaista vauhtiani, ja eniten mietin sitä miten B12 Brothersien tiimin uimari mahtaa huonosti erottuvat uimapoijut hahmottaa. Triathlonin avovesiuintiosuus on aina ensikertalaiselle jännä kokemus, ja nyt veden lämpötila ja melko mutkikas 15 poijua kiertävä reitti toivat siihen lisähaasteita. Itse uin reitin minulle tavanomaiseen 75 minuuttiin.

Vaihdossa pakkasin märät varusteet ja sipaisin aurinkovoidetta kasvoihin ja eikun 180 km pyöräilyn kimppuun. Sain sössittyä Polarillani itseni jotenkin jo juoksuosuudelle, minkä huomasin kun kello rupesi antamaan kilometrin välein huikeita juoksuväliaikoja. Siinä sitten samalla polkiessa oudolla reitillä kuoppaisia rantareitin ajoteitä yritin saada juoksun vaihdettua takaisin pyöräilymoodiiin. Ei ollut ensimmäinen kisa missä sählään jotenkin mittareiden kanssa. Nyt olin sentään ladannut patterit ja poistaneet turhat tiedostot muistia tukkimasta. Saatuani mittarin toimimaan pystyin keskittyä polkemiseen. Reitti oli ihanan tasaista ja yksi nopeimmista koskaan kisaamistani. Haasteen muodostavat minun tasoiselleni uimarille muut reitillä olevat kilpailijat. Suurin osa miehistä ui tuohon 1:15 aikaan, jolloin liikkeellä oli selkeitä letkoja, jotka eivät edes yrittäneet pitää 12m peesikieltoetäisyyttä. Ohi ajavat moottoripyörävalvojat eivät tuntuneet puuttuvan letkoihin mitenkään. Letka-ajo on paitse sen lisäksi että se on kiellyttyä kisoissa myös vaarallista triathlonpyörillä, missä jarrut eivät sijaitse lepuuttajissa, vaan käsien otetta pitää siirtää ennen jarruihin yltämistä. Ihan tuon peesikieltoetäisyyden takana ajettaessakin, edellä olevasta kilpailijasta saa etua, joten itse ainakin yritän ajaa juuri salllitun rajoissa sääntöjä rikkomatta, mutta edusta hyötyen. Letka-ajossa on sekin inhottava puoli, (silloinkin kun se treeneissä on luvallista), että vauhti tuppaa sahaamaan, jolloin välillä kiihdytetään ja sitten taas himmaillaan. Yritin siis löytää tasaisesti etenevän samaa vauhtia kanssani polkevan yksinäisen kuskin, josta pysytellä juuri 12 metrin päässä.
5.minuutin aikasakko ohituksesta joka ei tapahtunut 25 s sisällä


Löysinkin leveäselkäisen virolaisen Eddin joka polki hyvävauhtista omaa kisaansa eikä jäänyt "possujuniin" jojoilemaan. Jossain vaiheessa Eddi kuitenkin pysähtyi ja jatkoin matkaa vetäen omalla vauhdilla. Selkiä tuli mukavasti vastaan ja pyörä kulki todella vauhdikkaasti. Ukkoskuurot kastelivat kilpailijat ja hidastivat vauhtia jossain puolivälin etapin jälkeen. Reitillä ei mielestäni ollut mitään ihmeellisempiä nähtävyyksiä, vaan keskityin tien epätasaisuuksien tarkkailemiseen. Jännitin myös kastuttuani läpimäräksi, mitä tapahtuisi jos tulisi rengasrikko ja liikkeen lämmittävä vaikutus lakkaisi korjaamisen ajaksi. Onnekseni pyörä toimi todella loistavasti. 130 km jälkeen taas yksi miesten "possujuna"-letka ajoi ohitseni ja kun edessä oli ylämäki he jäivät hidastelemaan eteeni. Mietin mitä tehdä, hidastaako kävelyvauhtiin jotta saan 12 m eron aikaiseksi vai lähteäkö ohittamaan koko letkan, kun itselläni nuo ylämäet nousevat ylös huomattavasti raskaita miehiä kovempaa vauhtia.
Emmin kuitenkin liian kauan ja kun juuri päätin lähteä ohitukseen moottoripyörä vihelsi minulla ja totesi: "too late", näyttäen 5 minuutin sakkoa tarkoittavaa sinistä korttia. Kummallista siinä oli se että letkassa minut ohittaneita miehiä ei edes puhutettu, saati että heitä olisi sakotettu. Olin mielessäni ihmetellyt kisaa jossa peesataan tosi törkeästi, enkä ollut nähnyt kenenkään istuvan penaltyboxissa, sain ainakin vastauksen siihen kysymykseen määrätäänkö kenellekään penaltuja. Opin siis että rangaistuksia todella määrättiin. Ymmärsin toki että tuossa tilaisuudessa etäisyyteni oli alle sallitun, mutta hieman naiskilpailijaan kohdistuvalta erottelulta se tuntui, kun lyhyemmällä etäisyydellä edes ohittamista harkitsemattomammat miehet saivat jatkaa toimintaansa, ilman huomautusta saati sakkoa. Niinpä sitten pyöräosuuden lopuksi ajettuani 180 km aikaan 5:16 kärsin tuon 5 minuutin "kuritushuone"-rangaistuksen mukisematta. Tulipahan pakollinen venyttelytauko ennen maratonia. Siinä vaiheessa kuitenkin jo pissatti ja mietin olisinko kehdannut istua penaltyboxin laidalla nurmikolle ja pissiä siinä samalla housun läpi rangaistuksen kulumista odotellessa. En kuitenkaan tiennyt miten virkaintoisia boxin valvojat olisivat, joten en sitten halunnut ottaa riskiä että pissalammikko paljastaisi minut ja saisin uuden rangaistuksen "roskaamisesta". Siksi kai tuo maahan pissaaminen saatettaisiin tulkita.

Vihdoinkin juoksemaan rangaistuksen ja toiletin jälkeen
Kuitattuani allekirjoituksella rangaistuksen kärsityksi ja satuani numerolappuun ja pyörän numerolappuun merkinnät kärsitystä tuomiostani, juoksutin pyörän vaihdossa niitä vastaanottaville avustajille ja vaihdoin juoksukamat ja kävin ihan asiallisesti tarpeillani bajamajassa. Jaloissa ei ollut missään vaiheessa ollut hapottamista saati tärinöitä tai kramppeja, joten sen puolesta odotin onnistunutta juoksua. Penaltya kärsiessäni  kuulin olevani oman sarjani 2. joten sekin motivoi vauhdikkaasti matkaan. Eroa seuraavana tulevaan oli siinä vaiheessa monta minuuttia. Minun juoksuvauhtini on kuitenkin edelleenkin liian hidasta kovimpaan kärkeen. Reitti oli sekä teknisesti että korkeuseroiltaan kohtuullisen haastava. Ensimmäisellä neljästä kierroksesta ukkosti ja salamoi ja kadut tulvivat rankkasateen takia useassa kohdassa nilkkoihin asti. Olin juuri vaihtanut pyöräilyssä kastuneet märät sukat kuiviin, ja nyt tiesin sukkien kastumisen heti aluksi tietävän rakkoja ja kynsien irtoamisia tavallista maratonia enemmän. Onneksi en pelkää salamoita, vaikka mietin kyllä juostessani isojen puiden reunustamaa kujaa  ukkosen lyödessä ylläni, mitä tapahtuisi jos juoksen nilkkojani myöten vedessä ja salama löisi oikeasti jossain kohdalla.

Sadekuuron jälkeen aurinko kuitenkin pilkisti, ja ilma oli jopa kuumaa. Pian tarvittiin viilennystäkin. Sitä sai laittamalla jäätä vaatteiden sisään, kastelemalla lakkia, puristamalla vapaa-ehtoisten ojentamia märkiä pesusieniä tai juoksemalla vesisuihkujen alta. Kun ensimmäisen kerran ohitin viilennyspisteen satoi kaatamalla ja pienet tihkuttavat suikut lähinnä huvittivat. Myöhemmin olin niistä kiitollinen. Olin juonut Squeezyn enrgiageeliä pyöräosuudella pullosta jo lähes puoli litraa, ja juostessa otin kaksi SiS:n geeliä jokaisella 10 km kierroksella ja lisäksi vettä. Mahan kanssa ei ollut ihmeemmin ongelmia, ja energia tuntui imeytyvän hyvin. Reitin haastavuutta lisäsivät tiessä olevat kuopat, ylitettävät raiteet, hytkyvät tilapäisrakennetut sillat joita etenimme, sekä väisteltävät ja eri puolilta kierrettävät raitiovaunut. Olipa eräässä jyrkässä alamäessä betoniautokin valuttanut osan kuormaansa kummalliseksi kovettuneeksi epämuodostuneeksi paakuksi tielle. Kun juoksin siitä ensimmäistä kertaa mäessä virtasi vettä ja meinasin kompuroida sen alla piilossa olevaan kovettuneeseen betoniin.

 Reitin varrella oli paljon kannustajia, ja numerolapun lippusymboli ja printattu oma  nimi takasivat runsaan suomalaiskannustuksen. Sain hyvin tietoa väliajoista. Minulla ei juoksuosuudella ole kovinkaan mahdollisuuksia kiristää vauhtia, vaikka kuulenkin takaa lähestyvän kovia juoksijoita. Muiden vauhtiin ei voi vaikuttaa, ja yritin pitää omaa tasaista vauhtiani. Kyllähän tuo tyyliltään on taas kuvista päätellen aika pahasti istuvassa asennossa, mutta taistelin kuitenkin rankalla reitillä omaan päivän parhaaseeni. Valitettavasti sillä irtosi tässä kisassa vasta 4. sija. Sunnuntain Hawaijin maailmamestaruuskisa-karkeloiden paikkoja jaettaessa, olin jo kuumottavan lähellä kun sarjani 1. ja 2. eivät N45 sarjan ainutta paikkaa lunastaneet, ja kolmas ei ollut ilmestynyt edeltävään palkintojenjakoon paikalle. Hän kuitenkin oli saapunut kisapaikkojen jakoon ajoissa, ja haaveeni Konanpaikasta jäi 7 minuutin erolla saamatta. Aikani 11:34:45 on kuitenkin huonosta juoksusta huolimatta kaikkien aikojen toiseksi paras täydenmatkan kisatulokseni, joten ei syytä alakuloon. Pyöräaikaani paransin reilusti ja siinä kehitystä on tapahtunut muidenkin mittareiden mukaan koko ajan. Vielä kun jostakin löytyisi se valmentaja, joka saisi tuon kadonneen juoksuvauhtini hiottua kuntoon. 4:50 ironmanin  maratonaika tuntuu surkealta kun ennätykseni sileällä maratonilla on kuitenkin peräti 3:37 (vuodelta 2009.)

Onneksi triathlonissa voi kehittyä lisää ja harrastus avaa myös upeita sosiaalisia kontakteja ja yhteisiä kokeumuksia. Kiitokset ihanasta vertaistuesta, tsemppaamisesta ja rohkaisusta Jaanalle, Riikalle, Tealle, Teijalle, Mikolle, Matille, Heikille ja tietysti puolisolleni Juhalle, sekä monille muille  nimettömiksi jääneille mukaville keskustelukumppaneille ja uusille harrastuskavereille. Tämän lajin hienous tulee yhdessä koetuista ilon, kamppailemisen, haasteiden voittamisen tai joskus tehtyjen viisaiden lopettamispäätösten kestämisestä. Minulle jokainen pitkä triathlonkisa on opettanut jotain uutta itsestäni ja elämästä laajemminkin. Kisan jälkeen pari toipumispäivää ja sitten työt jatkuvat ja paluu urheilijan roolista opettajaksi on taas arkea. Kisakauteni päättää näillä näkymin perusmatkan SM-kisa Ahvenanmaalla muutaman viikon päästä ja ensi vuonna on siis haasteita tiedossa urheilun saralla ainakin Skotlannin Celtman extreme-triathlonkisan verran.
Kiitos sponsorilleni C.P.E.Productionille ja muille minua eri tavoin tukeneille.






perjantai 3. elokuuta 2018

Ironman Tallinnaan valmistautuminen

Matkustin Keskiviikkona 1.8. Viking Xprs:llä Tallinnaan auton kanssa. Yön vietin laivassa ja torstaiaamuna ajoin laivan buffet-aamupalan nautittuani Ironmankisan uinnin starttipaikalle fiilistelemään. Rekisteröitymisen auetessa vasta kymmeneltä, aikaa oli myös mukaan varaamani kirjan lukemiseen. Kumman paljon kisaan treenaavia urheilijoitakin oli liikkeellä. Itse en parin viimeisen päivän aikana enää harjoittele kuin henkisesti valmistautumalla.
Ilmoittautuminen sujui ongelmitta ja kierrettyäni suhteellisen pienen kisaexpoteltan nautin kuumasta hellekelistä auton perästä esiinnostamallani retkituolilla. Autossani on jokin vika kun moottorin lämpötila alkaa nousta mikäli tyhjäkäynti jatkuu pitkään. Keskustan hitaasti matelevissa ruuhkissa näin tapahtui, ja kun parkkeeraaminenkaan ei kaikkialla onnistunut (kummallisen tekstiviestimaksujärjestelmän osoittauduttua toimimattomaksi suomalaisella liittymällä, eivätkä vironkieliset summittaiset ohjeetkaan edesauttaneet maksamista) päätin ajaa hostellilleni kirjautumaan ennen kisainfoa.

Hostellini Viva Pirita, sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella, ja osoittautui aika mielenkiintoiseksi: omistajat puhuivat pelkkää venäjää ja siisteystasokin oli aika vaatimaton (yhtä likaiset hanat kotona, eivät kuitenkaan tunnu yhtä ällöttäviltä kuin maksettuasi yöstä käyvän hinnan). Päätin pyöräillä kymmenen kilometrin matkan takaisin keskustaan kisainfoon ja pastapartyyn, jolloin välttäisin moottorin kuumenemisen autossani. Laskin ehtiväni hyvin puolessa tunnissa, mutta onnistuin jäämään huoneeseeni lukkojen taakse juuri ollessani lähtövalmiina. Rämpytin oven lukkoa ja mietin jo ikkunan kautta toisen kerroksen huoneestani laskeutumista, mutta se idea tyssäsi siihen että sisälle kuljettamani pyörä ei mahtuisi ulos ikkunasta. Isäntäni kuuli onnekseni ryskytyksen ja tuli auttamaan iloisesti venäjää solkaten, ennenkuin olisin joutunut nöyrtymään avun huutamiseen. Viidessä minuutissa lukko oli ruuvattu irti ja pääsin vapaaksi. Niin tottuneesti lukittuun huoneeseen pääsy onnistui, että konstia oli varmaan tarvittu aiemminkin. Minulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan lukon korjaamista, joten luotin isäntäperheeseen niin paljon että jätin heidät korjaamaan lukon ja lukitsemaan oven puolestani. Hieman jännitin ystäväni pyörän puolesta jonka jouduin huoneeseen jättämään. Matkakin pyörällä oli huonon tienpinnan ja epäselvien kävelymoodilla annettujen iphonen ajo-ohjeiden takia hitaampi kuin olin kuvitellut, joten löysin perille vasta ihan viime minuutilla.


Kisa-infossa yritin kuikuilla tuttuja ja sainkin samaan pöytääni Levin Finntriathlonissa tutustumani Jaana Leminen-Lahdenperän ja hänen ystävänsä Riikka Harjulan. Yhdessä tuumin sitten vietimmekin mukavan iltapäivän kahvitellen ja kierrellen kisaexpossa sekä herkutellen pastapartyilla. Yhteinen harrastus avaa kivoja uusia ystävyyssuhteita ja nautin leppoisasta kisaan valmistavasta fiilistelystä mukavassa seurassa.

Perjantaina tarjouduin kuljettamaan ystäväni Mikko Rusaman ja hänen veljensä Heikin ja Matin jotka saapuivat aamulaivalla. He osallistuvat joukkuekisaan Matin uidessa, Mikon pyöräillessä ja Heikin juostessa. Mikon pyörän olinkin jo kuljettanut autoni perällä samalla kuin omanikin. Onneksi se oli säilynyt hostellihuoneessani kaikista lukkoseikkailuista huolimatta. Kiersimme kisapaikat ja kisaexpon (minä jo kolmatta kertaa) ja kävimme myös Lennumuseossa tutustumiskierroksella ja  brunssilla ennen pyörien ja varusteiden tsekkaamista. Miehet kisaavat ensimmäistä Ironmaniaan, joten neuvoin vinkkejä joita olin itse todennut hyviksi pitkissä triathlonkisoissa. Itselläni on jo 15. täydenmatkankisa tulossa (kun ei lasketa paria kisaa joissa reittiä on lyhennetty, syystä tai toisesta. Ironman brandin omaavia kisoja olen tehnyt 5. ja pari sellaista jotka saivat statuksen heti seuraavana vuonna.)

Perjantai-iltapäivänä mieheni Juha saapui laivalla, ja yhdessä jännitimme Emmi tyttäremme SM-kisoja netin seurannan kautta. Emmi pääsi pituudessa huomiseen loppukilpailuun tuloksella 534 cm ja korkeudessa paransi ennätystään 5 sentillä hypäten 169cm synnyttäen samalla TU-38 naisten uuden seuraennätyksenkin.  Harmittavasti kisan aiemmat pudotukset tipauttivat hänet ulos SM mitaleilta neljänneksi. Korkeudessa on haastavaa parantaa ennätystään noin paljon, joten me olimme todella ylpeitä Emmin hienosta kisapäivästä. Vietimme täällä samalla Juhan kanssa 27-vuotis hääpäiväämme herkutellen yhteisellä banaaniveneellä. Kävimme Tv tornissakin iltakahveilla. Puuhaa oli niin paljon etten juuri ehtinyt huomista kisaa jännittää. Herätys onkin jo neljältä ja kisapaikalle suuntaamme viiden aikaan. Aamulla paljastuu mikä on veden lopullinen lämpötila, ja joudutaanko matkaa lyhentämään mikäli eilisenkaltaiset lukemat 14.1 C eivät ole muuttuneet. Kisaani voi seurata Ironman.com Livetrackingin kautta ja kisanumeroni on 958.

Kiitokset sponsorilleni C.P.E. Productionille tästäkin mahdollisuudesta urheilla





sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kaksi niin erilaista juoksukisaa 8 päivän sisällä

Kevään juoksutekniikan hiomiseni huipentui toukokuussa kahteen erilaiseen juoksukilpailuun. Ensin "Helsinki Running Dayssä" juoksin työkaverieni kanssa puolimaratonin, ja siitä viikon kuluttua Kuusamossa Karhunkierros NUTS polkujuoksukisassa 53 km lenkin. Kirjaan molemmat kokemukset tähän samaan blogikirjoitukseen.

Helsinki City Run 21km

Viime vuosina juoksutekniikkani on ollut huono: asentoni lysähtää ja kuvista huomaan juoksevani aivan liian istuvassa asennossa. Olen kysellyt neuvoa sieltä ja täältä virheen korjaamiseksi, mutta en ole jujua tajunnut hyvistä neuvoista huolimatta. En ennen kuin yksissä Triathlonteam 226:n tekniikkatreeneissä seuran valmentaja  Marko Selin sai vihdoin sanoitettua minun (ja monen muunkin juoksijan) ongelman ja siihen liittyvät ohjeet niin, että ne kropassani ymmärsin: Jos askel tulee maahan liian eteen, juoksun mekaniikan mukaan oma kroppasi jarruttaa joka askeleella. Askel pitää iskeä maahan ihan kropan alapuolella, ja maakosketuksen on oltava lyhyt, jotta nopea frekvenssi tekee juoksusta kevyttä. Polvi osoittaa ikäänkuin alaspäin koko ajan. Juoksu tapahtuu enemmän kropan takapuolella kuin edessä. (Mikä tuntui minun naisen logiikkani mukaan jotenkin nurinkuriselta, kun kerran halutaan mennä nopeasti eteenpäin, miksi liikutaan enemmän takana?)

Olen muuttanut tekniikkaani ohjeiden ja harjoitusten mukaan, ja odotin Helsinki City Runin puolimaratonia, jotta pääsisin testaamaan uutta juoksutekniikkaani käytännössä. Kisapäivänä oli aurinkoinen ja mukavan lämmin sää. Tunnelma työkaverien kanssa autossa oli odottunut, innostunut, sekä hieman jännittynytkin, osan ollessa matkalla ensimmäiselle puolimaratonilleen. Keräsimme kisaexposta kaikki ilmaistuotteet myös viime hetkellä sairastuneelle kollegallemme ja keräännyimme hyvissä ajoin lähtöviivalle.

Juoksun taktiikaksi ja tavoitteeksi valitsin testata uutta askellustapaa mahdollisimman pitkän matkan fokusoiden siihen koko ajan. Asetin itselleni tavoitteeksi 1:50 ajan, johon en ole muutamaan vuoteen askelvirheeni takia pystynyt.  Säädin kisavauhdin sen mukaan Polar V800-kellooni ja sen mukaan lähdin heti liikkeelle. Aluksi sain ohitella 2h  lähtöryhmäni juoksijoita, mutta aika pian löysin kolmen leveäselkäisen miehen yhdessä juoksevan ryhmän, jonka peesiin liimauduin. Meren rannalla tuulee aina sen verran, että hento nainen hyötyy kummasti porukan takana. Sitä paitsi porukan jutut olivat ihan kiinnostavia, eikä aikaakaan kun juttelin jo sujuvasti mukana, kisoista ja triathlonharjoittelustakin. Kummasti yhteinen kiinnostuksenkohde yhdistää ihan tuntemattomiakin ihmisiä.

Juomapisteillä sain olla tarkkana etten kadota peesikolmikkoani, koska lähes kaikki kilpailun miehet olivat innostuneet pukemaan ylleen kisan possunpunaisen pinkin paidan. En muista koko aiemman elämäni aikana nähneeni yhteensäkään yhtä monta vaaleanpunaisiin pukeutunutta miestä, kuin nyt näin samanaikaisesti ympärilläni. Omassa turkoosissa asusssani, tunsin oloni yllättävän maskuliiniseksi moisen mieshempeilyn ympäröimänä.
Juoksu tuntui alusta asti vetävältä ja jopa lennokkaalta. Sykemittarini lukema oli oikein sopiva kisasykkeeksi parin tunnin suoritusta ajatellen ja vauhtikin sopi tavoitteeseeni. Koko ajan olin hieman mukavuusjuoksuvyöhykkeeni yläpuolella, mutta silti niin että pystyin tarvittaessa puhumaankin. Reitti vaikutti aika erilaiselta kuin viime vuosikymmenen puolella juoksemassani Helsinki City Maratonilla oli ollut. Ensimmäinen ja kolmas maratonini oli juuri HCM. Ihmekös tuo että reittiä on jo muutettu.
Kelloni gps näytti hieman pieleen, joten  juostuani sen mukaan tavoitteessani, totesin puoli kilometriä ennen kisa-areenaa, että maalin olisi pitänyt jo tulla. Jäin siis 1:50 aikatavoitteestani pari minuuttia. Pystyin kuitenkin juoksemaan hyvällä tekniikalla koko kisan, joskin juoksu tuntui hieman eri lihaksissa kuin aiempi lyllerrystyylini. Koulumme japanilainen harjoittelija oli maalissa muutaman minuutin minua aiemmin. Me saimme sitten yhdessä odotella loput kollegat maaliin. Kaikki pääsivät perille ja onnistuivat juoksemaan hyvävoimaisen juoksun.

NUTS Karhunkierros 53km (55,5)

HCR:n  jälkeen keskityin kropan palautumiseen ja lepoon, niin hyvin kuin opettaja nyt toukokuun puolivälin jälkeen yleensä pystyy tekemään. Pitkiä päiviä koneen ja työpöydän ääressä haaveillen perjantaista, jolloin saisin vastata monivuotiseen Kuusamonkutsuuni "kyllä". Viime vuodet minulla on joko ollut luokanvalvojana niin paljon työkiireitä, etten ole uskaltanut lähteä toukokuun viimeiseksi viikonlopuksi matkoille, tai sitten kisa on myyty loppuun ennen kuin olen saanut paikan itselleni varmistettua. Unelma Karhunkierroksen juoksemisesta on kuitenkin jäänyt kytemään ja niinpä nyt, kun olen viettänyt sapattivuotta luokanvalvojuudesta, uskalsin tehdä ilmoittautumispäätöksen lokakuussa. Jos se olisi jäänyt toukokuulle, olisi matka jäänyt tekemättä, niin kipeästi toukokuun viimeinen viikonloppukin olisi lopulta ollut työkiireissä tarpeen.
Haasteena oli myös pitkä ajomatka Kuusamoon. Olimme saaneet sovittua Holiday Clubin lomaesittelystä lahjaksi saamamme Kuusamon troopikin kalustetun lomamökin juuri kisaviikonlopuksi käyttöömme.

Viikkoa ennen mieheni kuitenkin ilmoitti ettei hän jaksa lähteä ajamaan Kuusamoon saakka parin päivän takia. Käytin omaa autoani katsastuksessa ja sain korjattavan vikalistan samoihin aikoihin. Korjattavaa löytyi paljon, mm jousi joka kuopissa vastaa auton runkoon saakka, eli totesin että en saisi autoani viikossa korjatuksi (edullisesti).  Niinpä googlailin ja laskeskelin eri matkustusvaihtoehtoja, ja yritin houkutella lapsiani, ystäviäni ja lopulta lähes ketä vaan kaveriksi reissuuni. Vastineeksi yhteisestä automatkasta voisin tarjota majoituksen ilmaiseksi.
Kaikilla oli jo kuitenkin viikonlopuksi muita suunnitelmia.  Helsingistä lähtevä yhteiskuljetus lähtisi jo perjantai- aamuna, jolloin joutuisin olemaan päivän töistä pois. Ei hyvä! Sain kaksi viimeistä tuntiani vaihdetuksi, niin että pidin ne jo maanataina, mutta silti lähtöni Tampereelta olisi mahdollinen vasta kahdeltatoista. Lentoja Tampereelta ei ollut muuta kuin aamulla, ja liput olivat kalliita. Junalla pääsisi toki Ouluun, tai linja-autolla samoin.  Tajusin katsottuani majapaikkani sijaintia kartalla että etäisyys kisakeskukseen oli yli 20 km, joten kulkemiseeni siellä päässä tarvittaisiin autoa. Mietin kyllä ensiksi, että josko tuon välin pyöräilisi tai rullaluistelisi, mutta onneksi joku järjenhippunen aika parkkiintuneessa kestävyysurheilijan mielessäni kuitenkin puhui minulle järkeä: Onko viisasta lähteä kisa-aamuna kuudelta pyöräilemään 24 km päästäkseen juoksemaan 53 km jotta pääsisisi sen jälkeen vielä pyöräilemaan samat 24 km takaisin ennen pesua ja suihkua. Tai vielä pöhkömpää olisi jos sen tekisi rullaluistellen.  Ja miten siinä samalla roudaisi kaikki tavarat. Ei hyvä! Auton lainaaminen tai vuokraaminen Tampereelta toisi sen ongelman että joutuisin ajamaan yksin koko yhdeksän tuntia, ja nukkuisin varmaankin rattiin jo ennen puoliväliä. Ei hyvä! Lopulta päädyin Onnibussiin Tampereelta Jyväskylän kautta Ouluun ja sieltä vuokrattuun autoon, jolla ajaisin majapaikkaani.

Voisihan sitä kokonaisessa huvilassa yksin ollessaan levittäytyä kaikessa rauhassa muista välittämättä; liikkua ympäriinsä vaikka ilman rihmankiertäämää, nukkua parisängyssä poikittain, käydä vessassa  sulkematta ovea tai pitää valoja sängyssä vaikka läpi yön. Perusteluuni siihen  että olisi rahansäästöä jos samalla kalliissa ja hienossa majoituksessa olisi yöpynyt muitakin, nauroin kun keksin että olinhan saanut majoittumisen ilmaiseksi. Miksi siis kantaa siitäkään syyllisyyttä. Aikamoista säätöä kuitenkin tarvittiin, jotta sain itseni starttiviivalle. Harvoin ulkomaankisan logiistiikkakaan on näin monimutkainen kuin päästä kisaamaan toisella puolella kotisuomea.

Perjantaina kaikki sujui kuitenkin logistisesti kuin rasvattu: Sain kyydin töistä Tampereen linja-autoasemalle mieheltäni, ja sieltä Onnibussi vei sujuvasti Jyväskylään. Bussissa ehdin hyvin yrittää saada työkaverilta ostamani puhelimen synkronoitua vanhan tietoihin. Urakka osoittautui mahdottomaksi,  64Gb:tä ei vaan saa mitenkään mahdutettua 16Gb:n puhelimeen. Urakka ärsytti muutenkin, kun oma entinen puhelimeni toimii muuten moitteettomasti, mutta puhelut katkeilevat kummallisesti jatkuttuaan 15 minuuttia pitempään. Pitkään olen sitä kestänyt, mutta viime viikon tunnin puhelun aikana jouduin soittamaan 11 kertaa uudelleen ja päätin että minun on ilmeisesti vaihdettava puhelinta.  Työkaverini auttoi minua turhien tietojen poistamisessa, mutta jossain Tampereen ja Jyväskylän välillä totesin, että minun on otettava puhelin uutena käyttöön, koska muuten tiedot eivät mahdu. Siinä sitten matka kului rattoisasti, niin että edessäni oli avoin läppäri, kuuntelin iPadistä äänikirjaa ja tietokoneeseen johti kahden iPhonen synkronointipiuhat. Saattoi joku luulla minua "teknologia-addiktiksi", vaikka urheilemaanhan tässä ollaan matkalla.

Jyväskylässä vaihdoin Ouluun menevään onnibussiin. Kuuntelin innoissani onnibussin kuukauden mittaisena ilmaistarjouksena olevaa BookBeatia, josta sai ladattua kiinnostavia äänikirjoja tai eBookeja. Aloitin Kimmo Takasen "Tunne lukkosi"-kirjaa, ja tajusin reagoivani aivan liian monien tunnelukkojen mukaan, ja mikä pahinta siirtäneeni haitallista toimintaani myös lasteni kärsittäväksi. Siinä itsetutkistellessa mieli kuitenkin siirtyi työkiireistä vähitellen kohti Pohjoisen kauneutta. Oulussa hieman myöhässä olevasta Onnibussista huolimatta tapasin rautatieaseman portailla juuri oikeaan aikaan sekä vuokra-autoani tuovan autovuokraamon miehen, että Oulussa asuvan sisareni. Olin yrittänyt houkutella häntäkin seuraksi reissuuni.  Pitkään en ehtinyt Oulussa viipyä koska kello oli jo yli kahdeksan ja ajettavaa oli vielä 250 km. Kia oli mukava ajettava, ja olin vihdoin saanut puhelimenkin jotakuinkin toimimaan. Kaikkia sovelluksia siinä ei vielä ollut, joten jouduin virittelemään vanhan puhelimeni yhteyden kautta uuteen, jotta sain Hesburgerin sovelluksella tilattua Kiimingin abc:lle itselleni syötävää. Lounaan jälkeen olin vain mutustellut eväitä, ja ennen ultrakisaa ruokaileminen on tärkeä juttu. Pikaruoka ei ole sitä parasta tankkausruokaa, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Normaalisti syön niin terveellisesti että matkoilla olevat poikkeukset eivät toivottavasti kaada seuraavan päivän kisavenettä.  Siinä ruokaa tilatessani en kuitenkaan huomannut vaihtunutta 60 rajoitusta tarpeeksi ajoissa, ja havahduin vasta valotolpan salamaan. Siinäkö se nyt tuli se meikäläisen lähes 30 vuotisen autoilijanuran ensimmäinen ylinopeussakko, ja vielä kännykkä kädessä. Minähän olen niin tarkka etten koskaan puhu puhelimeen autossa muutoinkuin handsfreellä, mutta ei kai nyt parin sekunnin Hesen tilausta lasketa...Ja vielä kuvan kanssa. Sekin harmi kuitenkin unohtui kun nappasin Kiimingistä tilaukseni mukaan ja ajelin äänikirjaa kuunnellen kohti pohjoista. Samalla muistin rukouksin  johtamani Tampere Vineyard seurakunnan kokousta, jossa nyt matkani takia en voinut itse olla paikalla.

Villa osoittautui upeaksi ja kaikilla mukavuuksilla varustetuksi. Joskaan en muistanut heittäytyä alastomaksi kun pääsin perille. Keittelin teet, valmistelin seuraavan päivän varusteet valmiiksi ja katsoin uusimmat Vain Elämää- jaksot Yle areenalta. Kun lopulta laitoin herätyskellon soimaan, huomasin uuden Iphoneni ilmoittavan kuinka monta tuntia ja minuttia on herätykseen aikaa: 4h 35min. Riittää mainiosti, onhan sen nyt vaan riitettävä.

Hermoilen ennen kisoja siitä, että en ole ajoissa starttiviivalla. Toisinaan näen jopa ihan painajaisia siitä että kisatorvi soi ja istun silloin vessassa, jonka ovi on jumittunut lukkoon, tai että nimeäni ei löydykään ilmoittautuneiden listasta, tai että olen eksyneenä johonkin sokkeloiselle torille, josta kukaan ei osaa neuvoa minua lähtöpaikalle. Tästä unesta on jo niin monta versiota, että siitä tiedän henkisesti valmistutuvani tärkeään kisaan. Tämä polkujuoksu ei kuitenkaan ilmeisestikään ole minulle tuollainen "tärkeä kisa", koska nukuin sikeästi ja aamulla heräsin virkeänä illalla viimeisenä tekonani ostamaani uuteen linnunlaulu-herätysääneen.  Pakkasin tarvikkeet kassiin, olin aamupalajonossa odottamassa kylpylähotellin ravintolan ovien aukenemista seitsemältä. Puuron ja jugurtin syötyäni, otin voileivät mukaani autossa syötäviksi. Kahta tuntia ennen kisaa, en enää syö tai juo, jotta vältän matkan varrella vessareissut. Minun starttini olisi vasta kymmeneltä, mutta bussi Oulangan lähtöpaikalle lähtisi 8:30.

Rukalla jätin auton parkkihalliin, ja pääsin ihan torilla olevalle ilmoittautumispisteelle suoraan hallista. Varustereppuni tarkistettiin, että kaikki polkujuoksukisassa pakolliset varusteet ovat varmasti mukana: vähintään litra juotavaa, 250kcal varaenergiaa, avaruuslakana, pilli, ladattu ja vesisuojattu matkapuhelin, vesitiivis takki, kartta, muki, (hanskat, otsalamppu). Hanskat otin, mutta edellisyönä vielä yhden aikaan ollutta valoisuutta katsellen, totesin että otsalamppua en tule tarvitsemaan.  Mukinkin jätin pois koska minulla oli kaksi juomapussia, joita voisin käyttää mukina. (En kylläkään ihan tajunnut että muki olisi pitänyt lukea: syvä lautanen. Opin tämän kantapään kautta kun lopulta huoltopistellä tajusin kaikkien keräävän näihin kulhoihinsa rusinoita, banaanin puolikkaita, suklaapaloja ja keksejä, jotta niitä voi sitten tästä "mukista" juostessa syödä. Sullo nyt sitten Salomonin juomapussiin rusinoita tai suklaata.)

Ennen Oulangan starttiin lähtevien bussien starttaamista, ehdimme nähdä 160 km juoksun voittajan maaliintulon. Oli ihana seurata kun GPS pallo liikkui tulostaulun kartalla kohti maalia ja kärjessä juoksevan Antti Itkosen (ilmeisten) vanhempien odottavan poikaansa maalisuoran lopussa. Tuuletusten jälkeen halaus äidiltä ja haatattelu juontajan kanssa. Uusi reittiennätyskin syntyi. Mieletöntä miten joku pistelee luonnonpuiston maastossa 160 km 20h 20 min. Ei voi kuin ihmetellä.


Meitä oli 53km matkalla lähes 800 kilpailijaa, joista suurin osa kuljetettiin kisabusseilla Oulankaan. Naisten suhde miesosallistujiin on kasvanut ja nyt näytti siltä kuin heitä olisi ollut jopa miehiä enemmän. En tiedä oliko niin, mutta maaliinpäässeitä miehiä oli tuloslistassa kuitenkin naisia enemmän.  Tässäkin kisassa ehdin juuri vessajonossa tutustumaan moneen uuteen kilpakumppaniin. Sain myös ystävälliseltä kanssasiskolta vaseliinia lainaksi, kun olin aamulla unohtanut rasvata varpaani. Latasin 1,5 l juomarakon reppuuni ja kaksi 0,5 l juomapussia, Toisen energiageelillä ja toisen suolaisella vesi-energiageeliseoksella.  Arvioin että 2 litraa riittäisi ensimmäiselle huoltopisteelle.  (Joka oli kylläkin vasta 32 km kohdalla). Lähdin liikkeelle lähtökarsinan puolivälistä. Arvioin että olen todennäköisesti maalissakin noin puolenvälin tienoilla, tai siihen olisin tässä kisassa tyytyväinen. Polkujuoksu on minulle lähinnä seikkailua, rentoutumista ja itsensä haastamista kauniissa luonnossa, eikä tuloksen hakemista.


Polkujuoksu poikkeaa sosiaalisuuden suhteen muista juoksukisoista siinä, että rinnakkain juokseminen ja jutteleminen kasvotusten on useimmiten mahdotonta. Leveimmissäkin kohdissa reittiä katse on pidettävä koko ajan polulla, jotta aivot osaavat ennakoida maaston kuprut ja muhkurat. Niinpä keskustelukumppanien kasvot voivat jäädä täysin arvoitukseksi. Päivän mittaan tutustuin ja juttelin lukuisten uusien tuttavuuksien kanssa. Koska nimiä ei kyselty, eikä kasvoja kurkittu, muistan heidät muista ulkoisista merkeistä. Olalla olleen juomavyön kanssa juttelin siitä miten vaikeaa on lasten ollessa pieniä löytää aikaa harrastamiseen. Raidallisten polvisukkien kanssa keskustelimme muutaman sanan sopivasta juoksuvauhdista. Oranssin Salomonin juomarepun  kanssa juttelimme hänen viimevuonna Juumaan päättyneestä kisastaan ja imeytymättömistä energioista. Omani kaltainen Salomonin violetti juomaliivi kysyi vointiani, kun olin ihan nuppi sekaisin kaaduttuani kuperkeikan kanssa 21 km kohdalla. Möreä miesääni jolle en saanut mitään ulkoista kuvausta, totesi jostain takaani tämän reissun ikimuistoisimman kommentin: "Kyllä se vaan o niin että, josei täsä kisasa oo kaatunu kunnolla vähintäänkin kahta kertaa, ni sillo ei oo ottanu tarpeeks tosissaan." Tuon kuullessani olin jo ennen  kuperkeikkaani tehnyt tantereelle myös täysin tyylipuhtaan pesis-syöksynkin. Tulipahan sekin kerrankin kokeiltua, kun en ole sitä koskaan pesiksessä vielä uskaltanut tehdä.

Huomasin varsin pian että parempi lyhytaskeleinen juoksutekniikka aiheuttaa minulle maastossa arviointivirheitä juuri jalan nostokorkeuden suhteen. Kompastelin varpaitani vähän väliä kantoihin ja kiviin. Vaellusreitti kulki niin huikean kauniissa maastossa, että mieli teki vilkuilla maisemia pelkän polun sijaan. Joki virtasi koko alkumatkan reitin vieressä Oulangasta Ansakämpälle saakka ja sain ihailla Kiutaköngästä ja muita kauniita nähtävyyksiä.

Minulla oli ostamani vaelluskartta kädessä ja yritin samalla seurata missä kulloinkin olen menossa. Vettä join juomarakosta letkun kautta, aina kun vähänkin janotti, ja geeliä pikku kulauksin sekaan. Jossain Ansakämpän ja Jussinkämpän puolivälissä totesin vatsassa kiertävän sen verran että pysähdyin vaellusreitillä olevaan huussiin, johon ei onneksi tarvinut jonottaa.

Venäänniemen nuotiopaikkaa ennen polku kääntyi yhtäkkiä ihan rantaan ja häkellyin upeasta näkymästä tajutessani joen olevan metrin päässä niin että kaaduin polulle ihan kunnon kuperkeikan kautta. Kyynärpää ja polvi ottivat vähän maakontaktia, mutta ei sen vakavampaa. Yritin jatkaa, mutta juostessa alkoi tulla huono olo. Pysähdyin hetkeksi istumaan, kastelin lippikseni raikkaassa joessa ja tankkasin energiageeliä. Laskelin että jos jatkan samalla juoksuvauhdilla kaadun todennäköisesti vielä monta kertaa, saattaen olla tuloslistalla muutaman sijan ylempänä, mutta pilaten samalla kesän tulevat kisat jos loukkaantuisin. Nauttimaanhan tänne tultiin, joten tein päätöksen kävellä tarvittaessa, jotta selviäisin enemmittä kaatumisitta maaliin. Noukin roskan polulta, aina sellaisen nähdessäni ja kuvailin maisemia kun siltä tuntui.

 Kun reitti tuli Pienen Karhunkierroksen kohdalle, polulle liittyivät myös 31 km kisaajat. Jossain vaiheessa kisareitti poikkesi autotielle Karhunkierrokselta ja totesin olevani ulkona kartalta, niinpä laitoin sen välillä juomaliivin taskuun häiritsemästä tasapainoani. Kartalla helpolta näyttävä maasto saattoi käytännössä olla aika haastavaa polkua juostavaksi mikä turhautti kartanlukuintoani, ja lopulta jätin kartan taskuun loppumatkaksi. Siinä vaiheessa olin jo juonut kaiken veteni ja lähes kaiken suolageeliliuokseni. Kilometrit 27-32 juoksin ilman vettä ja ne tuntuivat todella pitkiltä.

Basecamp huoltopisteen vihdoin tullessa eteeni täytin juomasäiliöni ja totesin lautasen puutteeni. Sulloin sitten kuorittuja mandariinin puolikkaita juomaliivin taskuihin ja niitä oli kiva sieltä juoksun edetessä imeskellä. Ai miksikö kartta sai kumman oranssin sävyn itseensä?