maanantai 19. elokuuta 2019

Kalmar Ironman 2019

Ironman brandin kisoissa on ihan oma tunnelmansa urheilijalle. Kalmarista olin kuullut legendaarisia kommentteja, sen ollessa monen Suomalaisen suosikkikohde kisakiertueen vaihtoehdoista.

Olosuhteet olivat ihanteelliset, vedenlämpötila oli yli 18 koska neopreenisukkia ei saanut käyttää. Tarkempaa lukemaa en tullut kysyneeksi. Rullaava lähtötapa uintiin toimi todella loistavasti ja osasin arvioida oman lähtöpaikkani sopivasti 1:10 ja 1:20 puoleenväliin. Kanuunan laukaistua lähtömerkin uimarit lipuivat lähtökarsinasta kävellen tasaisena virtana ramppia pitkin mereen. Keltaiset poijut piti kiertää oikealta ja punaoranssit vasemmalta puolelta. Poijut olivat riittävän isoja ja niitä oli tarpeeksi tiheästi, jotta seuraavan kiintopisteen näki uidessa helposti. Hieno lisä oli myös kilometripoijut joista omaa etenemistä pystyi arvioimaan. Vesi oli suhteellisen kirkasta ja mukavan lämpöistä märkäpuvulla uimiseen. Tuuli oli sopivasti ulapan puoleisella pitkällä sivulla myötäsuuntaan, joten pienet mainingit auttoivat osaltaan etenemistä. Vastavirtaa en tuntenut missään vaiheessa reittiä. Tällä kertaa uimalasini pitivät täydellisesti ja uusi neneäklipsikin tuntui hyvältä. Yllätyin kuinka paljon pieniä meduusoita oli täälläkin uimavedessä. En ollut tiennyt niiden viihtyvän Itämeressäkin.
Sijoitukseni uituani 3800 m 1:10:35 oli loistavasti sarjani 9.

T1 vaihto sujui reippaasti eikä mitään haastetta pyöräilyyn lähdössä ilmennyt. Reitti oli hyvin merkattu ja kannustustakin oli kivasti vähän väliä. Tuuli puhalsi suurimman osan ajasta kilpailijoiden eduksi. Silta Öölantiin oli mukava ajaa ja vastatuuliosuutta ei pyöräilyn alun innossa edes juurikaan huomannut. Ajelin yli 30 km keskinopeudella sykkeiden pysyessä kisan pyöräosuudella sopivan maltillisina 149 lyönnissä /min mikä on alle 80 % maksimisykkeistäni. Enimmilläkään sykkeeni eivät pyörällä ylittäneet 88% maksimeista missään vaiheessa. Pyöräreitti oli yksi tasaisemmista täydenmatkan pyöräreiteistäni. Toki matka tuntui jaloissa, koska pitkiä yli kolmen tunnin pyrätreenejä on tänä kesänä tullut ajettua aika niukasti, eikä lyhyempiä kisastarttejakaan ole aiempien vuosien tavoin tullut pohjatreeniksi. Celtmanin  rankka pyöräily toki kesäkuulla oli vuoden kisaputken avannut, mutta siitä kisasta jäi eniten mieleen keskeytynyt suoritus huonon ja liian hitaan juoksukunnon takia.
Öölannin pyöräreitillä sai nauttia aidosta Ruotsalaisesta maalaisromantiikasta lannanhajuineen ja luomuvihannesten - ja perunoiden  myyntipisteineen. Vanhanaikaisia tuulimyllyjäkin oli ihasteltavana. Eniten  minua ihmetytti takaa vähän väliä ohi suhahtelevien triathlonrakettien hurja vauhti. Sellaisia kun kiisi ohitse älyttömällä vauhdilla vielä 100 kilometrin pyöräilyn jälkeenkin, eikä oma vauhtinikaan mihinkään ollut katkennut. Tai sitten nämä superpyöräilijäkaverit eivät todellakaan osaa uida lainkaan.

Pyöräaika 5:41:48 jäi puoli tuntia ennätyksestäni, mutta oli silti kolmen nopeimman täydenmatkan pyöräilyni joukossa. Olin sarjassani 19. pyörän jälkeen. Henkisesti olin kuitenkin eniten valmistautunut tämän vuoden murheenkryyniini: juoksemiseen. Maaliskuun rappusissa putoamiseni lonkkaani aiheuttaman vaurion toipuminen verotti juoksutreenit nolliin lähes kahden kuukauden ajaksi.  nyt viimeisen kuukauden aikana vasta toipuminen on sallinut lähes kivuttoman juoksemisen. Juoksun tekniikkavirheeni korjaaminen on sekin vielä vaiheessa, eikä hyvä juoksuasento pysy ironmanin väsymyksen keskellä kovinkaan pitkään. Sinnikkäästi kuitenkin lähdin hölkkäämään, ja olin päättänyt että yksi tavoite on nollata DNF- kausisaldoni juoksemalla maaliin saakka. Vauhtini oli vain avutonta lyllertämistä ja kävelin vähän väliä. Keskinopeus oli lähempänä kahdeksaa minuuttia kilometriltä. Päätin kuitenkin hymyillä varsinkin naiskilpakumppaneilleni, antaa läpsyjä reitin varrella kannustaville lapsille, ja iloita siitä että pystyin yrittämään juoksemista ilman lonkkakipua. Terveydestä osaa olla kiitollinen vasta kun sen on joltain osin ollut vaarassa menettää. Pettymys oli toki suuri kun jos jonkinnäköistä väkeä nilkutteli ohitseni heittämällä, ja ylpeys oli katkeraa nieltävää.  Suomalainen sisu kyllä maistuu kurkussa niin, että näistä tunnelmista on hyvä lepokauden jälkeen lähteä rakentamaan uutta harjotuskautta asenteella: vielä minä treenaan itseni takaisin alle 4 tunnin maratonin alituskuntoon.

Nyt juostun hölkkä/kävelyn aika 5:25:03  vei loppuajan 12:25:09 ja N45 sarjan 32. Olin sentään niukasti ikäsarjani nopeimman puolikkaan joukossa, mutta se nyt ei juuri lohduta, kun Hawaijin kisapaikka unelmakin vielä on elossa sisälläni. Totuus kuitenkin on että, sitten jos ja kun sen kisapaikan joskus ansaitsen, niin haluan olla kaikkien kolmen lajin osalta hyvässä suorituskunnossa. Siihen nyt ei parissa kuukaudessa ole juoksuni osalta realistista päästä.

Triathlonissa yksi puhuttelevimmista hetkistä on viimeinen "Heroes houriksi" nimetty tunti ennen maalin sulkeutumista illan pimeydessä. Silloin kaikki kynnellekykenevät voittajat ja muut ironmanit sekä katsojat tulevat tsemppaamaan viimeisiä maaliintulijota. Viimeinen maaliin määräajassa päässyt saa yleensä kovimmat ablodit. Minulle tuo tunti on aina, niin elävä mielikuva uskovan lopullisesta päämäärästä taivaassa. Ajattelen että sielläkin kaikki jo perille päässeet, ja omat kamppailunsa unohtaneet "Pyhät" kannustavat ja hurraavat viimeisillä voimillaan  perille kotiin hoipertelevia. Ilo ja riemu on korviahuumavaa. Jokaisen perille päässeen nimi lausutaan ja hänet tunnustetaan perheeseen kuuluvaksi. Kalmarin kisassa tämä viimeisen tunnin kokemus oli todella voimakas. Sietokyvyn äärirajoilla oleva hurraaminen, valojen välke ja torvien soitto loppui yht´äkkiä, kuin seinään kaikkien laskettua viimeiset sekunnit maalin sulkeutumiseen. Valot sammuivat ja äänet mykistyivät, ollen vain äänetöntä pimeyttä.  Maalin sulkeuduttua aika oli peruuttamattomasti loppunut.  Urheilijana haluan aina päästä maaliin, mutta Jeesukseen uskovana haluan vielä enemmän päästä kerran perille taivaaseen. Pastorina haluan elää ja toimia niin ettei iankaikkinen maali koskaan sulkeutuisi keneltäkään lopullisesti nenän edestä, vaan kaikki pääsisivät juhlimaan perheen kesken.
Ironman Kalmar ja Herous Hourin viimeistä tsemppitunnelmaa
Kiitos rakkaat kanssakilpailijat ja blogiani seuraavat tsempeistä ja myötäelämisestä kanssani.
Kiitos myös C.P.E. Productionille keski-ikäisen ja keskinkertaisen urheilijan sponsoroimisesta.
Kiitos aikuisille lapsilleni äidin pöhkön harrastuksen hiljaisesta sietämisestä.
Superkiitokset miehelleni Juhalle 30 yhteisestä vuodesta ja  tästäkin kisareissusta: heräämisistä kummallisiin aikoihin ja valvomisesta miten sattuu, pitkistä kärsivällisistä odotuksista reitin varrelta, räpsityistä kuvista, tilannetiedoista ja itseään maton sisälle säälistä kierittävän pettyneen ironmanin tunteiden sietämisestä,

perjantai 16. elokuuta 2019

Ironman Kalmar valmistautuminen

Kauden pääkisani on 17.8.2019 Ruotsin Kalmarissa kisattava Ironman triathlon. Sarjassani on noin 75 naista, joten taso tulee olemaan aika korkealla. Tärkein tavoitteeni on kuitenkin onnistua oman parhaan suorituksen tekemisessä. Muiden tekemiseen ei kuitenkaan voi vaikuttaa.

Matkustimme Juhan kanssa ensin Turusta Vikingillä laivalla ja sitten ajaen asuntoautollani, saapuen torstaina Kalmariin hyvissä ajoin ennen rekisteröitymisajan päättymistä. Kävimme kuuntelemassa kisaohjeet ja tervetuloaterialla. Kisaan osallistuu yli 3000 urheilijaa lähes 60 eri maasta. Suomalaisia on edustettuna viidenneksi eniten. Muutamaan maanmieheen ja naiseen olenkin jo törmännyt.

Perjantaina seurasin lastenkisaa, joka on aina yhtä inspiroitavaa katsottavaa. Kaikilla numerolapussa ykkönen ja yleisöltä hurjat  aplodit jokaiselle ajasta riippumatta. Pienimmät ” juoksivat” maaliin vanhempiensa sylissä.

Pyörä ja varustepussit on jo tsekattu ja pasta-ateriakin sulamasssa. Blogin kirjoitus ja sitten iltapalan jälkeen rauhoittuminen huomista kisaa varten. Aamupala kutsuu 4:45 ja vaihtoalueen huoltotoimet on oltava tehtyinä ennen 6:30. Startti  on paikallista aikaa klo 7 (8:00 Suomen aikaa). Ironman tracker - aplikaatiosta kisaani voi seurata kisanumerollani 980 tai sitten ironman.com nettisivuilta. Väliaika-päivityksiä pitäisi ilmestyä heti uinnin jälkeen n klo 9:15 Suomen aikaa alkaen.
Kiitän C.P.E. Productionia tämänkin kisan sponsoroinnista.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Celtman 15.6.2019

Nukuttuani lyhyen ja jännityneenä kierityn yön asuntoautossa upealla näköalapaikalla Shieldaigin rannalla, heräsin aamupalalle 2:40. Heti laitettuani valot päälle, toimitsija tuli koputtelemaan ovelle, jotta voisimme siirtää autoamme toiseen paikkaan alueelle ajavien bussien kääntymisen tieltä. Kilpailijat lastattaisiin pian busseihin, jotka kuljettaisivat triathleetit uinnin lähtöpaikalle. Jugurttia ja banaani nassuun ja sitten rekisteröitymään, hakemaan gps-tracker ja viemään pyörää vaihtopaikalle. Vaihtopaikalla sai olla myös avustaja, ja sovimme viimeiset yksityiskohdat mieheni Juhan kanssa minun mahdollisesta riisumis- ja lämmitämistaktiikasta tullessani vedestä vaihtoon. Vaihtopussissa olisi valittavan useampi mahdollinen pyöräilytakki, sen mukaan miten kylmettyneeltä olo vaihdossa tuntuisi.

Uinnin lähtöalueella meidät kuvattiin ja saimme nauttia skottilaisesta musiikista neljän innokkaasti tunnelmaa säkkipilleillä ja rummuilla lyövän soittajan tahdittamina. Kun starttiin oli aikaa 10 minuuttia meille annettiin lupa mennä veteen. Lähes kaikki valitsivat kanssani saman taktiikan ja päätyivät odottamaan vielä rannalla. Vedenlämpö oli jotain 11 ja 13 välillä. En ollut innokas viipymään siinä kylmyydessä yhtään pakollista pitempään. Minulla oli thermoliivi märkäpuvun alla, hyvät uintisukat ja hanskat, neopreeninen uimalakki ja tavallinen kisan uimalakki. Lasit laitoin päälle vasta kuvan ottamisen jälkeen ja sitten aurinkovoiteen jossa oli myös meduusasuoja (mitä se sitten tarkoittaakaan). Kun aikaa starttiin oli minuutti, siirryin veteen kanoottien väliin, josta sumutorven soidessa lähdimme uimaan kohti 3,4 km päässä odottavaa vaihtoaluetta. Lähtöpaikalta ei ollut suoraa näköyhteyttä  rantautumisalueelle, vaan ennen sen näkemistä meidän oli kierrettävä kaksi saarta. Sain neuvon uida mahdollisimman läheltä saaria, jotta välttäisin ulapalle päin vievät virtaukset. Heti uinnin aluksi, huomasin toisen lasini vuotavan. Shokeeraavaa yhteisvaikutusta kylmän lisäksi, voimisti myös se että olin ihan unohtanut kuinka suolaisia valtamerien vedet ovatkaan. Merivesi maistuu suussa ja kirvelee silmiä hieman järvivettä tai meidän Suomenlahden ja Pohjanlahden vettä enemmän.

Uinnin rantautumisessa oli kangistunutta porukkaa 
Uidessani sain kuitenkin alkusuoran jälkeen aseteltua lasini tiiviiksi hanskojen kömpelyydestä huolimatta. Yhdellä silmällä katsellessa etäisyyksien arvioiminen on hankalaa, ja myös vedessä kelluvien meduusoiden väistely hankalempaa. Meduusat olivat todella kauniita kirkkaassa vedessä ja niitä oli reitin varrella sadoittain. Ne onneksi uivat suurelta osin sen verran syvemmällä, että osuin vain kahteen tai kolmeen hanskan suojaamalla kädelläni. Se tuntui kuin olisi tuupannut sitkeää ja pehmoista hyytelömassaa. Pian veden kangistava vaikutus alkoi turruttaa käsiä ja jalkoja. Uintitekniikkaa oli vaikeaa pitää hyvänä kun tunnottomuus eteni käsivarsiinkin. Virtauksen tunsi toisen saaren vieressä, mutta aika suoraviivaisesti pystyin uimaan. Jossain vaiheessa jaloissa alkoi tuntumaan uhkaavien kramppien merkkejä, ilmeisesti kylmyyden takia. Porukka hajosi ja levisi laajalle alueelle, ja minusta tuntui että uin viimeisten joukossa. Olin saanut vinkin suunnistaa kohti rannalla  olevaa valkoista taloa, mutta vedessä totesin valkoisia taloja olevan vaikka kuinka monta. Päättelin suuntaa kajakissa istuvista turvamiehistä, ja uin mahdollimman läheltä heitä sisäreunasta. Onneksi kylmävesitreenit ja avannossa käynnit olivat vaikuttaneet sen, että selvisin kohmettavan kylmästä uinnista itselleni ihan normaalissa 1:16 uintiajassa, joskin matkaa oli 400 m tavallista kisamittaa vähemmän.
Vaihdossa minun riisumiseen ja sulatteluun menikin sitten viitisentoista minuuttia. Itse en saanut tunnottomilla nakkisormillani mitään tehtyä, vaan olin täysin Juhan avun varassa. Lämpimät keitot sain kaadettua täristessäni maahan ja teekään ei oikein maistunut. Kylmästä tutisevan ja nihkeän märän ihmisen riisuminen ja pukeminen on aviomiehellekin aika haastava urakka. Huomasin järkytyksekseni että vaihtopussistani puuttuivat pyöräilysukat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aviomiehen hieman liian suurien urheilusukkien hätätakavarikointi. Suuri oli mieheni rakkaus, kun suostui sukkien luovuttamiseenkin. Puheenikin oli sekavaa sammallusta, kun aivotoiminta tuntui tahmealta eikä  suukaan oikein taipunut puheeksi asti. Siitä vaan sitten pyörällä sotkemaan, heti alusta saakka mäkiselle reitille.

Cattle-grid este
Tiellä olisi haasteina 202 km matkalla useita "cattle-gridien" ylityksiä, rosoista asfalttia, pari vilkasta risteystä, ylä-ja alamäkiä, tiukkoja kurveja ja tietysti ajaminen vasemmanpuoleisessa liikenteessä liikennesääntöjä ja peesikieltoa noudattaen. Eniten jännittivät rautaiset karjan tiellä kulkemisen estämiseksi pystytetyt metalliesteet, urat joihin sorkka tai jalka voi pudota, ja tietysti myös vinottain oleva pyöränrengas. Sain ohjeeksi ajaa renkaat suorassa vauhdilla niiden ylitse. Sitäkin sitten tuli harjoiteltua, ja hyvinhän se sujui, eikä rengasrikkoja onneksi tullut.

Sääennusteen mukaan luvassa oli navakkaa vastatuulta varsinkin rannan nousu-osuuksilla. Tuuli tuntuikin heti alusta saakka, ja puhalsi tietysti suurimman osan matkasta vastaisesti. Reitti oli todella kaunis ja kiva ajaa. Ihan poljettavia nousuja ja todella hauskoja mukavasti kiemurtelevia alamäkiä. Päätin säästellä jalkoja alun 100 km, jotta toiselle puolikkaalle ylämäkiin jäisi edes vähän voimaa jalkoihin. Olin pukenut pyöräilyyn sofshell takin, mutta huomasin sen olevan varsinkin ylämäissä turhan lämmin. Alamäki osuuksilla viiman vuoksi se kuitenkin tuntui tarpeellisesta. 20 kilometrin pyöräilyn jälkeen varpaiden tunto alkoi palautua.

Vielä suht koht virkku ja pirteä pyöräilijä parin tunnin ajon jälkeen
Celtmanissa jokaiselta kilpailijalla edellytetään omaa huolto-autoa, ja varsinkin pyöräilyssä huollon merkitys voi olla ratkaiseva. Juomatäydennystä ja henkistä tukea sain upealta huoltotiimiltäni Juhalta, Markulta ja Marialta. Lämmittelytakin sisällä oli kiva puhaltaa hetki samalla kun juomarakkoa täytettiin, satulaa kiristettiin tai vaatetusta lisättiin tai vähennettiin. Ekan huoltokohdan ohitin iloisesti huikaten, mutta seuraaville pysähdyin helpottuneena.

Pyöräilija muutama tunti, vastatuuli, mäki ja kilometri myöhemmin
Vastatuuli ja ylämäet laittoivat jalkalihakset koville. Sadekuurot,  kova hikoilu ylämäissä ja alamäkien viimassa paleleminen verottivat nekin voimia. Jo ensimmäisen 60 km pyöräilyn jälkeen  oli aika selvää, ettei keskinopeuteni näissä olosuhteissa riittäisi sinisen paidan ja ylemmän vuoristoreitin juoksun edellyttämään vauhtiin. Tajusin silti vasta 160 km kohdalla, että minulle tulisi kiire ylipäänsä ehtiä pyörältä juoksuosuudelle ollenkaan. Ajan loppumisen mahdolisuuteen havahtuminen sai minut kyllä lisäämään pökköä pesään loppumatkaksi. Silloin onneksi jo reitti pian kääntyikin lasku ja myötätuulipainotteiseksi. Jotenkin sitä aikaa ylämäissä vain oli kulunut, eikä vastatuuli osuuden alamäissäkään pyörä tuntunut liikkuvan mihinkään. Tauoillakin hoipuin loppumatkasta jo tajunnan rajamailla uupumuksesta. Hurjan pyöräilyloppukirin jälkeen pääsin pyöräosuudelta T2-vaihtoon ja juoksuosuudelle kaksi minuuttia ennen 11 tunnin aikarajan sulkeutumista. Auto oli jätetty kauemmaksi vaihdosta ja yhtäkkiä juoksupussistani ei löytynytkään sopivaa paitaa säähän suhteutettuna. Yhtä triathlontoppia en saanut aseteltua niin että sisäliiviosuus ja toppi olisivat olleet puettavissa, ja aurinkosuojapaita olikin jo hikoiltu ja kastunut sateessa märäksi, ja vaihdettu merinovillaiseen pitkähihaiseen pyörilyn aikana. Kiskaisin sitten merinovillaisen paidan uudelleen ylleni ja sillä liikkeelle.

Minulla oli kaksi tuntia aikaa juosta 17 km alkutaival T2A tarkistuspisteelle ennen seuraavaa cutt-offia 13 tunnin kohdalla. Tasaisella ja hyvävoimaisena tuon matkan kipittäminen (tai lyllertäminen) ei olisi kohtuuton saavutus edes minunlaiseltani hitaalta juoksijalta. Reitti kuitenkin oli haastavaa ja jo tuolla ensimmäisellä juoksuosuudella nousukorkeutta tulisi yli 400m. Supporter-juoksijani Markku oli valmistautunut ja treenannut osuutensa hoitamiseksi mallikkaasti ja puhkui intoa tsempatessaan. Hänellä juoksu olis kulkenut vaikka kuinka. Läähätin ja puuskutin ja minua heikotti. Muutaman askeleen juoksun jälkeen oli selvää, että voimat eivät riitä vuoristossa juoksemiseen. Juoksu oli vaivalloista loivassa alamäessäkin, lihasten uupumuksen takia. Kova loppukiri pyörällä ja jo pitkään jatkunut fyysinen ponnistelu pakottivat kävelemään. Otin sauvat avuksi ja nöyrryin haastavan reitin edessä. Kesken en hommaa jättäisi, sikäli mikäli se minusta riippuisi. Näytti kuitenkin selvältä että juoksu/kävelyvauhtini ei riittäisi 17 km juoksua pidemmälle. Ihastelimme maisemia ja rupattelimme. Välillä yritin juosta ja toivoa että ihme tapahtuisi ja pääsisin suorittamaan koko reitin. Perässämme tulleita paria kilpailijaa jo haeskeltiin autoilla reitiltä ja meillekin tarjottiin kyytiä T2A:han. Siihen emme suostuneet. Olin päättänyt että yhtään kisaa en keskeytä, ellei ole pakko, ja niin aioin tehdä nytkin. Jos cut off-raja tulee vastaan niin tottelen toimitsijoita, mutta en muuten. Niinpä jatkoimme sinnikkäästi eteenpäin.
Loppukiriäni 13 h cutt-off aikarajan jo täytyttyä

Olin päättänyt että juostessa viimeinen mailini olisi päivän nopein. Paria kilometria ennen Cut-off pistettä puimme sadevaatteet ylle sään muututtua ja pinkaisin loppukiriin. Vuoden tätä tarkoitusta varten treenaamiseni osoittautuessa riittämättömäksi, keräilin sisuni rippeet ja juoksin eteenpäin. Huolto-automme oli jo tuotu lähemmäksi meitä ja oltuamme puhelimen tavoittamattomissa toista tuntia, meitä turhaan odottaneet Juha ja Maria jo paloivat halusta lähteä syömään. T2A huoltopiste oli purettu ja ajanottolaitteet viety pois. Tylysti juoksin kuitenkin huolto-automme ohi todetakseni itse karun ja minulle musertavan uuden kokemuksen: rajojen hakemiselleni haastavien triathlonien keräilemisessä oli tullut DNF-raja vastaan. Ensimmäinen kisani ikinä, jossa en saisi tulosta vaan suorituksen keskeytymisen. En voinut jatkaa juoksu-osuutta eteenpäin.

Ajettuamme maalialueelle puffet ruokailuun, minua suututti olla tajunnan rajamailla uupuneena samoissa pöydissä juuri korkealta yläreitiltä tulleiden hyvävoimaisten ja iloisten koko reitin suorittaneiden triathleettien kanssa. Hävetti ja kiukutti. Kenelle voi olla vihainen silloin kun on pettynyt itseensä. Join runsaasti nestettä, ja yritin vähän syödäkin. Eniten vain väsytti. Paluumatkalla hotellille, nukuin jo autossa. En jaksanut edes lajitella märkiä varusteitani kuivumaan vaan menin heti nukkumaan. Yöllä kolmelta heräsin itseeni äärimmäisen pettyneenä, nälkäisenä ja häpeissäni. Kisani oli jäänyt kesken, KESKEN! Tulla nyt Skotlantiin saakka sauvakävelemään, kun olisi voinut juostakin. Söin aamupalaa, laitoin vaatteet kuivumaan (lue: haisemaan asuntoauton vessaan) ja päätin että elämä jatkuu. Sen siitä omien rajojen hakemisesta saa: joskus raja tulee vastaan ja on myönnettävä ettei pysty johonkin. Palauduttava kisasta fyysisesti ja henkisesti, surtava saamatta jäänyt kisapaita ja onnistumisen kokemus koko tiimiltä, muutettava harjoittelua ja käännettävä katse kohti seuraavaa koitosta. Kalmarin ironman kisaan on pari kuukautta aikaa, ja silloin on kauden pääskisani. Jotta voisin silloin tosissani kisata  Hawaijin MM-kisapaikasta, kykyni juosta pitkän pyöräilyn jälkeenkin olisi kehityttävä huimasti. Onneksi nyt kesälomalla opettajalla on aikaa myös treenata enemmän. Sunnuntaina en halunnut lähteä loppujuhlaan ktselemaan muiden kisapaitojen saamista, enkä halunnut kiertää veistä haavassani, kun kurjalta tuntui muutenkin. Matka-ajassamme säästyisi monta tuntia kun turha koukkaus hankalien kulkuyhteyksien taakse Torridoniin jätettiin pois. Itkin yksikseni pienet pettymysitkut ja jatkoimme lomamatkaamme Skotlannissa. Nyt olisi muiden tiimiläisteni toiveiden vuoro, Nautimme putouksista, luontopoluista, muinaisista kivistä, hyvästä kahvista, kokiksesta ja upeista golfpaikoista. Huomena aioin lohduttaa itseäni pikku shoppailuterapialla lankakaupassa ja Primarkissa, neulon sormikkaita ja kuuntelen äänikirjaa.

Kiitos sponsoreilleni C.P.E.Productionille, Tampereen yliopistolle (t-paidoista), ja muille tukijoille Signaturen Samulle vara-vanteiden lainasta (onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu), Tampereen uintikeskuksen porukoille triathlonistien yhteistreeniajoista, selän hoitamisestani Ari Sorjoselle, Pentti Mustaparralle ja Markku Veilolle (selän ongelmiin tämä kisa ei vuoksenne kaatunut), maailman parhaalle tukitiimilleni:Juhalle, Maria ja Markku Ihoselle ja kaikille lukuisille minua rohkaisseille ja puolestani rukoilleille.








perjantai 14. kesäkuuta 2019

Celtman viikon torstai ja perjantai 13. ja 14.6.

Torstaina ajelimme jo asunto-autollamme kohti Wester Rossin aluetta jossa kisa käydään. Reittimme ,ulki Loch Nessin kautta, jossa pysähdyimme tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Pysäköimme Talladaleen jossa tiimini majoittuu seuraavat kolme yötä. Minä ja Juha tosin olemme kisaa edeltävän yön Shieldaigissa lähellä uinnin starttialuetta.

Perjantaina ajoimme pyöräilyreittiä vastakkaiseen suuntaan. Kummaa kutinaa vatsanpohjassa kun näkee kuinka hurjan kapealla tiellä lauantaina on liikkeellä sekä pyöräilijät, että huolto ja tavallinen liikenne. Kapealla tiellä oli  kohtaamispaikkoja, mutta silti ison auton kanssa ajaminen ja kyydissä istuminen oli todella kuumottavaa.

Rekisteröitymisjonossa menossa varustetarkistukseen
Rekisteröityminen Torridonissa jäi viime tippaan kun olimme iloisesti ajamassa kohti Shieldaigia, kun  huomasimme virheemme. Ehdimme juuri muutamaa minuuttia ennen rekisteröinnin sulkeutumista tarkistuttamaan vuoristo-osuuden varusteemme, jotka kaikki levitettiin kassista pöydälle ja käytiin läpi. Siellä viimeiset joutuivat suorittamaan vielä hätäostoksia esim kompassin puuttumisen osalta. Saimme myös oranssin "ruumispussin" hätätilanteiden varalle. Kisa-infoa ennen ehdimme kävelemään ylemmän juoksureitin lopusta viimeiset pari kilometria. Jännä nähdä selviänkö 11 tunnin cut offista 18 km juoksun kohdalla, vuoristo-osuudelle vai tulemmeko lopun alempaa (muttei paljonkaan helpompaa) reittiä.

Kisa-info oli ymmärrettävä, joskin kaikkien yksityiskohtien kanssa se vei aika tarkkaan tunnin. Perjantana illalla majoituimme Shieldaigin eteläpuolelle lähelle uinnin starttiin vievien bussien lähtöpaikkaa. Herätys aamupalalle 2:40, rekisteröityminen uintiin ja Gps-lähettimen ja ajanottochipin nouto klo 3-4, lastautuminen bussiin kohti uinnin starttia 4:15 ja startti klo 5:00 (Suomen aikaa klo 7). Gps lähettimeni liikkuu liveseurannassa vasta n 1h 15 min startista, koska uidessa sitä ei pidetä mukana. Kisanumeroni on 181, jos haluat seurata www.cxtri.com sivuilta etenemistäni.

Kiitokset kaikille tukijoilleni tämänkin unelman mahdollistamisesta jo etukäteen: C.P.E. Productions merkittävimpänä sponsorinani, Tampereen yliopistolle kiitos edustuspaidoista, Fysiikkaani korjanneille Urheiluhieroja Ari Sorjoselle, kiropraktikko Markku Veilolle ja Pentti Mustaparralle kiitokset alaselkäni ja lonkkani toimimisesta. Kiitän jo etukäteen tiimini Juha Ranta-Ojalaa kuljettamisesta, Markku Ihosta juoksuosuuden jäniksenä toimimisesta, sekä hyvästä kisataktiikan etukäteissuunnittelusta ja Maria Ihosta suuresta henkisestä tsemppamisesta mm. pelätessäni peruutustilanteissa. Kiitos lapset Siiri, Viivi, Tuukka ja Emmi kavereineen rohkaisusta ja rukouksista joilla  minua siunaatte.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Celtman seikkailu päivät: tiistai ja keskiviikko 11.-12.6.2019

 Edinburg-Stirling- Glasgow-Fort Williams.
Lentomme Helsingistä Amsterdamin kautta Edinburghiin sujui oikein mukavasti tiistaina. Jännitin vähän saapuvatko kaikki laukkuni perille. Pyörälaukku painoi 28 kg sallitun rajan ollessa 23 kg. Jouduin siis siinä lentokentän tsekkaustiskillä purkamaan pyöränosia muihin laukkuihimme. Satula juomatelineineen matkusti Ihosten laukussa, pedaalit, meisselit, linkut ja muut irto-osat mieheni Juhan käsimatkatavaroissa, Dryrobe takin puin päälleni jne. Mukaan Signaturen liikkeestä saamani varakiekot, nostivat osaltaan myös pyörälaukun painoa.  Amsterdamssa käsimatkatavarana kulkeva reppuni vaadittiin ruumaan laitettavaksi koska lento oli buukattu täyteen. Onneksi kaikki tavarat saapuivat perille ehjinä vaikka lento oli myöhässä ja asunto-auton vuokraajakin pääsi viivytyksestä huolimatta lopulta kotiin. Juha ajoi meidät läheiseen Rathon kylään, jossa Ihoset majoittuivat Bridge Inniin ja kävimme yhdessä syömässä.
Keskiviikkona oli mukava herätä hyvin nukutun yön jälkeen autosta ja käydä hostellissa aamupalalla.  Kokosin pyörän ajovalmiiksi ja testasin pikkupolkaisulla kaiken olevan kunnossa. Kiinnitin pyörän automme perään neljän paikan telineeseen toiselle paikalle. 

Auton sisään painunut pyörätelineemme (pyörä jo pelastettu)
Ensimmäisenä pysähdyspaikkana päiväohjelmassamme oli Stirlingin linna. Kun ajoimme sinne huomasimme teiden olevan tosi kapeita ja parkkipaikkojen aivan liian pieniä suurelle autollemme. Parkkialueellakin oli vapaina vain sähköautojen paikkoja. Siinä autopaikkaa vekslatessamme tapahtui onnettomuus peruutustilanteessa. Pyöräteline osui kiviaitaan kamalalla rysäyksellä. Teline painui auton takaseinän läpi sisään ja vääntyi vinottain. Kuin ihmeen kaupalla pyöräni oli ollut juuri sillä paikalla neljästä joka säilyi vahingoittumattomana. Irrotin pyöräni turvaan ja sitten ihmettelimme auton saamia vahinkoja. Linna jäi näkemättä ja reittimme meni muutenkin uusiksi kun jouduimme ajamaan Glasgown lähellä sijaitsevaan asunto-autoliikkeen Rockin Vansin huoltokorjaamolle tarkistamaan automme turvallisuus ja ajettavuus. Sekä tietenkin maksamaan lisää vakuusmaksuja, koska olimme jo kolaroineet vakuutemme. Juhan kolarit peruuttaen vastaan eteenpäin tilasto on nyt siis 6-0. Peruutustutkastakaan ei sitten ollut tositilanteessa apua. 

Mielialani vaihtelivat alun järkytyksestä helpotukseen kun huomasin pyöräni olevan kunnossa. Sitten pelkoon aina kun iso auto oli parkkeerattava peruuttamalla. Olisin mieluummin ajanut pyörällä kuin istunut auton kyydillä pelkäämässä. Olen kuitenkin päättänyt etten anna pelon rajoittaa elämääni, vaikka onkin vaikea kun ei voi aina itse vaikuttaa ja hallita tilanteita. Söimme hyvin, koska järkytyksestä toipuu parhaiten täydellä vatsalla. Onneksi seura on hyvää ja Ihosten kanssa vastoinkäymisetkin ovat helpompia kuin yksin koettuina. Selkä on kylläkin jumissa pitkästä autossa istumisesta. Pyörä matkustaa loppumatkan sitten sisällä autossa minun vuodepaikallani, koska teline oli irroitettava jotta seinä saatiin teipattua vedenkestäväksi. Käynti pyöräliikkeessä ostamassa paikkauslitkuja renkaisiin ei osunut uudelle reitillemme, mutta onneksi Celtman-kisan huoltotiimi otti varauksia sähköpostilla vastaan, joten saan litkut paikanpäältä. Huomenna jatkamme seikkailuamme toivottavasti iloisemmissa merkeissä. 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Valmistautuminen Celtmaniin 2019

Kisattuani edellisen kerran Ahvenanmaalla viime syksynä, talvella oli pitkä harjoituskausi kesäkuun 15 järjestettävää Celtman extreme triathlonia silmälläpitäen. Treeniohjelma noudatteli suurelta osin minun tyypillistä ironman harjoitteluani: n 8-14 h /viikko. Joitakin painotuksia talvikaudella on ohjelmaan lisätty tulossa olevan kisan erityislaatuisuuden vuoksi. Koska Celtman uidaan 11-15 asteisessa vedessä, olen uinut avannossa tavallista enemmän. Uimisella tarkotan lähinnä säännöllistä 2-4 kertaan viikossa tapahtuvaa dippaamista avantoon. Tarkoituksena on ollut kehittää ihonalaista ruskean rasvan kerrosta, jotta tarkeneminen  yli tunnin uinnissa olisi parempaa. Hankin myös märkäpuvun alle thermoliivin ja lämpimän vaatteidenvaihtotakin lämmittelyä varten.

Toisena erikoisuutena harjoitteluun lisäsin juoksutreenejä painoliivin kanssa. Tämä siksi koska juoksuosuudella on kannettava tietty määrä pakollisia varusteita ja mm omat juomat repussa. Myös mäkijuoksuja olen tehnyt sekä ylös- että alaspäin kohtuullisesti.
Olen selvinnyt kymmenvuotisen triathlonharjoitteluni aikana todella vähillä loukkaantumisilla. Yksi kantapään rasvapatjan ohentuma kiusasi pari kuukautta kaksi vuotta sitten, mutta muuten olen selvinnyt vähällä. Maaliskuuhun saakka. Silloin loukkaannuin keskellä yötä: kuuro koiravanhuksemme raapi nahkasohvaa niin innokkaasti että heräsin siihen. Koska Biblelle on turha huutaa komentoja, laskeuduin katonrajassa olevalta nukkumaparveltani tarkoituksena hiljentää koira. Astuin mielestäni alimmalta rappuselta maahan, mutta unenpöpperössä ja ilmeisen kuiikuisena herätyksestä, tajusin vasta ilmalennon aikana astuneeni tyhjyyteen paljon ylempää. Vasen takareisiketju venähti alastulossa aika mallikkaasti ja lonkka sekä SI-nivel oireilivat toukokuulle saakka tapahtuneen johdosta. Jouduin pitämään juoksutaukoa, jotta toipuminen etenisi. Onneksi triathlonissa voi treenata pyörällä ja uiden, eikä peruskunto päässyt laskemaan. Juoksutauon myötä kuitenkin talven painoliivitreenit ja mäkitreenit valuivat hukkaan. Nyt pystyn juoksemaan nopeita sprinttejä lukuunottamatta jo kivuttomasti. Sinänsä huvittavaa että onnistuu treenaamaan tehokkaasti vuosia ilman loukkaantumisia ja sitten telookin itsensä kotona keskellä yötä.

Sauvatreeniä Mustavuoressa. Kuva Markku Ihonen
Tällä viikolla olen tehnyt vielä mm mäkitreenin Mustavuoren rinteillä kisan huoltotiimiini kuuluvan ja kanssani Celtmanin juoksu-osuudella taivaltavan Ihosen Markun kanssa. Testasimme sauvoja, joita en ole ennen triathlonkisassa käyttänyt. Niistä oli kyllä sekä jyrkissä nousuissa että laskuissa kovasti hyötyä. Olen aikamoinen kompuroija maastossa. (Viime vuoden Karhunkierros Nutsissa kaaduin useamman kerran ihan vain varpaiden tökätessä maahan) Ihmeen monta muutakin tallaajaa Mustavuoren rinteillä oli helteestä huolimatta liikkeellä.

Miten vahalta voikaan uimalakissa näyttää?
Huoltotiimini auton kuljettajana toimivan  Juha mieheni kanssa, teimme myös T1 vaihtoharjoituksen. Minä uin ensin kaikissa varusteissa: Märkäpuku, thermoliivi, neopreeni uimalakki, hanskat ja sukat, uimalasit ja nenälipsi. Uinnin jälkeen Juha harjoitteli minun riisumistani, siltä varalta jos olen kisassa niin jäässä etten saa itse riisuttua itseäni. Huvittavinta treenissä oli se että vaikka Näsijärven vesi oli vain 15 asteista, ilma oli lähes 30 astettä. Ihmiset naureskelivat kun hikoilin rannalla pukiessani ennen treeniä kaikki varusteet päälle. Näyttihän se toki hellepäivänä hieman ylimitoitetulta. Löysin jopa aurinkorasvaa jossa on meduusasuoja mukana. Kerran olen törmännyt Etelä Afrikassa meduusaan, mutta nyt on sitten oikeanlainen suojarasvakin kisaa varten hankittuna.

Kisapyörälläni en ole juurikaan ajanut ulkona, vaan olen treenannut sisällä trainerillä Sufferfestin treenivideoiden kanssa ja ulkona maastopyörällä tai painavammalla alumiini-maantiepyörällä. Yhden kolmenkympin testilenkon tein tällä viikolla, ja kyllähän se Cervelo kevyeltä tuntuu maaastopyörän jälkeen.

Lennämme neljän hengen tiiminä: Minä ja Juha, sekä Ihosen Markku ja Maria jo tiistaina Skotlantiin. Vuokraamme asuntoauton ja ehdimme tutustua reittiin hieman etukäteen ennen lauantain kisaa. Markku sai myös Tampereen yliopiston sponsoriksemme C.P.E.Productionsin lisäksi. Edustamme sitten yliopiston paidat päällä Suomea ja Tamperetta 245 km kisan aikana.

Kisaa voinee seurata lauantaina 15.6. www.cxtri.com sivuilta. Kisanumeroani en vielä tiedä, mutta tarkoitus olisi kirjoittaa blogia lähes päivittäin näin kisan lähestyessä.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Ironman Tallinn 2018

Herättyäni lauantaina 4.8. klo 4 valmistamaan itselleni kisaan valmistavan aamupalan, laitoin myös kisavarusteet ylleni. Vaihtoja varten tarvikkeet olikin jo viety kisapaikalle perjantaina. Vatsassa nipistelee aina totutusti jännitys ennen starttia. Mieheni Juha ajoi kisapaikalle, jossa laittaiduin valmiiksi ja moikkailin tuttuja. Edellisen päivän vedenlämpö oli noussut 14 asteesta 15.4 mutta moinen kylmyys kyllä tuntui jännittävän monia. Arvelin pärjääväni, koska olin onneksi ottanut neopreenisukat mukaan, joskin neopreeniuimalakki oli edelleenkin kotona Tampereella. Kaksi tavallista uimalakkia sai luvan riittää. Ensi vuoden kesäkuussa on luvassa Celtaman kisa Skotlannissa, joten tämä uinti saisi luvan toimia hyvänä totutteluna siellä luvassa olevaan 12-15 C lämpötilaan.

Rolling start- lähtö toimi maltillisesti kun sumusireenin jälkeen liikkeelle päästettiin 5 uimaria kerrallaan muutaman sekunnin välein. Eniten jännitin pitävätkö uimalasini vettä. Kamppailen aina toisen linssin vuotamisen kanssa. Jo  lähtösuoralla jouduin korjailemaan laseja kun vasen linssi imaisi  hieman vettä huolellisista esivalmisteluistani huolimatta. Kun sain lasit aseteltua niin että vettä ei tullut enää enempää lisää, päätin uida pienestä toisen silmän hölskyttelystä huolimatta. Kun olin varautunut hyiseen uintiveteen, olin tyytyväinen kun lämpötila tuntui ihan siedettävältä. Uin omaa tasaista vauhtiani, ja eniten mietin sitä miten B12 Brothersien tiimin uimari mahtaa huonosti erottuvat uimapoijut hahmottaa. Triathlonin avovesiuintiosuus on aina ensikertalaiselle jännä kokemus, ja nyt veden lämpötila ja melko mutkikas 15 poijua kiertävä reitti toivat siihen lisähaasteita. Itse uin reitin minulle tavanomaiseen 75 minuuttiin.

Vaihdossa pakkasin märät varusteet ja sipaisin aurinkovoidetta kasvoihin ja eikun 180 km pyöräilyn kimppuun. Sain sössittyä Polarillani itseni jotenkin jo juoksuosuudelle, minkä huomasin kun kello rupesi antamaan kilometrin välein huikeita juoksuväliaikoja. Siinä sitten samalla polkiessa oudolla reitillä kuoppaisia rantareitin ajoteitä yritin saada juoksun vaihdettua takaisin pyöräilymoodiiin. Ei ollut ensimmäinen kisa missä sählään jotenkin mittareiden kanssa. Nyt olin sentään ladannut patterit ja poistaneet turhat tiedostot muistia tukkimasta. Saatuani mittarin toimimaan pystyin keskittyä polkemiseen. Reitti oli ihanan tasaista ja yksi nopeimmista koskaan kisaamistani. Haasteen muodostavat minun tasoiselleni uimarille muut reitillä olevat kilpailijat. Suurin osa miehistä ui tuohon 1:15 aikaan, jolloin liikkeellä oli selkeitä letkoja, jotka eivät edes yrittäneet pitää 12m peesikieltoetäisyyttä. Ohi ajavat moottoripyörävalvojat eivät tuntuneet puuttuvan letkoihin mitenkään. Letka-ajo on paitse sen lisäksi että se on kiellyttyä kisoissa myös vaarallista triathlonpyörillä, missä jarrut eivät sijaitse lepuuttajissa, vaan käsien otetta pitää siirtää ennen jarruihin yltämistä. Ihan tuon peesikieltoetäisyyden takana ajettaessakin, edellä olevasta kilpailijasta saa etua, joten itse ainakin yritän ajaa juuri salllitun rajoissa sääntöjä rikkomatta, mutta edusta hyötyen. Letka-ajossa on sekin inhottava puoli, (silloinkin kun se treeneissä on luvallista), että vauhti tuppaa sahaamaan, jolloin välillä kiihdytetään ja sitten taas himmaillaan. Yritin siis löytää tasaisesti etenevän samaa vauhtia kanssani polkevan yksinäisen kuskin, josta pysytellä juuri 12 metrin päässä.
5.minuutin aikasakko ohituksesta joka ei tapahtunut 25 s sisällä


Löysinkin leveäselkäisen virolaisen Eddin joka polki hyvävauhtista omaa kisaansa eikä jäänyt "possujuniin" jojoilemaan. Jossain vaiheessa Eddi kuitenkin pysähtyi ja jatkoin matkaa vetäen omalla vauhdilla. Selkiä tuli mukavasti vastaan ja pyörä kulki todella vauhdikkaasti. Ukkoskuurot kastelivat kilpailijat ja hidastivat vauhtia jossain puolivälin etapin jälkeen. Reitillä ei mielestäni ollut mitään ihmeellisempiä nähtävyyksiä, vaan keskityin tien epätasaisuuksien tarkkailemiseen. Jännitin myös kastuttuani läpimäräksi, mitä tapahtuisi jos tulisi rengasrikko ja liikkeen lämmittävä vaikutus lakkaisi korjaamisen ajaksi. Onnekseni pyörä toimi todella loistavasti. 130 km jälkeen taas yksi miesten "possujuna"-letka ajoi ohitseni ja kun edessä oli ylämäki he jäivät hidastelemaan eteeni. Mietin mitä tehdä, hidastaako kävelyvauhtiin jotta saan 12 m eron aikaiseksi vai lähteäkö ohittamaan koko letkan, kun itselläni nuo ylämäet nousevat ylös huomattavasti raskaita miehiä kovempaa vauhtia.
Emmin kuitenkin liian kauan ja kun juuri päätin lähteä ohitukseen moottoripyörä vihelsi minulla ja totesi: "too late", näyttäen 5 minuutin sakkoa tarkoittavaa sinistä korttia. Kummallista siinä oli se että letkassa minut ohittaneita miehiä ei edes puhutettu, saati että heitä olisi sakotettu. Olin mielessäni ihmetellyt kisaa jossa peesataan tosi törkeästi, enkä ollut nähnyt kenenkään istuvan penaltyboxissa, sain ainakin vastauksen siihen kysymykseen määrätäänkö kenellekään penaltuja. Opin siis että rangaistuksia todella määrättiin. Ymmärsin toki että tuossa tilaisuudessa etäisyyteni oli alle sallitun, mutta hieman naiskilpailijaan kohdistuvalta erottelulta se tuntui, kun lyhyemmällä etäisyydellä edes ohittamista harkitsemattomammat miehet saivat jatkaa toimintaansa, ilman huomautusta saati sakkoa. Niinpä sitten pyöräosuuden lopuksi ajettuani 180 km aikaan 5:16 kärsin tuon 5 minuutin "kuritushuone"-rangaistuksen mukisematta. Tulipahan pakollinen venyttelytauko ennen maratonia. Siinä vaiheessa kuitenkin jo pissatti ja mietin olisinko kehdannut istua penaltyboxin laidalla nurmikolle ja pissiä siinä samalla housun läpi rangaistuksen kulumista odotellessa. En kuitenkaan tiennyt miten virkaintoisia boxin valvojat olisivat, joten en sitten halunnut ottaa riskiä että pissalammikko paljastaisi minut ja saisin uuden rangaistuksen "roskaamisesta". Siksi kai tuo maahan pissaaminen saatettaisiin tulkita.

Vihdoinkin juoksemaan rangaistuksen ja toiletin jälkeen
Kuitattuani allekirjoituksella rangaistuksen kärsityksi ja satuani numerolappuun ja pyörän numerolappuun merkinnät kärsitystä tuomiostani, juoksutin pyörän vaihdossa niitä vastaanottaville avustajille ja vaihdoin juoksukamat ja kävin ihan asiallisesti tarpeillani bajamajassa. Jaloissa ei ollut missään vaiheessa ollut hapottamista saati tärinöitä tai kramppeja, joten sen puolesta odotin onnistunutta juoksua. Penaltya kärsiessäni  kuulin olevani oman sarjani 2. joten sekin motivoi vauhdikkaasti matkaan. Eroa seuraavana tulevaan oli siinä vaiheessa monta minuuttia. Minun juoksuvauhtini on kuitenkin edelleenkin liian hidasta kovimpaan kärkeen. Reitti oli sekä teknisesti että korkeuseroiltaan kohtuullisen haastava. Ensimmäisellä neljästä kierroksesta ukkosti ja salamoi ja kadut tulvivat rankkasateen takia useassa kohdassa nilkkoihin asti. Olin juuri vaihtanut pyöräilyssä kastuneet märät sukat kuiviin, ja nyt tiesin sukkien kastumisen heti aluksi tietävän rakkoja ja kynsien irtoamisia tavallista maratonia enemmän. Onneksi en pelkää salamoita, vaikka mietin kyllä juostessani isojen puiden reunustamaa kujaa  ukkosen lyödessä ylläni, mitä tapahtuisi jos juoksen nilkkojani myöten vedessä ja salama löisi oikeasti jossain kohdalla.

Sadekuuron jälkeen aurinko kuitenkin pilkisti, ja ilma oli jopa kuumaa. Pian tarvittiin viilennystäkin. Sitä sai laittamalla jäätä vaatteiden sisään, kastelemalla lakkia, puristamalla vapaa-ehtoisten ojentamia märkiä pesusieniä tai juoksemalla vesisuihkujen alta. Kun ensimmäisen kerran ohitin viilennyspisteen satoi kaatamalla ja pienet tihkuttavat suikut lähinnä huvittivat. Myöhemmin olin niistä kiitollinen. Olin juonut Squeezyn enrgiageeliä pyöräosuudella pullosta jo lähes puoli litraa, ja juostessa otin kaksi SiS:n geeliä jokaisella 10 km kierroksella ja lisäksi vettä. Mahan kanssa ei ollut ihmeemmin ongelmia, ja energia tuntui imeytyvän hyvin. Reitin haastavuutta lisäsivät tiessä olevat kuopat, ylitettävät raiteet, hytkyvät tilapäisrakennetut sillat joita etenimme, sekä väisteltävät ja eri puolilta kierrettävät raitiovaunut. Olipa eräässä jyrkässä alamäessä betoniautokin valuttanut osan kuormaansa kummalliseksi kovettuneeksi epämuodostuneeksi paakuksi tielle. Kun juoksin siitä ensimmäistä kertaa mäessä virtasi vettä ja meinasin kompuroida sen alla piilossa olevaan kovettuneeseen betoniin.

 Reitin varrella oli paljon kannustajia, ja numerolapun lippusymboli ja printattu oma  nimi takasivat runsaan suomalaiskannustuksen. Sain hyvin tietoa väliajoista. Minulla ei juoksuosuudella ole kovinkaan mahdollisuuksia kiristää vauhtia, vaikka kuulenkin takaa lähestyvän kovia juoksijoita. Muiden vauhtiin ei voi vaikuttaa, ja yritin pitää omaa tasaista vauhtiani. Kyllähän tuo tyyliltään on taas kuvista päätellen aika pahasti istuvassa asennossa, mutta taistelin kuitenkin rankalla reitillä omaan päivän parhaaseeni. Valitettavasti sillä irtosi tässä kisassa vasta 4. sija. Sunnuntain Hawaijin maailmamestaruuskisa-karkeloiden paikkoja jaettaessa, olin jo kuumottavan lähellä kun sarjani 1. ja 2. eivät N45 sarjan ainutta paikkaa lunastaneet, ja kolmas ei ollut ilmestynyt edeltävään palkintojenjakoon paikalle. Hän kuitenkin oli saapunut kisapaikkojen jakoon ajoissa, ja haaveeni Konanpaikasta jäi 7 minuutin erolla saamatta. Aikani 11:34:45 on kuitenkin huonosta juoksusta huolimatta kaikkien aikojen toiseksi paras täydenmatkan kisatulokseni, joten ei syytä alakuloon. Pyöräaikaani paransin reilusti ja siinä kehitystä on tapahtunut muidenkin mittareiden mukaan koko ajan. Vielä kun jostakin löytyisi se valmentaja, joka saisi tuon kadonneen juoksuvauhtini hiottua kuntoon. 4:50 ironmanin  maratonaika tuntuu surkealta kun ennätykseni sileällä maratonilla on kuitenkin peräti 3:37 (vuodelta 2009.)

Onneksi triathlonissa voi kehittyä lisää ja harrastus avaa myös upeita sosiaalisia kontakteja ja yhteisiä kokeumuksia. Kiitokset ihanasta vertaistuesta, tsemppaamisesta ja rohkaisusta Jaanalle, Riikalle, Tealle, Teijalle, Mikolle, Matille, Heikille ja tietysti puolisolleni Juhalle, sekä monille muille  nimettömiksi jääneille mukaville keskustelukumppaneille ja uusille harrastuskavereille. Tämän lajin hienous tulee yhdessä koetuista ilon, kamppailemisen, haasteiden voittamisen tai joskus tehtyjen viisaiden lopettamispäätösten kestämisestä. Minulle jokainen pitkä triathlonkisa on opettanut jotain uutta itsestäni ja elämästä laajemminkin. Kisan jälkeen pari toipumispäivää ja sitten työt jatkuvat ja paluu urheilijan roolista opettajaksi on taas arkea. Kisakauteni päättää näillä näkymin perusmatkan SM-kisa Ahvenanmaalla muutaman viikon päästä ja ensi vuonna on siis haasteita tiedossa urheilun saralla ainakin Skotlannin Celtman extreme-triathlonkisan verran.
Kiitos sponsorilleni C.P.E.Productionille ja muille minua eri tavoin tukeneille.