Ironman Tallinn 2018

Herättyäni lauantaina 4.8. klo 4 valmistamaan itselleni kisaan valmistavan aamupalan, laitoin myös kisavarusteet ylleni. Vaihtoja varten tarvikkeet olikin jo viety kisapaikalle perjantaina. Vatsassa nipistelee aina totutusti jännitys ennen starttia. Mieheni Juha ajoi kisapaikalle, jossa laittaiduin valmiiksi ja moikkailin tuttuja. Edellisen päivän vedenlämpö oli noussut 14 asteesta 15.4 mutta moinen kylmyys kyllä tuntui jännittävän monia. Arvelin pärjääväni, koska olin onneksi ottanut neopreenisukat mukaan, joskin neopreeniuimalakki oli edelleenkin kotona Tampereella. Kaksi tavallista uimalakkia sai luvan riittää. Ensi vuoden kesäkuussa on luvassa Celtaman kisa Skotlannissa, joten tämä uinti saisi luvan toimia hyvänä totutteluna siellä luvassa olevaan 12-15 C lämpötilaan.

Rolling start- lähtö toimi maltillisesti kun sumusireenin jälkeen liikkeelle päästettiin 5 uimaria kerrallaan muutaman sekunnin välein. Eniten jännitin pitävätkö uimalasini vettä. Kamppailen aina toisen linssin vuotamisen kanssa. Jo  lähtösuoralla jouduin korjailemaan laseja kun vasen linssi imaisi  hieman vettä huolellisista esivalmisteluistani huolimatta. Kun sain lasit aseteltua niin että vettä ei tullut enää enempää lisää, päätin uida pienestä toisen silmän hölskyttelystä huolimatta. Kun olin varautunut hyiseen uintiveteen, olin tyytyväinen kun lämpötila tuntui ihan siedettävältä. Uin omaa tasaista vauhtiani, ja eniten mietin sitä miten B12 Brothersien tiimin uimari mahtaa huonosti erottuvat uimapoijut hahmottaa. Triathlonin avovesiuintiosuus on aina ensikertalaiselle jännä kokemus, ja nyt veden lämpötila ja melko mutkikas 15 poijua kiertävä reitti toivat siihen lisähaasteita. Itse uin reitin minulle tavanomaiseen 75 minuuttiin.

Vaihdossa pakkasin märät varusteet ja sipaisin aurinkovoidetta kasvoihin ja eikun 180 km pyöräilyn kimppuun. Sain sössittyä Polarillani itseni jotenkin jo juoksuosuudelle, minkä huomasin kun kello rupesi antamaan kilometrin välein huikeita juoksuväliaikoja. Siinä sitten samalla polkiessa oudolla reitillä kuoppaisia rantareitin ajoteitä yritin saada juoksun vaihdettua takaisin pyöräilymoodiiin. Ei ollut ensimmäinen kisa missä sählään jotenkin mittareiden kanssa. Nyt olin sentään ladannut patterit ja poistaneet turhat tiedostot muistia tukkimasta. Saatuani mittarin toimimaan pystyin keskittyä polkemiseen. Reitti oli ihanan tasaista ja yksi nopeimmista koskaan kisaamistani. Haasteen muodostavat minun tasoiselleni uimarille muut reitillä olevat kilpailijat. Suurin osa miehistä ui tuohon 1:15 aikaan, jolloin liikkeellä oli selkeitä letkoja, jotka eivät edes yrittäneet pitää 12m peesikieltoetäisyyttä. Ohi ajavat moottoripyörävalvojat eivät tuntuneet puuttuvan letkoihin mitenkään. Letka-ajo on paitse sen lisäksi että se on kiellyttyä kisoissa myös vaarallista triathlonpyörillä, missä jarrut eivät sijaitse lepuuttajissa, vaan käsien otetta pitää siirtää ennen jarruihin yltämistä. Ihan tuon peesikieltoetäisyyden takana ajettaessakin, edellä olevasta kilpailijasta saa etua, joten itse ainakin yritän ajaa juuri salllitun rajoissa sääntöjä rikkomatta, mutta edusta hyötyen. Letka-ajossa on sekin inhottava puoli, (silloinkin kun se treeneissä on luvallista), että vauhti tuppaa sahaamaan, jolloin välillä kiihdytetään ja sitten taas himmaillaan. Yritin siis löytää tasaisesti etenevän samaa vauhtia kanssani polkevan yksinäisen kuskin, josta pysytellä juuri 12 metrin päässä.

5.minuutin aikasakko ohituksesta joka ei tapahtunut 25 s sisällä

Löysinkin leveäselkäisen virolaisen Eddin joka polki hyvävauhtista omaa kisaansa eikä jäänyt "possujuniin" jojoilemaan. Jossain vaiheessa Eddi kuitenkin pysähtyi ja jatkoin matkaa vetäen omalla vauhdilla. Selkiä tuli mukavasti vastaan ja pyörä kulki todella vauhdikkaasti. Ukkoskuurot kastelivat kilpailijat ja hidastivat vauhtia jossain puolivälin etapin jälkeen. Reitillä ei mielestäni ollut mitään ihmeellisempiä nähtävyyksiä, vaan keskityin tien epätasaisuuksien tarkkailemiseen. Jännitin myös kastuttuani läpimäräksi, mitä tapahtuisi jos tulisi rengasrikko ja liikkeen lämmittävä vaikutus lakkaisi korjaamisen ajaksi. Onnekseni pyörä toimi todella loistavasti. 130 km jälkeen taas yksi miesten "possujuna"-letka ajoi ohitseni ja kun edessä oli ylämäki he jäivät hidastelemaan eteeni. Mietin mitä tehdä, hidastaako kävelyvauhtiin jotta saan 12 m eron aikaiseksi vai lähteäkö ohittamaan koko letkan, kun itselläni nuo ylämäet nousevat ylös huomattavasti raskaita miehiä kovempaa vauhtia.
Emmin kuitenkin liian kauan ja kun juuri päätin lähteä ohitukseen moottoripyörä vihelsi minulla ja totesi: "too late", näyttäen 5 minuutin sakkoa tarkoittavaa sinistä korttia. Kummallista siinä oli se että letkassa minut ohittaneita miehiä ei edes puhutettu, saati että heitä olisi sakotettu. Olin mielessäni ihmetellyt kisaa jossa peesataan tosi törkeästi, enkä ollut nähnyt kenenkään istuvan penaltyboxissa, sain ainakin vastauksen siihen kysymykseen määrätäänkö kenellekään penaltuja. Opin siis että rangaistuksia todella määrättiin. Ymmärsin toki että tuossa tilaisuudessa etäisyyteni oli alle sallitun, mutta hieman naiskilpailijaan kohdistuvalta erottelulta se tuntui, kun lyhyemmällä etäisyydellä edes ohittamista harkitsemattomammat miehet saivat jatkaa toimintaansa, ilman huomautusta saati sakkoa. Niinpä sitten pyöräosuuden lopuksi ajettuani 180 km aikaan 5:16 kärsin tuon 5 minuutin "kuritushuone"-rangaistuksen mukisematta. Tulipahan pakollinen venyttelytauko ennen maratonia. Siinä vaiheessa kuitenkin jo pissatti ja mietin olisinko kehdannut istua penaltyboxin laidalla nurmikolle ja pissiä siinä samalla housun läpi rangaistuksen kulumista odotellessa. En kuitenkaan tiennyt miten virkaintoisia boxin valvojat olisivat, joten en sitten halunnut ottaa riskiä että pissalammikko paljastaisi minut ja saisin uuden rangaistuksen "roskaamisesta". Siksi kai tuo maahan pissaaminen saatettaisiin tulkita.

Vihdoinkin juoksemaan rangaistuksen ja toiletin jälkeen

Kuitattuani allekirjoituksella rangaistuksen kärsityksi ja satuani numerolappuun ja pyörän numerolappuun merkinnät kärsitystä tuomiostani, juoksutin pyörän vaihdossa niitä vastaanottaville avustajille ja vaihdoin juoksukamat ja kävin ihan asiallisesti tarpeillani bajamajassa. Jaloissa ei ollut missään vaiheessa ollut hapottamista saati tärinöitä tai kramppeja, joten sen puolesta odotin onnistunutta juoksua. Penaltya kärsiessäni  kuulin olevani oman sarjani 2. joten sekin motivoi vauhdikkaasti matkaan. Eroa seuraavana tulevaan oli siinä vaiheessa monta minuuttia. Minun juoksuvauhtini on kuitenkin edelleenkin liian hidasta kovimpaan kärkeen. Reitti oli sekä teknisesti että korkeuseroiltaan kohtuullisen haastava. Ensimmäisellä neljästä kierroksesta ukkosti ja salamoi ja kadut tulvivat rankkasateen takia useassa kohdassa nilkkoihin asti. Olin juuri vaihtanut pyöräilyssä kastuneet märät sukat kuiviin, ja nyt tiesin sukkien kastumisen heti aluksi tietävän rakkoja ja kynsien irtoamisia tavallista maratonia enemmän. Onneksi en pelkää salamoita, vaikka mietin kyllä juostessani isojen puiden reunustamaa kujaa  ukkosen lyödessä ylläni, mitä tapahtuisi jos juoksen nilkkojani myöten vedessä ja salama löisi oikeasti jossain kohdalla.

Sadekuuron jälkeen aurinko kuitenkin pilkisti, ja ilma oli jopa kuumaa. Pian tarvittiin viilennystäkin. Sitä sai laittamalla jäätä vaatteiden sisään, kastelemalla lakkia, puristamalla vapaa-ehtoisten ojentamia märkiä pesusieniä tai juoksemalla vesisuihkujen alta. Kun ensimmäisen kerran ohitin viilennyspisteen satoi kaatamalla ja pienet tihkuttavat suikut lähinnä huvittivat. Myöhemmin olin niistä kiitollinen. Olin juonut Squeezyn enrgiageeliä pyöräosuudella pullosta jo lähes puoli litraa, ja juostessa otin kaksi SiS:n geeliä jokaisella 10 km kierroksella ja lisäksi vettä. Mahan kanssa ei ollut ihmeemmin ongelmia, ja energia tuntui imeytyvän hyvin. Reitin haastavuutta lisäsivät tiessä olevat kuopat, ylitettävät raiteet, hytkyvät tilapäisrakennetut sillat joita etenimme, sekä väisteltävät ja eri puolilta kierrettävät raitiovaunut. Olipa eräässä jyrkässä alamäessä betoniautokin valuttanut osan kuormaansa kummalliseksi kovettuneeksi epämuodostuneeksi paakuksi tielle. Kun juoksin siitä ensimmäistä kertaa mäessä virtasi vettä ja meinasin kompuroida sen alla piilossa olevaan kovettuneeseen betoniin.

 Reitin varrella oli paljon kannustajia, ja numerolapun lippusymboli ja printattu oma  nimi takasivat runsaan suomalaiskannustuksen. Sain hyvin tietoa väliajoista. Minulla ei juoksuosuudella ole kovinkaan mahdollisuuksia kiristää vauhtia, vaikka kuulenkin takaa lähestyvän kovia juoksijoita. Muiden vauhtiin ei voi vaikuttaa, ja yritin pitää omaa tasaista vauhtiani. Kyllähän tuo tyyliltään on taas kuvista päätellen aika pahasti istuvassa asennossa, mutta taistelin kuitenkin rankalla reitillä omaan päivän parhaaseeni. Valitettavasti sillä irtosi tässä kisassa vasta 4. sija. Sunnuntain Hawaijin maailmamestaruuskisa-karkeloiden paikkoja jaettaessa, olin jo kuumottavan lähellä kun sarjani 1. ja 2. eivät N45 sarjan ainutta paikkaa lunastaneet, ja kolmas ei ollut ilmestynyt edeltävään palkintojenjakoon paikalle. Hän kuitenkin oli saapunut kisapaikkojen jakoon ajoissa, ja haaveeni Konanpaikasta jäi 7 minuutin erolla saamatta. Aikani 11:34:45 on kuitenkin huonosta juoksusta huolimatta kaikkien aikojen toiseksi paras täydenmatkan kisatulokseni, joten ei syytä alakuloon. Pyöräaikaani paransin reilusti ja siinä kehitystä on tapahtunut muidenkin mittareiden mukaan koko ajan. Vielä kun jostakin löytyisi se valmentaja, joka saisi tuon kadonneen juoksuvauhtini hiottua kuntoon. 4:50 ironmanin  maratonaika tuntuu surkealta kun ennätykseni sileällä maratonilla on kuitenkin peräti 3:37 (vuodelta 2009.)

Onneksi triathlonissa voi kehittyä lisää ja harrastus avaa myös upeita sosiaalisia kontakteja ja yhteisiä kokeumuksia. Kiitokset ihanasta vertaistuesta, tsemppaamisesta ja rohkaisusta Jaanalle, Riikalle, Tealle, Teijalle, Mikolle, Matille, Heikille ja tietysti puolisolleni Juhalle, sekä monille muille  nimettömiksi jääneille mukaville keskustelukumppaneille ja uusille harrastuskavereille. Tämän lajin hienous tulee yhdessä koetuista ilon, kamppailemisen, haasteiden voittamisen tai joskus tehtyjen viisaiden lopettamispäätösten kestämisestä. Minulle jokainen pitkä triathlonkisa on opettanut jotain uutta itsestäni ja elämästä laajemminkin. Kisan jälkeen pari toipumispäivää ja sitten työt jatkuvat ja paluu urheilijan roolista opettajaksi on taas arkea. Kisakauteni päättää näillä näkymin perusmatkan SM-kisa Ahvenanmaalla muutaman viikon päästä ja ensi vuonna on siis haasteita tiedossa urheilun saralla ainakin Skotlannin Celtman extreme-triathlonkisan verran.
Kiitos sponsorilleni C.P.E.Productionille ja muille minua eri tavoin tukeneille.

Ironman Tallinnaan valmistautuminen

Matkustin Keskiviikkona 1.8. Viking Xprs:llä Tallinnaan auton kanssa. Yön vietin laivassa ja torstaiaamuna ajoin laivan buffet-aamupalan nautittuani Ironmankisan uinnin starttipaikalle fiilistelemään. Rekisteröitymisen auetessa vasta kymmeneltä, aikaa oli myös mukaan varaamani kirjan lukemiseen. Kumman paljon kisaan treenaavia urheilijoitakin oli liikkeellä. Itse en parin viimeisen päivän aikana enää harjoittele kuin henkisesti valmistautumalla.
Ilmoittautuminen sujui ongelmitta ja kierrettyäni suhteellisen pienen kisaexpoteltan nautin kuumasta hellekelistä auton perästä esiinnostamallani retkituolilla. Autossani on jokin vika kun moottorin lämpötila alkaa nousta mikäli tyhjäkäynti jatkuu pitkään. Keskustan hitaasti matelevissa ruuhkissa näin tapahtui, ja kun parkkeeraaminenkaan ei kaikkialla onnistunut (kummallisen tekstiviestimaksujärjestelmän osoittauduttua toimimattomaksi suomalaisella liittymällä, eivätkä vironkieliset summittaiset ohjeetkaan edesauttaneet maksamista) päätin ajaa hostellilleni kirjautumaan ennen kisainfoa.

Hostellini Viva Pirita, sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella, ja osoittautui aika mielenkiintoiseksi: omistajat puhuivat pelkkää venäjää ja siisteystasokin oli aika vaatimaton (yhtä likaiset hanat kotona, eivät kuitenkaan tunnu yhtä ällöttäviltä kuin maksettuasi yöstä käyvän hinnan). Päätin pyöräillä kymmenen kilometrin matkan takaisin keskustaan kisainfoon ja pastapartyyn, jolloin välttäisin moottorin kuumenemisen autossani. Laskin ehtiväni hyvin puolessa tunnissa, mutta onnistuin jäämään huoneeseeni lukkojen taakse juuri ollessani lähtövalmiina. Rämpytin oven lukkoa ja mietin jo ikkunan kautta toisen kerroksen huoneestani laskeutumista, mutta se idea tyssäsi siihen että sisälle kuljettamani pyörä ei mahtuisi ulos ikkunasta. Isäntäni kuuli onnekseni ryskytyksen ja tuli auttamaan iloisesti venäjää solkaten, ennenkuin olisin joutunut nöyrtymään avun huutamiseen. Viidessä minuutissa lukko oli ruuvattu irti ja pääsin vapaaksi. Niin tottuneesti lukittuun huoneeseen pääsy onnistui, että konstia oli varmaan tarvittu aiemminkin. Minulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan lukon korjaamista, joten luotin isäntäperheeseen niin paljon että jätin heidät korjaamaan lukon ja lukitsemaan oven puolestani. Hieman jännitin ystäväni pyörän puolesta jonka jouduin huoneeseen jättämään. Matkakin pyörällä oli huonon tienpinnan ja epäselvien kävelymoodilla annettujen iphonen ajo-ohjeiden takia hitaampi kuin olin kuvitellut, joten löysin perille vasta ihan viime minuutilla.

Kisa-infossa yritin kuikuilla tuttuja ja sainkin samaan pöytääni Levin Finntriathlonissa tutustumani Jaana Leminen-Lahdenperän ja hänen ystävänsä Riikka Harjulan. Yhdessä tuumin sitten vietimmekin mukavan iltapäivän kahvitellen ja kierrellen kisaexpossa sekä herkutellen pastapartyilla. Yhteinen harrastus avaa kivoja uusia ystävyyssuhteita ja nautin leppoisasta kisaan valmistavasta fiilistelystä mukavassa seurassa.

Perjantaina tarjouduin kuljettamaan ystäväni Mikko Rusaman ja hänen veljensä Heikin ja Matin jotka saapuivat aamulaivalla. He osallistuvat joukkuekisaan Matin uidessa, Mikon pyöräillessä ja Heikin juostessa. Mikon pyörän olinkin jo kuljettanut autoni perällä samalla kuin omanikin. Onneksi se oli säilynyt hostellihuoneessani kaikista lukkoseikkailuista huolimatta. Kiersimme kisapaikat ja kisaexpon (minä jo kolmatta kertaa) ja kävimme myös Lennumuseossa tutustumiskierroksella ja  brunssilla ennen pyörien ja varusteiden tsekkaamista. Miehet kisaavat ensimmäistä Ironmaniaan, joten neuvoin vinkkejä joita olin itse todennut hyviksi pitkissä triathlonkisoissa. Itselläni on jo 15. täydenmatkankisa tulossa (kun ei lasketa paria kisaa joissa reittiä on lyhennetty, syystä tai toisesta. Ironman brandin omaavia kisoja olen tehnyt 5. ja pari sellaista jotka saivat statuksen heti seuraavana vuonna.)

Perjantai-iltapäivänä mieheni Juha saapui laivalla, ja yhdessä jännitimme Emmi tyttäremme SM-kisoja netin seurannan kautta. Emmi pääsi pituudessa huomiseen loppukilpailuun tuloksella 534 cm ja korkeudessa paransi ennätystään 5 sentillä hypäten 169cm synnyttäen samalla TU-38 naisten uuden seuraennätyksenkin.  Harmittavasti kisan aiemmat pudotukset tipauttivat hänet ulos SM mitaleilta neljänneksi. Korkeudessa on haastavaa parantaa ennätystään noin paljon, joten me olimme todella ylpeitä Emmin hienosta kisapäivästä. Vietimme täällä samalla Juhan kanssa 27-vuotis hääpäiväämme herkutellen yhteisellä banaaniveneellä. Kävimme Tv tornissakin iltakahveilla. Puuhaa oli niin paljon etten juuri ehtinyt huomista kisaa jännittää. Herätys onkin jo neljältä ja kisapaikalle suuntaamme viiden aikaan. Aamulla paljastuu mikä on veden lopullinen lämpötila, ja joudutaanko matkaa lyhentämään mikäli eilisenkaltaiset lukemat 14.1 C eivät ole muuttuneet. Kisaani voi seurata Ironman.com Livetrackingin kautta ja kisanumeroni on 958.

Kiitokset sponsorilleni C.P.E. Productionille tästäkin mahdollisuudesta urheilla