tiistai 16. syyskuuta 2014

Almere-Amsterdam Challenge long distance European championchip 13.9.2014


Syksyn pääkisaani Almere-Amsterdamin pitkän matkan Euroopanmestaruus-triathloniin valmistautumiseni sujui ilman turhia paineita. Olin keskittynyt juoksun kohentamiseen tehden erityisesti pitkiä yli 30 kilometrin lenkkejä. Matkustin kisapaikalle yksin ja varaten kisamatkaan vain perjantai aamusta sunnuntai-iltaan kestävän pidennetyn viikonlopun. Töistä vapaata vain neljä tuntia, ja mikäpä siinä kun kisa kerran on näinkin lähellä. Sain varattua Tampereelta lähtevät lennot. Schipolin lentokentältä matkustin junalla Almereen. Raahasin uutterasti pyörälaukun ja matkalaukun hotellille ja sain samalla yleissilmyksen kaupungista. Hienoa arkkitehtuuria panin ainakin merkille, ja kaupoissa halvat hinnat. Sain heti rautatieasemalla bongattua myös paikallisen Primarkin, johon olin suunnitellut käyttäväni tuliaisvarat ja syksyn vaatehankintabudjettini.
Apollo hotelli oli ihan lähtöalueen tuntumassa, mikä tarjosi minulle harvinaista luksusta. Yleensä bongaan halvan ja silti jossain riittävän lyhyellä etäisyydellä olevan hotellin, mutta nyt päätin sijoittaa omaan mukavuuteeni varaamalla kisa-aluetta lähimmän hotellin. Kun tulin alueelle, käynnissä oli parhaillaan lasten triathlonkisa. Sijoitin heti High5 myyntikojulla 3 euroa viralliseen kisapulloon, jota saisi täyttää viikonlopun ajan rajattomasti. Käytinkin tarjousta rahan edestä hyväkseni, sekä tankkaamiseen että palautumiseen. Tutustuin hyvin kojun myyjiin kun täytin pulloani varmaan alun toistakymmentä kertaa.
Ihmettelin kun rekisteröinti jonossa ei ollut kuin muutama hassu jonottaja tullessani  siihen. Tajusin pian kaikkien olevan kisa-infossa, jonka siis missasin. Onneksi illalla pidettiin ”back-up info” ensimmäisen menettäneille. Kisakuortani ei löytynyt oikealta paikaltaan, ja ehdin jo pelästyä siirtyessäni ”erityistapausten”-jonoon. Näinköhän tänäkin vuonna olisi EM-kisa oikeudessani jotain epäselvää. Viime vuonna Ranskassa, jännitin loppuun saakka saanko kisaoikeuden minulta unohtuneen Triathlonliiton virallisen oikeudenvahvistuksen puuttuessa kuukautta ennen kisaa. Ongelma ratkesi silloin, ja niin nytkin. Kyseessä olikin iloinen yllätys. Olin saanut mailin jossa minulle oli luvattu palkinto jonka, joka 10. kisaan ilmoittautunut nainen saa. Ihmettelin keväällä, kun mitään lähetystä ei postissa kuulunutkaan. Kisakuoreni kummallinen sijainti johtuikin vain minua odottamassa olevasta pinkistä pussukasta, johon oli kerätty niinkin naisellisia varusteita kuin, valko-punainen challenge-pipo, kisalippis, hiustenhoitotuotenäytteitä, juomapullo, avaimenperä ja muutama tarra. Tuntui kivalta että naisurheilijoita tsempataan tässä miehisessä lajissa. Asenteen soisi tarttuvan miestriathleetteihin varsinkin uinti-osuudelle. Yleensä niin mahtavasti toisiaan kannustavat ja reitin varrella tsemppaavat urheilijat taantuvat uidessa toisiaan potkiviksi ja hakkaaviksi, ja tarvittaessa vaikka yli-päältäuiviksi pedoiksi. Luulisi miesten oppivan katsomaan minkävärisellä uimalakilla varustettuja kilpakumppaneita kannattaisi uinnissa torpata sivuun, jos niin on pakko tehdä. Tai sitten miesten suuntavaisto jotenkin sekoaa vedessä, kun uivat niin usein siksakkia meitä naisia päin. Tämä näin yleishuomiona kisasta kuin kisasta missä on naisten ja miesten yhteislähtö.
Etukäteissuunnitelmani kisataktiikaksi oli tehdä uusi ennätys. Kuntoni on aina parhaimmillaan syksyn kisoissa, ja nyt alla oli hyvin kestävyysharjoittelua. Uinnit olivat tosin jääneet vähän niukoiksi, kun seuravuorojen ajoiksi oli sattunut kaikenlaista uuta menoa, eikä ”ryhävalasuinnit” normaaleilla halliradoilla olleet minua kiehtoneet. (Jostain syystä, aina minun kanssani yhtä aikaa nopeiden kuntouimarien radalle, osuu joku maailman leveintä rintauintia potkiva mummeli, joka on omasta mielestään nopea, mutta täysin mahdoton turvallisesti ohitettavaksi. Tästä nimitys ”ryhävalasuinti”). Samoin pari tärkeää pitkää pyöräilyä olin joutunut jättämään tekemättä ensin flunssan, ja sitten leirikoulun takia.

Vaihtoalueiden valmistelut sujuivat helposti. Sijoittelu oli kompakti ja selkeä, kaikki tapahtuisi samassa paikassa. Eliitti starttasi lauantaina klo 7:00 ja me ikäkausiurheilijat kymmenen minuuttia sen jälkeen. Uinnin startti tuntui Lanzaroten jälkeen väljältä. On eri asia startata 500 kuin 1500 seurassa. (Luvut sinnepäin) Siitä huolimatta Hollannistakin löytyi sekopäisiä miesuimareita. Kummallisin tilanne oli jossain ekan uintikierroksen keskellä, kun pari minuuttia koko ajan varpaitani sohinut uimari lopulta ui pahki ja tuuppasi minua kahdella kädellä takapuolesta eteenpäin. En tiedä olisiko siitä pitänyt loukkaantua vai kiittää avusta. Uidessa on vaikea arvioida omaa vauhtia, eikä aikaa kellon vilkuiluun kannata käyttää. Järvi oli puhdas, joskin vesikasveja sai pyyhkiä ja irrotella muutaman kerran kasvoilta. Kaksi uintikierrosta sujui helposti ja oli kiva kun ei tarvinnut tehdä hyppystarttia ponttoonilta, eikä käydä kierrosten välillä rannalla. Pidän kyllä pää edellä hyppäämisestä, mutta en ole löytänyt toistaiseksi maailmasta kuin yhdenmerkkiset uimalasit, jotka eivät vuoda, ilmeisesti pahasti toispuoleisilla kasvoillani. Ja nekään lasit eivät pidä, jos hyppään pää edellä. Paitsi tietenkin, jos laitan ne niin tiukalle, että kannan vielä seuraavalla viikollakin uinnin jälkeen mustia pandasilmiä. Maailman ainoissa toimivissa uimalaseissani on sekin ongelma, että ne ovat jo kohta kolme vuotta vanhat ja pelkään niiden eräänä kauniina päivänä hajoavan. Olen hankkinut  varmaan kymmenet erimerkkiset uimalasit, jotka kaupassa tuntuvat toimivilta, mutta altaassa taas totutusti vuotavat ainakin toisen silmän osalta. Paras hankinta oli 50 € hienot sateenkaarisävylasit, jollaisia testasin ensin seurakaverilta. Niiden toimiessa tilasin itselleni samanlaiset, mutta vain todetakseni että omistani toinen linssi vuotaa totutusti. Mikä harmittavinta en näe ainoista toimivista laseistani niiden merkkiä. Mutta onneksi luottolasini vielä ovat hengissä. Kun aika niistä jättää, suuntaan urheiluliikkeeseen pesusaavin kanssa, ja teen testauksen pää vadissa huljutellen sivulta sivulle. Onhan se todettava uusien virheostosten välttämiseksi, vuotaako toinen linssi vai ei. Vai ottaisikohan plastiikkakirurgi potilaakseen triathlonistin, joka haluaisi korjauttaa naamansa niin että normaalit uimalasit pitäisivät. Näitä pohtiessa, uintiosuus olikin ohitse lähes huomaamatta, ja yllätyin iloisesti kellottaessani uuden osuusennätyksen 1:07. 

Vaihtokin sujui kerrankin loogisesti ja turhia säheltämättä. Puin irtohihat, kun sää näytti hieman viileätä, ja pitkällä ranta-osuudella saattaisi tuulla. Päätös oli viisas, tuuli osoittautui kovaksi, ja oli tietysti rannalla suoraan vastainen. Myötätuuli osuudet olivat suojaisemmalla alueella, joten niistä saatu hyöty jäi vähäiseksi.  Lähdin totutusti reipasta vauhtia, ja ihastelin kovia keskinopeuksiani. Kunnes rantaviiva vastatuulineen avautui, ja sain ensimmäisellä 40 kilometrillä jalkani hapotettua ihan tukkoon. Tajusin arvioineeni tasamaareitin täysin väärin. Olin ajatellut Lanzaroten vuoristoreitin jälkeen olevan lastenleikkiä päästellä koko 180 km pelkällä tasamaalla. Reitillä ei ollut ainuttakaan palautustaukoa suovaa alamäkeä, ja 30 km yhtäjaksoinen vastatuuliosuus jouduttiin ajamaan kaksi kertaa. Keskinopeus putosi osuudella 23 km tunnissa, mikä tuntui etanavauhdilta. Yritin roikkua 12 metrin peesikieltoalueen jälkeen jäävässä tuulensuojassa, mutta se osoittautui todella vaikeaksi. Joissakin kisoissa oleva 10 m kieltoalue, tarjoaa heti sen jälkeen vielä suojaa, josta on hyötyä perässä ajavalle. Mutta 12metriä sisältää vaaran, että ajautuu liian lähelle edellä ajavaa, tai sitten jää tylysti kyydistä. Olin päättänyt että viime vuoden Vichyn kisassa saamani penaltyn jälkeen, en sakkoja itselleni hanki. Sain kuitenkin valvojalta huomautuksen että välini edellä ajavaan ei ole ihan 12 metriä. Sen jälkeen totesin että ajaisin oman kisan, vaikkakin etanavauhdilla. Onneksi valvoja näki että tarkoitukseni ei ollut peesata, vaan 12 metrin arvioiminen liikkeessä on aika hankalaa. Tajusin jo ennen pyöräosuuden puoltaväliä, että ei olisi ennätyskisaa luvassa, niin ratkaiseva on pyöräosuuden aika, kokonaisuuden kannalta. En muista olenko koskaan polkenut kuutta tuntia, pyörittäen tauotta, ja saamatta yhtään kertaa edes syytä nousta polkemaan seisaaltaan putkelta.
Selvisin kuitenkin pyöräilystä, ja vauhdin hiljentäminen toisella 90 km kierroksella, auttoi hieman jalkojen palautumista. Olin niin onnellinen että rengasrikkoja ei tässä kisassa tapahtunut, vaikka 6:11:58 osuusaika ei ollutkaan kovin kummoinen saavutus. Selvisin toisestakin vaihdosta ilman kommelluksia. Jalat tuntuivat kyllä aika jäykiltä, ja maratonin ensimmäiset pari kilometriä tuntuivat ja varmasti näyttivätkin melkoiselta köpöttelyltä. Reitti kiersi tunnelmallisesti samaa järveä, jota oltiin jo uitu ympäri kahdesti, nyt juosten kuusi kertaa. Juomapisteitä oli alle kahden kilometrin välein, ja tuntui että juomapiste oli joka nurkan takana. En muista olleeni ikinä kisassa, jossa huolto olisi ollut näin tiheässä. Se oli suuri etu urheilijalle, mutta toisaalta myös houkutus pysähtyä tai hiljentää joka taukopaikalla. Juoksureitti oli tasainen ja pidin siitä kovasti. Huomasin että pitkät treenilenkit olivat kantaneet satoa, ja vauhtini pysyi suhteellisen tasaisena koko ajan. Onnistuin tekemään uuden triathlon maratonennätykseni 4:23:31, joskin vielä ollaan kaukana 3:37 ennätyksestäni pelkällä maratonilla.  Kilpakumppanien kierrosten määrän arvioiminen oli vaikeaa, koska mitään merkkirannekkeita ei lisätty kierrosten vaihtuessa. Osallistumiskuoressa oli kyllä kuusi kireää kuminauhaa, jotka halutessaan sai laittaa toisessa vaihdossa ranteeseensa, ja sitten riisua yhden joka kierroksella. En nähnyt rannekkeita kenelläkään, koska ne olivat niin kireät, että oma ranteenikin meinasi hirttyä, kun niitä hetken kokeilin edellisenä iltana. En siis tiennyt yhtään sijoitustani, enkä muiden naistriathleettien sarjoja. Niinpä en reagoinut mitenkään, kun viimeisellä kierroksella tulin yhden naisen ohittamaksi. Maalissa minulle selvisi, että olin hävinnyt pronssimitalin kolmella minuutilla ruotsalaiselle kilpasiskolleni. Neljäs sija on aina se harmittavin sijoitus.

Kokonaisuudessaan olin suoritukseeni tyytyväinen: ennätykset uinnissa ja juoksussa ja kokonaisaika 11:52:36 kaikkien aikojen kolmanneksi nopein pitkä triathlonini. 

Palautuminen sujui nopeasti; kävelin portaita iloisesti jo seuraavana päivänä, mikä ei aina ole niin pian mahdollista. Tuntuu että tankissa olisi vielä energiaa vetää yksi pitkä Ironman karsintakisa vielä tänä syksynä. Barcelonaan olisi kolme viikkoa aikaa. Tarvitsisin vain rohkeutta ja päättäväisyyttä ja sopivia suhteita kerätäkseni itselleni sponsoreita, kisakustannusten kattamiseksi. Näin ikäkausi-urheilijalle se ei kovin helppoa. Yritykset Suomessa eivät välttämättä näe saavansa suurta mainoshyötyä itselleen keski-ikäisen naistriathleetin kisaverkkareiden mainospaikalla. Almere-Amsterdamissa oli pitkän matkan kisaa seuraavana päivänä bisnestriathlon sarjan päätöskisa, perhetriathloni ja joukkuekisa. Kaikissa näissä supersprinttimatkan lähdöissä, näkyi yritysmaailman vahva mukanaolo sponsoreina. Meillä Suomessa ollaan vielä kaukana lajin Keski-Euroopassa saamasta mediahuomiosta, vaikka pääministerimme asiaa kovasti korjaakin omalla harrastuneisuudellaan. Harrastajien keskuudessa lajin suosio on kasvamassa, mikä näkyy lisääntyneinä kisojen ja osallistumismäärien kasvuna. Toivottavasti kestävyysurheilu yleensäkin saisi enemmän arvostusta ja huomiota kansallislajiemme, jääkiekon ja formulan ohessa, esimerkiksi tv:ssä. Laji on hauska, harrastus antoisa ja ihmiset (uintiosuutta lukuunottamatta) ystävällisiä ja rohkaisevia. Onneksi kokeile triathlonia-kisoja on ensi kesällekin tarjolla. Mitäpä jos sinäkin innostuisit?