Lanzarote Ironman 17.5.2014 kisaraportti

Kisa-aamuna olin säätänyt kellon herättämään 4:10 jotta ehdin aamupalalle hyvissä ajoin ennen lähtöalueelle suoriutumista. Pelkään aina myöhästyväni startista ja olin säätänyt tuplaherätyksen nousemisen varmistamiseksi. Heräsin kuitenkin sisäisen kellon herättämänä 4:04. Ihmisen alitajunta on mielenkiintoinen voimavara.

Rasvasin itseni aurinkovoiteella (SK110), ja pukeuduin kisavarusteisiin, heti aamupalan jälkeen. Täytin juomapullot energiageelillä, jota laskin tarvitsevani 750 ml päivän koitoksessa. Teippasin pyöräreitin korkeuskäyrän geelipullooni, jonka aioin pitää mukanani koko päivän ajan. Starttialueella suoritin normaalit valmistautumistoimenpiteet, ja kävin tarkistamassa pyörän ilmanpaineet ja vaihtopussien sisällön.

Photo:Jeziel

 Päätin asettua uintia varten 70 min tavoiteaikaviivalle. 2280 kilpailijan yhteislähtö hieman jännitti. kuinkahan yliuiduksi siinä tulee. Alle 60 kiloisena nais-ihmisenä miehillä on massaetua lähikontaktissa. Uinti lähtikin liikkeelle iloisen pärskeen saattelemana. Ensimmäiset kaksi poijun ohitusta olivat kieltämättä aikamoista pyöritystä. Sain kunnon potkun kaulalleni, ja vedin hieman merivettä keuhkoihini, ja taisin sitä vähän nielläkin. Hetken kuluttua minua iskettiin nyrkillä uimalasin linssiin, niin että lasit täyttyivät kirvelevällä suolavedellä. En onneksi kadottanut lasejani, koska remmi oli kahden uimalakin välissä. Mahdolliseen nenäklipsin katoamiseen olin varautunut uimalla varaklipsi sormuksena sormessani. Kahden poijun jälkeen uinti väljeni, ja sain tehtyä hyvää omaa uintia. Märkäpuvulla puuttumaan jääneet uimakilometrit aiheuttivat sen että toisella kierroksella muistin unohtaneeni laastaroida niskani. Märkäpuvun niska hiertää aina aluksi, ennenkuin niskan iho parkkiintuu kesän mittaan. No pieni hiertymä ei kuitenkaan vauhtia hidastanut, ja kellotin ylpeänä uuden ennätysajan: 1:10:53 (vain muutaman sekunnin parannus tosin Vichyn kisan uintiini).

Photo: Ilmo Suuronen

Photo:Ilmo Suuronen

Vaihtoalue oli aika pitkä, mutta suoriuiduin aika ripeästi siitä. Pyörällä lähdin iloisesti mutta rauhassa liikkeelle.  Muutaman kilometrin ajan kaupunkialueella rauhallinen vauhti olikin kaivonkansien ja muiden sellaisten esteiden takia tarpeen. Sitten lähdettiinkin nousemaan upeissa maisemissa. En muista missään pyöräilleeni niin kaunista reittiä. Laavakenttiä, jyrkkiä rantakallioita, huikeita serpeentiinitieosuuksia ja idyllisiä pikkukyliä. Reitti oli kiinnostava ajaa, mutta äärimmäisen raskas. Olin todellakin iloinen siitä että olin Lanzaroten pyöräliikkeessä vaihdattanut 11/28 takavaihdepakan alleni. Jokainen vaihde tuli tarpeeseen reitin varrella. Tuuli yltyi päivän mittaan vähitellen 13 m/s, ja toi oman kiinnostavan lisänsä haastavaan ajamiseen. Tien pinta oli paikoitellen hyvinkin rosoista ja röpyliästä, ja tien reunassa näkyi useissa paikoissa myös lasinsiruja. Aina ohittaessani rengasrikon kokeneen kilpailijan lausuin mielessäni hiljaa: "Herra armahda". Kolmen tunnin pyöräilyn jälkeen huomasin ajamiseni muuttuvan haastavammaksi. Olin talven mittaan treenannut runsaasti kolmen tunnin mäkitreenejä spinningpyörällä, mutta en juurikaan siitä pidempiä. Eneriageeli- vesi yhdistelmä tuntui toimivan ja nautin sitä tasaisin väliajoin. Sadan kilometrin jälkeen huomasin keskinopeuteni putoavan varsinkin ylämäissä reippaasti. Jaloistani oli voimareservi lähestymässä loppuaan. 138 kilometrin kohdalla, suhteellisen hyvällä ja tasaisella tieosuudella minulta puhkesi eturengas. Pysähdyin vaihtamaan sitä. Paikalla oli jonkun kilpailijan kannustajana mies, joka tarjosi apuaan ja mm pumppuaan auttaakseen minua. Jouduin kuitenkin kieltäytymään avusta, koska kisan sääntöjen mukaan ainoastaan valtuutetulta kisajärjestäjän pyörämekaanikolta on luvallista saada välineitä tai apua. Niin sitten suoritin tarvittavat korjaustoimenpiteet hänen ja yhden toisenkin uteliaan mieshenkilön seuratessa asiantuntevina onnistumistani. Saatuani renkaan vaihdetuksi ja jopa onnistuttuani täyttämään paineilmakapselilla, olin sangen tyytyväinen itseeni. Pakkasin korjaustarvikkeet boksiin ja nousin pyörän selkään- vain todetakseni vaihtamani renkaan räjähtävän samantien. Ei muuta kuin homma uudelleen alusta. Tässä vaiheessa kiitin itseäni siitä, että olin ostanut toiseen takaosan pullotelineistä uuden vararengaslieriön, ja minulla oli siis nyt tilaa kahteen vararenkaaseen ja kolmeen täyttöpatruunaan. Nyt minulla eikuitenkaan olisi varaa epäonnistua. Kävin renkaan sisäpuolen tarkasti läpi, ettei sinne vain ollut jäänyt mitään hiekan- tai lasinsirua, joka aiheuttaisi puhkeamista uudelleen. Keskityin tekemiseeni ja sain uuden renkaan vaihdettua kaksi minuuttia ensimmäistä nopeammin, joskaan en saanut ensimmäistä täytttöpatruunaa laukeamaan renkaaseen vaan "harakoille". Jouduin käyttämään viimeisen täyttöpatruunani. Aikaa oli kulunut 27 minuuttia pysähdykseen. Hengitykseni oli kuitenkin ehtinyt tasaantua, ja kumma kyllä olin ihan rauhallinen ja määrätietoinen. Näitä sattuu ja tapahtuu, ja se on valitettavasti osa triathlonin lajin luonnetta. Jatkoin matkaa huikeisiin serpentiini- ja ylämäkiosuuksiin. 

Photo: Ilmo Suuronen

Photo: Ilmo Suuronen

Toivoin että pyörä toimisi ja uskaltaisin ajaa alamäet reippaasti. Nautin yllättävän paljon etukäteen hieman pelkäämistäni hurjista laskuista. Olin kyllä Israman-kisassa Israelissa ajanut 65 km/h osuuksia, mutta Suomessa on vaikea saada useiden kilometrien mittaisista alamäkiosuuksista ajokokemusta. Ohittelin miehiä solkenaan alamäissä, ja Cervelo rullasi unelmankevyesti. Myöhemmin totesin sykemittaristani 74,5 km/h huippunopeudekseni. Yhdistettynä puuskittaiseen tuuleen se on mielestäni ihan kohtuullista pyöränkäsittelytaitoa vaativa nopeus. 

Olin varautunut henkisesti erityisesti viimeiseen korkeuskäyrän mukaan 30 km pitkään ylämäkeen. Yllätyksekseni viistosti takaa puhaltava tuuli vaikutti niin, että  huomasin GPS-mittaristani ja pulloni kyljestä, että olin ohittanut jo etukäteen tiukaksi arvioimani viimeisen ylämäen lähes huomaamatta. Loppuosa olisi siis vain enää alamäkivoittoista. Ohittaessani taas yhden rengasrikkoisen jota huoltoauto oli pysähtynyt auttamaan pysähdyin ja kerroin että olin käyttänyt molemmat vararenkaani ja kaikki täyttöpatruunani. Sain heiltä ruinattua vararenkaan, mutta täyttöpatruunoita heillä ei ollut antaa. Kun Puerto del Carmen vaihtoalueineen jo oli näköpiirissä ja ajoin nautittavaa alamäkivoittoista kivimurilla reunustettua ihanaa mutkittelevaa pikkutietä, takarenkaani puhkesi. Olin tilanteessa että minulla oli nyt vararengas, mutta ei täyttöilmaa siihen sisälle. Nostaessani katseeni taaksepäin kohti vuoria joilta olin laskeutunut, mielessäni kävi vaihtoehdot: taluttaa pyörä vaihtoon 10 km, ja sitten jatkaa vielä maratoni juosten mutta onneksi ilman pyörää, tai vaihtaa takarengas ja toivoa että huoltoauto toisi minulle ilmaa. Miettiessäni vaihtoehtojen välillä, vuorilta laskeutui minulle apu sopivasti: huoltoauto korjaajineen. Sain heiltä apua, ja totesin neljässä minuutissa seuraavan treenikohteeni: formulavarikonomainen nopeus renkaan vaihdossa. Pääsin jatkamaan matkaani, eikä pysähdykseen ollut kulunut kuin viisi minuuttia. Kerrankin apu oli paikalla, juuri kun sitä tarvitsin.

Juoksuvaihdossa, pyysin lisäämään omaa aurinkorasvaani, koska tunsin että selkäni oli saanut jo enemmän kuin tarpeeksi aurinkoa. Olin varautunut mahdollisiin palaneisiin hartioihin mielestäni briljantilla idealla: jos juoksun mittaan tuntisin tarvetta suojata hartioita, olin sijoittanut juoksun omahuoltoon toimittamaani juomapulloon ohuet sukkahousumaiset trikoot, joiden vyötäröosaa olin avannut niin että saisin ne puettua hartioilleni boleroksi, sään niin vaatiessa. Kyllä juomapulloja vahtinut vapaaehtoinen hieman ihmetteli juomapulloni sisältöä, kun vedin esille sukkahousut, jotka puinkin harteilleni. Päätin kuitenkin ajatella ennemmin omaa terveyttäni ja selkänahkaani, kuin sitä mitä muut minusta ajattelevat. Sukkahousut olivat kevyet ja kun niitä kasteli juomapisteiden jäävedellä, ne eivät edes tuntuneet kuumilta. En ole vielä löytänyt itsestäni yhtään finisherkuvaa, että näkisin kuinka styleltä lopulta näytinkään. 

Juoksu oli haastavaa alusta asti. Totesin pyöräilyn vieneen jalkalihasteni voimat aika tehokkaasti, ja jäljellä olevan vain lähinnä köpöttelemiseen kykenevät raajat. Jouduin kävelemään osuuksia heti alusta alkaen. Tiesin Hawaijinpaikka-mahdollisuuksieni tuusaantuneen kolmeen rengasrikkoon. Periksi en kuitenkaan antanut ja suoritin maratonin kunnialla loppuun. Aika jäi muutaman minuutin elämäni ensimmäistä vuonna 2005 juoksemaani maratonia nopeammaksi, mutta sillä ei voi paljon ylpeillä. Silloin olin juossut maratonin kahden kuukauden valmistautumisajlla, niin että elämäni pisin treenilenkki ennen kisaa oli ollut 17 km pitkä. Nautin kuitenkin Lanzaroten ironman kisasta reitin haastavuudesta huolimatta. Sijoitukseni sarjassani 13.  oli tietysti pettymys, mutta en todellakaan tehnyt kisassa Hawaijinpaikkaan kelpuuttavaa esitystä.  Seuraava pitkä kisani on syyskuussa Amsterdam-Almeren Challenge kisa, jota kohti katse kääntyy, jahka selkänahan iho on uusiutunut, pari varpaankynttä kasvanut, rakot ja hiertymät ja jopa sormeeni täyttöaerosolista saamani paleltumavamma parantuneet. Rakastan lajiani, juuri sen takia, että mitään saavutuksia ei tule liian helpolla.

Hyvästä luopumista- paremman saavuttamiseksi

Uuden vuoden jälkeen tein kriittistä arviota edellisen vuoden kisamenestyksestä, ja sitä heikentäneistä seikoista. Paransin omaa ironman ennätystäni vuodessa 25 minuuttia ja saavutin toisen ikäsarja EM-mitalini. Moneen asiaan siis olin tyytyväinen. Eniten minua jäi kuitenkin kaivelemaan heikentynyt juoksukuntoni. Tämä näkyi esimerkiksi siitä että lokakuussa juoksemani maraton, oli ajaltaan tunnin ennätystäni hitaampi. Analysoin hitauteeni vaikuttavia seikkoja, ja päädyin viiteen lisäntyneeeen painokiloon, pudonneisiin juoksumääriin ja puuttuviin tai liian vähäisiin vauhtilenkkeihin.
Analyysini jälkeen luin hyvän Ironman-triathlonistin ravitsemusta käsittelevän artikkelin ja muutin ruokavaliotani: hiilihydraatteja treenin aikana tai välittömästi sen jälkeen, joka aterialla vähärasvaista proteiinia, sopivasti terveellisiä rasvoja ja käsitelty ruoka minimiin, paljon vihanneksia ja kasviksia. Tavoitteeksi asettamani 55 kg kisapaino, on nyt lähes saavutettu. Ruokavalion muutos karsi reilut kolme kiloa viidessä kuukaudessa. Karkit ja herkut olen kiertänyt kaukaa. Äitienpäivän kunniaksi kuitenkin nautin lapseni rakkaudella valmistaman jäätelöannoksen suklaassa dipatuilla mansikoilla.

Muutenkin olen panostanut aiempaa enemmän pieniin urheilumenestystäni parantaviin seikkoihin kuten  riittävän levon saamiseksi käyttöön ottamiini päiväuniin. Olen lisännyt viikottaisia juoksumääriäni n. 60 kilometriin muun treenin ohella. Olen myös käynyt joitakin lyhyempiä juoksukisoja hakeakseni vauhtikestävyysharjoitusta todellisissa tilanteissa. (Karhu-viesti, aluemaastojuoksukisat Lempäälässä)

Kuluneen viikon päätavoitteena oli vähitellen laskeutua herkistelemään ja keräämään voimia 17.5. Lanzarotella pidettävään Ironmankisaan. Olin ilmottautunut työkaverien kanssa Helsinki City Runille viimeisenä pitkänä lenkkinä ennen kisaani. Olen kaksi viikkoa seurannut tavallista sitkeämmän flunssan saaneen mieheni pärskimistä, ja koittanut kiertää riittävän kaukaa tartunnan välttämiseksi. Perjantai iltana kuitenkin tunsin polkiessani kaupungista pyörällä kotia päin, voimien katoavan jaloista ja nenässä ja kurkussa tuntuvan alkavan flunssan oireita. Kahdeksan päivää ennen starttia. Tunteeni seilasivat ärtymyksestä flunssaisia ihmisiä kohtaan, pettymykseen itseäni ja odottamattomia tapahtumia kohtaan. Pyysin  Fire-illassa ystäviäni rukoilemaan että saisin pysyä terveenä, (tuntien kuitenkin taudin olevan nousemassa.)


Kävin kamppailua sen suhteen miten tilanteessa toimisin. Päädyin ensimmäistä kertaa siihen että ottaisin HCR:ltä itselleni DNS- merkinnän  (Did not start) säästääkseni elimistöni puolustusjärjestelmää taistelemaan tautia vastaan. Yleensä saan flunssan selätettyä parissa päivässä, jos maltan olla treenaamatta. Olin luvannut kuitenkin olla kaikkien kaverienikin numerolappujen noutamiseksi lauantaina ajoissa Helsingissä. Matkustin juoksuvaatteet repussa, (yllättävää paranemisihmettä odottaen) hakemaan kisavarusteet kaikille viidelle. Sydän verta vuotaen jätin chippini toimitsijoille, ja päätin keskittyä muiden kannustamiseen. Järkeni kehui minua viisaasta päätöksestä, mutta tunteeni vaativat päästä starttiviivalle muiden mukana, enhän vielä ollut edes kunnolla kipeänä. Tuntui hassulta ja hieman ulkopuoliseltakin istua stadionilla lipittelemässä kalliisti kuudella eurolla ostaamaani termospullollista kuumaa vettä ja siihen lisäämääni vihreää teetä. Samalla katselin maratonportista katkeamattomana virtana maaliin juoksevia iloisia puolimaratonin kiertäneitä kisaajia. Olin päässyt Stadionille huomattavasti helpommalla kävellen lähtöviivalta 500m, mutta jotenkin en ollut helppoon vaihtoehtoon tyytyväinen. Voidakseen nauttia saavutuksestaan, täytyy tuntea tehneensä jotakin.

 Kuvittelin kuitenkin jo mielessäni eteeniLanzaroten maaliviivan jolle pääsemiseksi viikon kuluttua tarvitsen jokaisen toipumispäivän. Lepäämällä voimani palautuvat ja olen toivottavasti puoli vuotta sitä varten treenamassani kisassa täydessä iskussa. Joskus on luovuttava jostain hyvästä, voidakseen saavuttaa jotain parempaa. Seisoin hetken puolimaratonin stadionille johtavan viimeisen ylämäen laella kannustaen stadionille uupuneena kääntyviä juoksijoita. Oli ihana huomata monen väsyneen kilpailijan saavan uutta voimaa kun kerroin viimeisen mäen olevan takana ja edessä olevan pelkkää alamäkeä ja käännöksen stadionilla hurraavana odottavan yleisön ja kanssakilpailijoiden eteen. Kun fyysiset voimat uupuvat, henkisillä voimavaroilla voidaan ylittää väsymyksen tunne.

Nyt sunnuntaina totesin että kurkkukipu on poissa, nuhan vielä jatkuessa, mutta parin päivän levolla tauti on todennäköisesti voitettu. Ehdin siis saada itseni kuntoon ennen lauantaita. Innoissani aloin jo pakata tavaroita kisaa varten. Triathlon on lajina sellainen, että pelkkä varusteiden hallinnointi vaatii hyvää organisointikykyä. Arvon vielä sen välillä asennutanko pyörään mäkiselle reitille paremmin sopivan vaihdepakan, vai tyydynkö normisettiin, jolla selvisin Israelin ironmankisastakin. Siellä pyöräreitin nousukorkeutta oli lähes 3000m, Lanzaroten 2500m sijaan.

Matkalle tarvitsen uintia varten uimalasit, fairyä huurteen poistamiseksi, nenäklipsin, uimalakin kisalakin alle sekä märkäpuvun. Pieni märkäpyyhe voi jouduttaa vaihdossa. Yleisenä varusteena yksi- tai kaksiosainen kisapuku. Pitkissä kisoissa suosin kaksiosaista asua, todetttuani mahdollisten wc-käyntien sujuvan erillisillä housuilla niin paljon haalaria helpommin. Tässä kisassa kun ei ole pakko käyttää Suomen edustuspukua, joka valitettavasti on yksiosainen. Puen heti aamulla jo kompressiosäärystimet märkäpuvun alle, samoin kuin nilkkaan kiinnitettävän neopreeninilkkaimen chip-sirulle.

Pyöräilyyn tarvitsen pyörän kuljetuslaukkuineen, vaihtorenkaita, rengasraudat ja pyörämeisselin ja paineilmalla toimivan pikkupumpun varapatruunoineen. (Ne kyllä yleensä takavarikoidaan lentokoneeseen mennessä, mutta onneksi varapatruunoita saa kisapaikaltakin). Laukkuun pakataan myös klossikengät, ajolasit, kypärä,  hanskat ja pumppu sekä numerolappuvyö jonka voi kääntää pyöräillessä taakse ja juostessa eteen. Matkalle on myös otettava mukaan lukko pyörää varten, koska vaikka kisa-alue on vartioitu, pyörällä on kätevä liikkua muuallakin. (Usein kisakaupungissa kuitenkin näkee esim. kaupoissa lukon unohtaneita  kilpailijoita, jotka raahaavat pyöriään mukana kaikkialle.)

Sykkeen seuraamiseksi on varattava sykemittarin GPS-osa ( ja siihen pieni minigrip-pussi vedeltä suojaamiseksi uimalakin sisällä) , mittari ja siihen sopivat liivit tai sykevyö sekä tietenkin itse kello. Ravitsemuksen ja kisapäivän hyvinvoinnin varmistamiseksi pakkaan reilun puoli litraa energiageeliä, erinäisiä pulloja, suolatabletteja, rakkolaastaria, hankauksen estopuikon tai voidetta,  aurinkovoidetta (110 SK), maitohappobakteereita, magnesiumtabletteja. Kisaoikeuden saamiseksi otan mukaan Suomen triathlonliiton kilpailulisenssin ja henkilötodistuksen. Useissa kisoissa vaaditaan myös lääkärintodistus siitä, että kilpailijan teveydentilassa ei ole mitään estettä pikäkestoiseen kisasuoritukseen.
 Juoksuun tarvitsen lenkkarit pikanauhoituksella, juomavyön jonka taskussa on suolaa, laastaria, buranatabletti (henkiseksi ensiavuksi riittänee kivun hetkellä jo tietoisuus siitä, että lääke on varalta mukana), ja vessapaperia. Käytän myös päähinettä ja sään mukaan aurinkolaseja.

Kisan jälkeiseen varustepussiin laitan mukavimmat omistamani vaihtovaatteet, leveät ja varpaille tilaa antavat crocsit,  lahjaksi saamani karkit mm herkullisen sulkaatikkarin ja suomalaista salmiakkia. Reitin varrella voi sitten tsempata itseään maalissa odottavilla salmiakeilla  jatkamaan loppuun saakka täysillä. Lisäksi otan aftersun-voidetta, henkkarit mahdollista dopingtestiä varten ja lämpimän neuleen. Kisan jälkeen energiavaje voi saada palelemaan kesähelteilläkin.
Aikamoinen määrä siis tavaraa, eikä tässä vielä ollut luetteloituna mitään, mitä ihminen normaalisti tarvitsee viikon Kanarianmatkansa ajaksi. Nyt vain toivon että flunssa laantuu ja tiistai-yönä kolmelta Tampereella matkaan starttava triathleetti on elämänsä kunnossa.