maanantai 11. syyskuuta 2017

Vaikuttava Ironman Wales

Kisapäivän aamu alkoi ennen neljää, huoneessani nautitulla mustikkapuurolla. Olin saanut kimppakyydin järjestettyä tapahtuman facebook-ryhmästä. Niin kolme ensikertalaista ironman- kisaajaa ja minä kokenut konkari, ajelimme halki pimeän ja hiljaisen Pembrokeshiren maaseudun Tenbyyn. Vaihtoalueella sijaitsivat sekä T1 että T2: n, mutta vaihdon etäisyys rantaan oli yli kilometrin. Normaalien kahden varustepussin lisäksi, rantaan oli otettava ns pinkki-pussi, jossa kengät vaihtoon johtavalle kilometrin taipaleelle odottaisivat. Ukaasi oli kova niille jotka unohtaisivat pussinsa rantaan: välitön hylkääminen kisasta.

Urheilijat ryhmittyivät uinnin tavoiteaikaa vastaavien kylttien kohdalle vaihtoalueen eteen, josta marssittiin halki vähitellen valkenevan kaupungin rantaan. Yli 2000 triathleettia muodostikin pitkän letkan. Siinä vaiheessa, kuin olin vasta pinkin pussini kanssa oman naulani kohdalla, rannassa pro- sarjalaisten lähtö oli jo tapahtunut. Walesin kansallislaulu kajahti ympäröivistä kalliosta valtaisana kuorona ja tuntui että koko kaupunki oli  herännyt paikalle kannustamaan. Aiemmista vuosista poiketen, uinti tapahtui suhteellisen tyynessä meressä. Vedenlämpötilakaan ei tuntunut liian kylmältä. Poijut näyttivät olevan aivan liian lähellä toisiaan ollakseen täyden matkan kisaan vaadittavasti. Poijujen valtaisa koko ( kerrankin ne erottuivat kunnolla) ja meren laajuus, vain hämäsivät silmän mittakaavaa. Päätin laittaa kerrankin uimalasini neopreenisen kypärälakin alle, koska yleensä ne ovat vuotaneet avovesiuinnissa. Lakin päälle kisalakki ja väliin gps- lähetin. Ylitettyäni ajanottomaton käynnistin sykemittarin, josta olin muistanut piilottaa muut kuin triathlonin lajit, jotta saan nopeasti mittauksen siirrettyä lajista toiseen. Olin myös siirtää tiedostot koneelle, mutta en poistaa niitä mittarista. Niinpä painettuani mittaulmoittikintin olevan täynnä. Pikkupaniikissa jo mietin että kisaisinko ilman kelloa, kun ajano eirran lähde käyntiin. Samalla juoksin koko ajan kohti merta. Vyötäröäni myöten vedessä päätin poistaa pari tiedostoa, jotta tallennus käynnistyisi. Siinä kisa-adrenaliinin  virratessa kaa vyöryvän massan työntäessä minua syvemmälle veteen, en meinannut yhtäkkiä muistaakaan mite tiedostot poistetettaisiin. Hetken sählättyäni, sain kuin sainkin pari tiedostoa nollattua ja ajanoton käyntiin. Ajattelin, että toivottavasti se Hawaijinpaikka ei jää ainakaan tästä, heti lähtöviivan jälkeen haaskatusta minuutista kiinni.
Heittäytyessäni veteen,  muistin äkkiä kuinka suolaista valtameren vesi onkaan, Suomenlahden ja Perämeren veteen verrattuna. Vesi oli kirkasta ja uinnin rolldown todella toimi, eli saatoin uida heti omaa reittiäni rauhassa. Kerrankin uimalasini pitivät vettä, eikä niitä tarvinnut kohennella kesken  kisan. Kajakeilla liikkuvia toimitsijoita oli kummallakin puolella uimareita, ohjaamassa reitiltä harhautuvia oikeaan suuntaan. Kilpailijat levittäytyivät laajalle, koska virtaus ja tuuli ilmeisesti vaikuttivat jonkin verran. Olen hyvä suunnistamaan vedessä ja uin suoraan poijulta toiselle. Uinti oli nautittavaa ja vauhtikin pysyi koko ajan hyvänä matkavauhtina. Eka 1,9 km kierros oli kelloni mukaan 34 min, mutta viralliseen aikaani sisältyi myös kellon muistin kanssa sekoileman aika. Toinen kierros ei tuntunut sen hitaammalta, mutta oli toki sitä koska uintiaikani oli lopulta 1:16:51. Rannalla laitoin avantouintitossut jalkaani joilla juoksin halki hurraavien katsojien muodostaman kunniakujakilometrin vaihtoon. Ennätys syntyi tässä kisassa siitä, että "uintimatka" lähtöviivalta rannalla pyörän starttiviivalle oli peräti 5,5 km.
 
Pyörällä lähdin rennon vauhdikkaasti keelle. Väkeä oli reitillä runsaasti, koska uintiaikani oli taaskin miesten pahimman ruuhkahuipun tasoi. yöräily koostui kahdesta kierroksesta,  joista ensimmäinen teki pitemmän kierroksen rannikolla, aina Pembrokessa ja Anglessa saakka. Maasto oli kivan kumpuilevaa koko ajan. Kovalta tuulelta suojasivat hieman tienvarren korkeat pensasaidat. Aina pensasaidan aukon kohdalla, tuuli meinasi kuitenkin nakata pyörän kuskeineen ojaan, vaikka vanteeni olivatkin matalat. Kisajärjestäjä olikkaan tuulivaroituksen takia, suositellut kaikkia välttämään korkeaprofiilisia kiekkoja ja varsinkin umpikiekkoja.
           
Pyöräreitti oli ehdottomasti jännittävin, millä olen koskaan kisannut. Mutkia, mäkiä, vaihtelevia olosuhteita ja kaunista luontoa. Ylämäet eivät onneksi olleet kovin pitkiä (varsinkaan Swissmanin  jopa 40 km mittaisiin nousuihin verrattuna), mutta jostain syystä alamäkiä tuntui olevan reitillä rutkasti enemmän ja pitempään. Tuulinen, ajoittain sateinen märkä tienpinta ja suhteellisen kylmä sää saivat alamäet tuntumaan haastavilta ja tarkkuutta vaativilta ajettavilta. Tiehen maalatut kaistaviivat,  isot nuolimerkinnät ja kaikkialla olevat isot neliskanttiset kaivonkannet olivat petollisen liukkaita alamäen kurveissa. Laskujen jyrkkyydestä kertoi se, että huippunopeuteni reitin  pyöräosuudella oli 79,8 km/ h. Tietämättä mitä kurvin takana odottaisi, reitti vaati melkoisesti hurjapäisyyttä ja teknistä pyöränkäsittelytaitoa ajajaltaan.

Pyöräilyn alusta alkaen tuli selväksi, että reitin valvonnasta vastaavat tuomarit olivat "sokeita" peesmiselle. Vaikka aikarangaistusten ohjeistus ja 12 metrin peesikieltoraja, olivat hyvin informoitu, tuomarit ajelivat välinpitämättömästi letkoissa ajavien ryhmien ohitse. Niinpä porukka-ajoa oli runsaasti. Varsinkin alamäissä se näytti hengenvaaralliselta ja yllätyin miten näin isossa kisassa peesausta katsottiin törkeästi läpi sormien. Ensimmäisen kierroksen loppuosa ja toinen kierros kokonaan  Narberthissä ja Saundersfootissa olivat tosi mäkisiä. Kolmessa kohdassa kisareitin jyrkissä ja kapeissa alamäissä, oli palokunta paikalla imeyttämässä tiellä olevaa öljyä hiekalla, ja reitti oli kavennettu ja paikalla oli toimitsijoita viheltämässä pilleihin ja heiluttamassa "hidasta"- kylttejä. Ensimmäisen kotitekoisen " Oil"- kyltin nähdessäni ajattelin, että mikähän pyörän öljyämispiste täällä on paikallisena kisaekstrana, mutta kahden muunkin öljytyn alamäen jälkeen tajusin, että kyseessä täytyy olla tarkoituksellinen vandalismi. Öljytty ja hiekoitettu alamäki voi olla hengenvaarallinen näillä kisanopeuksilla. Liekö asialla ollut joku teiden sulkemisesta suivaantunut.

Huomasin pyöräni rullaavan uskomatonta vauhtia juuri alamäissä, ja niinpä ohittelin kevyesti niiden aikana muita kilpailijoita. Yhdessä alamessä oli kurvi, ja tilannenopeuteni oli liukkaalla ja maalauksia sisältävällä asfaltilla risteyksessä vielä liian suuri, ja huomasin että risteävän kadun toisen puolen olevan liikenteelle avoinna autoli käytössä. Kisasäännöissä kielletään ehdottomasti keskiviivan ylittäminen, mutta välttääkseni kaatumisen tai lukkojarrutuksen, minun oli vedettävä alamäen kurvi pitkäksi vastaantulijoiden kaistallekseni pysyin pystyssä ja 50 metrin päässä lähestyvä auto, ei ollut vielä minun kohdallani. Parissa muussakin alamäen kurvissa, tunsin ensimmäistä kertaa, kuinka pito takarenkaan alta meinasi kadota märällä asfaltilla.
             
Sateen kastelemana ja märkänä ylämäissä polkiessani, seurasi ajoon yllättäen ratkaisevasti vaikuttava näkemisongelma. Raskaiden nousujen nostaman hien,  korkean ilmankosteuden ja sateen yhteisvaikutus, saivat ajolasit huurustumaan läpinäkymättömäksi. En ollut tajunnut tehdä ajolaseille samaa huurustumattomuus-käsittelyä, minkä olin uimalaseilleni kyllä tehnyt. Niin sitten yritin ajohanskoillani saada survotuksi sen verran sormia lasien sisäpuolelle, että hanska pyyhkisi eninpiä huuruja. Samalla oli tietenkin  poljettava ja ohjattava rankoissa nousuissa. Alamäissä tuuletus helpotti hieman näkyvyyttä. Muutenkin " miinus ykkösen"- näköni on siinä rajoilla, pitisikö ajolasieni olla voimakkuudella varustetut, ja nyt näköni oli sitten täysin sumea. Ikinä pyöräosuus ei ole vaatinut sellaista uskallusta kuin Ironman Walesissa. Kesän kaksi mäkistä täysmatkaani; Swissman Sveitsissä ja Tahkon Finntriathlon Kuopiossa, ja niihin valmistautuminen,  olivat kuitenkin aikaansaaneet hyvän ja vahvan  pyöräilytuntuman ja reisissä tuntui riittävän potkua 180 km loppuun saakka. Wisemans Bridgen- nousun kylläkin talutin molemmilla kierroksilla, koska se  on todella lyhyt, mutta jyrkkä nousu, ja tunsin jaloissa alkavien kramppien merkkejä. Seuraavassa alamäessä sain rohkealla ajollani,  minut taluttaessani ohittaneet pyöräilijät helposti kiinni. Kaikki keinot minun ongelmanani olevan huonon juoksun parantamiseksi, on syytä ottaa käyttöön.

T2-vaihdossa riisuin uinnissa ja pyöräilyssä ylläni olleen märän aurinkosuojapaidan ja vaihdoin sen kuivaan pitkähihaiseen, sekä jalkaan kuivat sukat läpimärkien tilalle. Totesin olevani yltäpäältä aika kurainen ja märkä. Juoksun omahuolto- pussiini olin laittanut jo etukäteen varalle sadetakin ja hanskat. Illan pimetessä ja energian huvetessa,  alan helposti palella. Huoltopussi oli saatavilla jokaisen neljän juoksukierroksen loppupuolella. Juoksu ei tuntunut missään vaiheessa pahalta. Tiesin odottaa mäkistä reittiä, mutta silti se yllätti,  että missään vaiheessa ei ollut maalisuoraa lukuunottamatta tasista, vaan reitti joko nousi tai laski koko ajan, välillä jyrkemmin,  välillä loivemmin. Vauhtini oli alusta  saakka  kuitenkin tajuttoman hidasta. Pystyin päättelemään vaihtoalueen rekissä, ikäryhmäni  naist kohdalla  tangolla  olevista harvoista pyöristä, että kovinkaan montaa ikäsarjani  naista ei voi olla edelläni juoksun alkaessa. Ensimmäisellä kierroksella juostessa tunne oli  ikävä, kun väkeä meni heittämällä koko ajan ohitseni. Yritin keskittyä siihen että kuitenkin juoksen koko ajan, että asentoni olisi mahdollisimman suora, eikä lonkkani painuisi istuvaan lyllertämiseen. Otin käsilläni nopempaa rytmiä ja tietoisesti lyhensin askeleitani ja yritin saada nopean askelkontaktin tiehen. Energiageeliä tankkasin järjestäjän Powerbareilla lähes joka huoltopisteella,  juotuani jo pyörällä puoli litraa suosimaani Squeezyn pullotettua geeliä. Mikään ei ole turhauttavampaa pyörällä, kun yrittää tuusata jähmeillä sormilla geelejä auki, saaada sisältö ruiskutetuksi suuhun eikä sormille ja talletettua roskat  johonkin vaatteiden uumeniin, ettei kisasta hylkääminen ole seurauksena roskamisesta tielle lentäneen geelipaperin takia.  Ja samalla pitäisi keskittyä myös polkemiseen ja tiellä pysymiseen. Jos joku muu valmistaja keksii myös ottaa käyttöön puolen litran energiageelipullot, minusta saa ainakin asiakkaan.
           
Juoksun kuluessa vuorotellen puin ja riisuin, pysähtyen joka kierroksella omalle huoltopussilleni, kävin myös kahdesti vessassa ja sekoilin takkuilevan Stravan tallennuksen kanssa. Kannustin kimppakyytini kavereita ja Chrissie Wellingtonin kirjan nimikirjoitusjonossa tutustumaani  Sufferlandrian ritarikolleegaa,  aina heidän juostessaan vastakkaiseen suuntaan. Ironmanin maratonilla taistelu käydään kuitenkin omien korvien välissä. Tässä kisassa yleisön kannustus oli valtaisaa. Paikoitellen tunnelma oli samanlaista kuin Tour de Francesta kuvatuissa videoklipeissä; katsojat huutavat välistään ajaville pyöräilijöille niin että sylki lentää naamalle saakka ja pyöräilijään lähes kosketaankin. Juostessa lapsia oli kannustuskyltteineen: "kosketa tähän, niin saat lisävoimaa". Jotkut aikuiset  olivat pukeutuneet naamiaisasuihin ja kannustivat olutlasit kourassa kaittimien tulviessa tsemppaavia hittejä. Olipa eräs pariskunta ajanut traktorinsa pihatiensä päähän ja roudannut sohvan sen ylöskohotettuun kauhaan. Korkealla olevasta kauhasta käsin,  he sitten kannustivat kummallakin pyöräkierroksella. Paikoitellen meteli oli kaikessa  korviahuumaavuudessaan  tällaiselle ääniherkkikselle,  jopa lähes liikaa.

Maalissa sain mitalin kaulaani ja lämpöiset onnittelut kaupunginjohtajalta. Hain oman varustepussini,  jotta saisin pian kuivaa ylle. Juostessakin oli tuulen lisäksi ollut sadekuuroja, mutta myös auringonpaisettta upean sateenkaaren verran.  Naisten pienessä pressulla rajatussa nurkkauksessa,  päivän energiageelikiintiön ylittäminen purkautui kuitenkin vuolaana oksennuksena siihen asfaltille. Missään en ole aiemmin ollut edes oksennuksen partaalla, mutta nyt tuli tämäkin kaikkensa antaneen urheilijan mittari koetuksi.  Minulla on jo kokemusta niin, että tiedän aina selviäväni maaliin, mutta hidas juoksuvauhtini ei tällä hetkellä riit mitalitaisteluihin saakka. On kuitenkin ainakin selvää mitä ensi kaudella tarvitsee kehittää. 5:17 juoksuaika taitaa olla hitain täysmittainen maratonini.

Maalissa olisi ollut mahdollisuus hierontaan, mutta lihakset tuntuivat niin aroilta,  että ajatuskin niitä runnovista sormista,  tuntui mahdottomalta. Keräilin ruokapisteeltä eväät mukaani ja lähdin selvittämään mistä saisin kyydin majapaikkaani. Aamulla mielessä vielä kangastellut mahdollisuus pyörällä palaamisesta, kaatui jo ensimmäiseen muistikuvaan lihakset kramppaavasta Wisemans bridgestä, eikä sen laskeminen märkien varustepussien kanssa pimeässä tuntunut edes turvalliselta. Edellispäiväisessä urheilijoiden rukoushetkessä olin tutustunut kaveriin, joka pyysi laittamaan viestiä kyytiä tarvitessani,  kun olisin maalissa. Olo tuntui kuitenkin niin  pesua kaipaavalta kaiken hikoilemisen, kurassa polkemisen ja oksentamisen jälkeen, että päätin odottelun sijaan turvautua taksiin. Rahaa minulla oli mukana vain 15 puntaa, ja kaikki kortitkin olivat hostellilla. Taksikuski kertoi kyydin maksavan yli  20 puntaa, koska teitä oli vielä suljettuna ja matkaa kertyisi kiertoteiden takia pitempään. Arvelin että kolikoita olisi majapaikassani lisää, joten lähdimme matkaan.
   
Matkan edetessä huomasin kauhukseni että taksamittarin summan  nousevan  lähes kolmeenkymppiin. Lopulta ehdotin kuskille,  että hän tulisi noutamaan minut aamulla yhdeksältä tavaroineni palkintoseremoniaan ja maksaisin sitten loput kyytimaksusta samalla kun hoitaisin uuden kyydin hinnan.  Herättääkseni luottamusta,  esitin hänelle ajokorttini, jota hän halusi katsoa paremmassa valossa, nostellessani pyörän osia autosta. Sovittuamme aamutreffistä, roudasin kantamukseni hostellini toiseen kerrokseen kierreportaita ja purin haisevat varusteet kuivumaan edes vähän. Yritin  pyörän pesemisen ja suihkun jälkeen (siinä järjestyksessä) saada syödyksi ja olon tasaantumaan kropan lämmetessä. Tajusin kuitenkin etten ollut laittanut ajokorttiani takaisin lompakkoon. Tarkistin kaikki tavarat ja huoneeseen levittelemäni vaatteet taskuineen. Kaivoin turhautuneena otsalampun esille ja lähdin takaisin  ulos pimeään ja tuuleen tarkistamaan,  olisiko kortti pudonnut auton viereen,  missä olin sitä kuskille esitellyt. Kontattuani turhaan myös nurmikon lähialueet, totesin ajokorttini kadonneen, ja maalailin jo mielessäni kuvaa parhaillaan identiteettivarkautta suorittavasta taksikuskista, jonka nimeä en edes ollut kirjannut mihinkään ylös. Palattuani ulkoa takaisin sisälle hikisten vaatteiden takia " kuolemalta" haisevaan huoneeseeni, asettauduin pahoista aavistuksistani huolimatta lepäämään. Nukuin tosin  sikeästi kolmeen, jolloin kisan jälkeinen pään surraaminen yhdistettynä kadonneeseen ajokorttiin saivat minut hereille. Päätin pakata pyörän lentolaukkuun ja muutkin tavarat haisemasta laukkuihin. Saatuani huoneen siistiksi jatkoin unia. Aamupalan jälkeen  jo katoamistemppuun valmistautuneen mieleni yllättyi iloisesti tutun taksikuskin odotellessa pihalla. Kysyessäni olisiko tämä löytänyt autostaan kadonnutta ajokorttiani, hän hymyili vinosti ja taputti iloisesti rintataskuaan. Automaatin kautta tehty kierros johti viimeisen kerran kisa-alueelle, josta suuntasin viimeisten tuliaisostosten jälkeen palkinto/Hawaijin paikkojen jakotilaisuuteen. Vaikka oma unelmani,  ei tässä kisassa kahdeksannella sijallani toteutunutkaan,  oli hienoa seurata paikan saaneiden riemua kun heille sitä julkisesti tarjottiin.

Seikkailuja täynnäoleva Ironman Wales- kisa oli 15. pitkän matkan triathlonini ja suosittelen tapahtumaa uskaliaille ja haasteita pelkäämättömille triathleeteille. Osallistujista tosin 40% oli ensikertalaisia, joten kisa on ehdottomasti mahdollinen myös vähemmän kokeneille.

Terhin menossa mukana myös C.P.E.Productions


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti