Swissmanin jännittävät käänteet Sveitsissä

Juhannuslauantaina osallistuin kolmen hengen tiimini kanssa Sveitsin Alpeilla pidettävään Swissman-xtreme triathloniin. Kyseessä oli ns. täydenmatkan triathlon jossa reitin kokonaispituus on 226 kilometriä. (3,8km uintia, 180 km pyöräilyä ja 42 km juoksua).  Reitillä on runsaasti korkeuseroja, joten olin harjoitellut paljon ylämäkien pyöräilemistä treinerillä ja juoksumatolla jyrkkien ylämäkien juoksemista ja kävelyä 15% nousuissa.

Lensimme Tampereelta Riikan kautta Milanoon, josta vuokrasimme auton Sveitsin Asconaan päästäksemme. Kisassa oli ideana, että kullakin osallistujalla on oma tiimi huoltaen kilpailijaa auton kanssa reitin varrella. Autoon oli mahduttava neljä ihmistä, pyörä, ja kaikkien varusteet. Saimme kaiken mahtumaan, mutta ylimääräistä tilaa ei juuri jäänyt. Kisan aikana tietysti paikalleni saattoi lastata muuta tavaraa. Koska kyseessä oli lähtöpaikasta yli 200 km päähän päättyvä kisa, kaikki matkatavarat ja laukut täytyi raahata mukana koko ajan.

Minun tiimiiini kuului kuljettajamieheni Juha Ranta-Ojala ja ystäväpariskunta Maria ja Markku Ihonen. Markku oli lupautunut seurakseni koko maraton-osuudelle, mikä ei häneltä ultramatkojakin juosseena kokeneena maratoonarina vaatinut juurikaan erityistä harjoittelua. Maria oli kartturina kuljettajamiehelleni ja huolehti varusteista sekä ruoka-ja juomahuollosta. Meille kaikille oli uutta tällaiseen tapahtumaan osallistuminen, missä huoltotiimi on olennaisena osana kisasuoritusta. Tiimini oli innostunut ja jaksoi rohkaista minua kaikissa käänteissä. Kisa-infossa edellisenä päivänä sain aiemmin kisaan osallistuneilta urheilijoilta hyviä neuvoja tiimiäni varten: kisasta tulee äärimmäisen raskas myös tiimiläisille, ja heidän on syytä varata itselleen yhtä paljon syötävää ja juotavaa, kuin urheilijallekin. (Kuljettajalle kertyikin autolla ajoa klo 03:sta seuraavan vuorokauden puolelle yhteen saakka=22h) Niinpä ostimme syötävää ja polttoainetta trangiaan ruoan laittamiseksi vuorilla. Löysin myös nopeasti letkusta täytettäviä vesi-ilmapalloja, joilla kehon viilentäminen tapahtuisi helposti pallot rikkomalla. Varustetta oli runsaasti, ja auto täyttyi pussukoista ja pulloista.

Kisa-aamuna nousimme kaikki aamupalalle 02:30, ja syötävä oli, maistui tai ei. Itse hermoilin hieman edessä olevan vuoristoisen reitin haasteita ja pyörän kestämistä, koska tiesin että tulossa olisi myös mukulakiviosuuksia, mitä eivät ole triathlonpyörällä kovinkaan kivoja ajettavia. Hotellimme ei kelpuuttanutkaan korttimaksuja, mikä vähän harmitti ja häiritsi keskittymistä.  (Onneksi tiimillä oli aikaa selvitellä maksuasioita, kun olivat saaneet minut laivaan.) Valmistelin T1 vaihtopaikan pyörineen ja varusteineen valmiiksi, ja kävelimme noin kilometrin päähän laivasatamaan. Klo 4:00 meidät kilpailijat lastattiin laivaan, joka ajoi Brissagon saarille neljän kilometrin päähän rannasta.  Laivassa juttelimme edessä olevasta kisasta kahden muun suomalaiskilpailijan kanssa kotoisasti suomen kielellä. Sain myös juotavaa, jonka olin itse jättänyt rannalle. Yleensä märkäpuvussa ei viitsi kovinkaan kauaa odotella, tai tulee kuuma. Olin päätynyt laittamaan kompressioshortit ja aurinkosuojapaidan jo märkäpuvun alle, joskaan märkäpuvun yläosaa en vetänyt päälle kuin vasta vähän ennen veteen menemistä.

T1 vaihdon valmistelua aamulla

Uinti sujui suoraviivaisesti kohti rannalla keltaisena vilkkuvaa valoa. Vedenlämpö olikin yllättäen helteiden jälkeen lähes 22 astetta, mikä tuntui tosi lämpimältä. Tein uuden uintiennätykseni uiden 3,8 km (4,1 GPS:n mukaan) tasan 70 minuuttiin. Vananjanlinnan kisoista ostamani uudet uimalasit toimivat hyvin, eikä minulle tyypillistä toisen lasin vuotamista tapahtunut. Linssit pysyivät myös huurustumatta koko uinnin ajan. Vaihdossa en pitänyt mitään kiirettä, koska tämän triathlonin aikana ajalla ei ole juurikaan merkitystä. Kilpailijoiden aikoja ei mitata tai vertailla, vaan kokonaissuoritus ja loppuun suorittaminen on tärkeintä. Toki osuuksille oli annettu cut-off ajat, joiden sisällä tarkastuspisteeltä tuli edetä seuraaville osuuksille. Olin laatinut tiimilleni taulukon, joka perustui siihen että ehtisin sovituille huoltopisteille reilusti ennen noita aikoja. 

Pyörällä meno tuntui aluksi sangen kevyeltä. Alkuosuus oli tasaista ja helppoa. Huomasin kuitenkin, että satulani kiinnitys oli jäänyt liian löysälle, ja istuin laskeutui liikkuessani. Kun kisassa ei kerran ajalla ollut merkitystä, päätin pysähtyä korjaaman asian ennen ylämäkiosuuksien alkamista. Huoltotiimini osui juuri kohdalle ja satula saatiin nopeasti säädettyä kuntoon. Joka tauolla otin myös liivini juomasäiliöön juotavaa. Ilman lämpötila oli reitin matalilla osuuksilla reilusti yli 25 astetta ja nestettä täytyi nauttia runsaasti. Lisäksi minulla oli liivin etuosassa pari energiageelipussukkaa, jotta energiaa olisi helppo nauttia pyörällä säännöllisesti. Tiukkaan vetämissäni kisoissa energiankulutukseni on yli 600kcal/tunnissa, eikä vajetta energian saannissa juurikaan saisi muodostua. Jossain vaiheessa pitkää kisaa energiageeli kuitenkin  "alkaa tökkimään", ja sen nauttimiseen vaaditaan tahdonvoimaa.

Noin viidenkymmenen kilometrin kohdalla Faidossa pidimme huoltotiimin kanssa pienen tauon. Jyrkimmät ylämäet  olivat alkamassa maltillisen 300 nousumetrin ollessa jo kiivettynä. Lämpötila oli kuuma ja tarvitsin lisää hankauksen-estovoidetta haaroihin hiertymien välttämiseksi. Vesi-ilmapallot olivat loistava keksintö ja tiimini huvittelikin rikkomalla niitä vaatteilleni ja päähäni. Tiimistäni yksi seisoi tienvarressa heijastinliivi päällään, jotta varmasti huomaan huoltoni sijainnin. Tiimilleni punaiset kompressiosäärystimeni osoittautuivat tärkeäksi huomion herättäjäksi, jolla he erottivat minun lähestymiseni muista kilpailijoista. 

75 km pyöräilyn kohdalla Airolossa oli taas tauko tarpeen. Huolimatta onnistuneesta talviharjoittelusta pyörätreinerillä, jalkojen lihakset osoittivat jo kiristymisen merkkejä kiipeämisestä. Kymmenen minuutin pysähdys 1500m korkeudessa oli tarpeen voimien keräämiseksi loppunousuun. San Gottardon nousu kesti lähes 40 kilometria  2100metriin saakka. Huipulla pyöräilyosuus oli matkan puolesta kuitenkin puolessa välissä. Koska ajoin reittiä ensimmäistä kertaa, minulla ei ollut aavistustakaan montako serpentiinin mutkaa vielä edessä olisi. Kymmenisen kilometriä ennen huippua nousu muuttui vielä raskaammaksi koska tien asfaltointi vaihtui hitaaksi mukulakiveykseksi. Yritin epätoivoisesti ajaa jopa reunan tasaista sadevesikourua pitkin, mutta siinä taas uran leveys ei meinannut riittää. Serpentiinitiet tuntuivat houkuttelevan paikallisia motoristeja ja "James Bondeja" avo-autoillaan melkoiseen hurjasteluun. Useita vaaratilanteita aiheutui heistä kun kisareitti oli tavalliselle liikenteelle avoimena. GPS:ni hukkasi välillä  yhteyden satelliittiin, joten en tiennyt tarkkaan paljonko huipulle olisi matkaa. Olin jo uupunut ja jaloissa tuntui ensimmäisiä kramppien merkkejä ja odotin hartaasti joka mutkan takaa huippua näkyväksi. Kysyin eräältä kannustajalta matkaa huoltopisteelle, enkä ollut uskoa korviani kuullessani että olin vielä 8 kilometrin päässä Gotthardpassin huipulta.

Taisteltuani itseni autolle, minut käärittiin torkkupeittoon ja nostin jalat ylöspäin, päässä huippasi ja olo oli ällöttävä. Pidin 20 minuutin tauon, mutta totesin että matkaa olisi jatkettava ennen kuin kylmä iskisi enkä pääsisi enää liikkeelle. Puin lämmintä vaatetta alamäkiosuudelle, mikä olikin todella hurjaa laskemista. Autot etenivät serpentiinitiellä huomattavasti meitä kilpailijoita hitaammin. Pääsinkin poikkeuksellisesti ohittamaan joitakin mutkissa letkaan juuttuneita autoja oikealta puolelta tien reunaa pitkin. 

Markku latautui maratoniin huikeissa Furkan maisemissa

Tajusin että huoltoautoni ei mitenkään ehdi edelleni, vaan minun on kuljetettava ylimääräisiä lämpimiä vaatteita mukanani tasainen osuus ennen seuraava nousua. Kun huoltoautoni lopulta saavutti minut, luovutin vaatteita heille, sain hedelmiä ja vesi-ilmapalloja. Taistelin itseni Furkapassin huipulle, joskin vesi loppui matkalla ja olo oli uupunut. Huipulla pidimme 20 minuutin tauon ja energiavarastojani täydennettiin.  Tiimini ei informoinut minua myöhemmällä tieosuudella tapahtuneesta onnettomuudesta, koska he halusivat minun keskittyvän omaan suoritukseeni. Furkapassin huipulla huoltotiimini ehti itsekin syömään ja lepäämään. Ilma 2400 metrissä oli viileää ja raikasta.

Viimeinen pyöräilyn nousu Grimsellpassin huipulle oli tuskallista. Jalat kramppailivat ja jouduin taluttamaan välillä. Kilpailijoita oli enää harvakseltaan ja henkisesti oli masentavaa tajuta että jalkojen lihasvoimaa ei ollut enää nimeksikään jäljellä. Reilun 9 tunnin pyöräosuuden jälkeen kuitenkin olin vihdoinkin kolmannella huipulla valmiina viimeiseen 40 kilometrin alamäkiosuuteen. Siinä jalat ehtisivät palautua ennen maratonin alkua Brientzistä. 

Reittimuutos pakkaamisineen harmitti 

Hupulla meidät kilpailijat kuitenkin tyrmättiin tiedolla, että reitillä tapahtuneiden ulkopuolisten osapuolten ajamien vakavien onnettomuuksien takia tieosuus olisi suljettuna, ja meidän täytyisi siirtyä kiertotietä autolla Brientziin. (Pyöräilijä ja moottoripyörä olivat kolaroineet minkä seurauksena toinenkin moottoripyöräilijä oli ajanut seinämään.) Siirtymäosuuteen autolla kuluisi liikenteestä riippuen kahdesta kolmeen tuntiin. Autoon mahtuakseni minun oli pakattava pyörä lentolaukkuun ja tiimin kasailtava muutenkin varusteita. 

Koko ajan kello tikitti seuraavaan cut-off aikaan hurjaa vauhtia. Autossa toki jalat saivat hieman palautua, mutta useat tietyöt hidastivat siirtymisen lähes kolmeen tuntiin. Breintzissä meidät käännytettiin edelleen kohti Iseltwaldia, koska muutoin emme ehtisi juosta osuutta autoiluun kuluneen ajan takia. 

Minua suututti, ärsytti ja huoletti ehtisimmekö siltikään juosta ajoissa ennen cut-offeja. Juoksu lähti kuitenkin reippaasti liikkeelle ja Markku osoittautui loistavaksi tsemppariksi. Hänen jutellessaan ja tehdessään huomioita häikäisevän kauniista maisemista iloisesti, huomioni kiinnittyi muuhun kuin omaan väsymykseeni. Mihinkään ei sattunut juostessa, energiageeliäkin sai vielä hyvin niellyksi, sää oli lämmin mutta ei silti liian kuuma. Juoksimme alkumatkan tasaisesti 6:15-6:30 kilometrivauhtia. Välillä kastelimme polun varren vesilähteissä lakkejamme, ja viilensimme siten oloamme.  Huoltotiimin kaksi muuta jäsentä hoitivat hotellikirjaukset ja meidän vuoristopakkauksemme Grindellwalliin missä cut off-aika olisi klo 22. Laskimme koko ajan Markun kanssa nopeuttamme, ehtisimmekö siihen ajoissa. Juoksureitti noudatti suurelta osin Jungfrau-maratonin maisemia ja tunnelma oli tyytyväinen, koska vaikeuksienkin jälkeen olimme silti vielä kisassa mukana. Minulla olisi mennyt puuttuvaan alamäkipyörä osuuteen reilun tunnin verrran, mutta nyt olimme autoilleet kiertävää osuutta kolmisen tuntia. 

Burglauenenin huoltopisteellä meidät ohjattiin järjestäjän pikkubussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät suoraan Grindelwaldiin, jotta ehtisimme sinne ennen klo 22 cut-offia. Emme vastustelleet, vaan helpotuimme, koska silloin meillä olisi tarvittavasti aikaa loppunousua varten. Tämän triathlonin maratonosuus siis osaltamme leikattiin 26 kilometriin. Toki näissä olosuhteissa ja jyrkkyyksillä siinäkin oli tekemistä. 

Grindelwallissa varusteemme tarkistettiin eikä kukaan kilpailijoista saanut edetä reitillä yksin, vaan jokaisen huoltotiimistä oli oltava saattaja viimeiselle 8 kilometrille. Reput tarkistettiin ja merkittiin hyväksytyiksi. Mukana oli oltava pipo ja hanskat, takki, housut, otsalamppu, juotavaa ja energiaa sekä avaruuslakana (folio joka pitää tarvittaessa loukkaantuneen lämpimänä). Jatkoimme Markun kanssa matkaa. Nousu oli jyrkkää ja tuntui pohkeissa. Ohut ilmanala yhdistettynä päivänmittaiseen kokonaisvaltaiseen uupumukseen sai kyllä puuskuttamaan. Jyrkimmissä nousuissa Markku piti kädestä ja pienestäkin nojaamisesta/vetämisestä  sai kummasti apua jalkojen liikuttelemiseen ylöspäin. Välillä hölkkäsimmekin tasaisempia kohtia muutaman askeleen juoksun kummasti palauttaessa hapottavaa ylämäkikävelyäkin. Huilaustaukoja oli pakko pitää, vaikka klo 24 maalin sulkeutuminen väijyikin jo uhkakuvana edessämme. Loppunousun puolessa välissä noin 4 km ennen maalia oli viimeinen tarkistuspiste. Siellä kuulimme että kaikki jotka päästettiin siitä eteenpäin odotettaisiin maaliin. Helpotti tietää että päivän aherrus palkittaisiin, eikä meidän tarvitsisi kiirehtiä vauhtiamme. Markulla nousu sujui helposti, vaikka tukikin minua kädestä pitäen jyrkimmissä kohdissa. Tasapainoaisti alkoi hieman heittämään, ja alusta oli aika epätasaista. Kokeilin jopa takaperinkävelyä, jotta pohkeiden venytys helpottaisi. 

Polku nousi lehmien laitumien välissä, ja eläinten tunnelmallinen kellojen kalkatus saatteli pimeässä etenevää jyrkkää taivaltamme. Otsalamppujen loisteesta saatoimme päätellä, ettemme olleet edes viimeisiä reitillä liikkuvia, vaan väkeä oli vielä tulossa perässämmekin. Puolisomme ajelivat junalla huipulle, josta kuuluva kannustajien iloinen mekastus kuului ja näkyi huipun pimeydestä houkuttelevana. Ylitimme maaliviivan 00:02 ja suorituksemme hyväksyttiin. Tässä kisassa huoltotiimi osoittautui korvaamattomaksi. Maisemiltaan aivan huikea kisa ja käänteiltäänkin poikkeuksellinen. 

Seuraavana päivänä kaikki triathlonistit tiimeineen kokoontuivat huipulle, jossa puetttiin finisher- ja supporterpaidat päälle ja kuunneltiin alppitorvien soittoa. Joukkoa hiljensi hieman tieto reitillä sattuneen onnettomuuden vaatimasta naispyöräilijän kuolemasta, motoristien tilan ollessa vielä epävarma, eikä järjestäjillä ollut lupaa informoida sen tarkemmin. Vaikka kyseessä ei ollutkaan kilpailussa mukana olleet, jokainen oli nähnyt muun liikenteen piittaamattomuuden aiheuttamia vaaratilanteita joko huoltoautossa tai kilpailijoina. Itse olin tyytyväinen siihen että tiukille menneestä ajasta huolimatta selvisin kisan läpi ja vointikin oli mitä mainioin jo seuraavana päivänä. Seikkailu oli ehdottomasti kokemisen arvoinen, ja suosittelen innokkaille juoksijoille vastaavaan tapahtumaan osallistumista triathlonistin "sherpana". Maratonosuus sujui hyvin kun oli seuraa, joka varmisti perillepääsyn. Kiitos upea tiimini: Juha, Markku ja Maria, sekä sponsorini C.P.E.Productions sekä RadioDei.